FiktioMarko

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 7

2011-11-01T10:57:00.000+01:00

Seuraavan päivän ryhmäviettäisi Wienin kaupunkikierroksella ennen paluulentoa Koreaan.Yöpaikkamme oli Marc Aurel -hotellissa, joka sijaitsi viisikymmentäkilometriä Wienistä itään. Seudulta oli löydetty Roomanvaltakunnan aikaisia raunioita, ja paikalle oli rakennettu hotellituristiryntäyksen toivossa. Kaivaukset olivat kesken eikä ryntäystäollut ainakaan vielä tapahtunut. Tänä iltana hotelli oli tyhjälukuun ottamatta ryhmäämme.

Honza selvitti matkanWienin keskustan kautta hotellille vauhdikkaan ongelmattomasti, jasai ryhmältä spontaanit aplodit pysäköidessään hotellin eteen.

”감사합니다",kuski kiitti vaatimattomasti ja kiirehti ulos nostelemaanmatkalaukkuja.

Pyysin opasta selittämään ryhmälle, että koskatämä olisi viimeinen iltamme yhdessä ennen huomista paluulentoa,tarjoaisin pientä purtavaa ja illanviettoa työnantajanikustannuksella. Kerroin tämän olevan kompensaatiota alkumatkanvaikeuksista, ja ehdotus otettiin tyytyväisenä vastaan varsinkin,kun kaikki näkivät, ettei hotellin ympäristö tarjonnutminkäänlaisia virikkeitä. Roomalaisrauniotkin olivat suljetut.

Makasin hetken huoneenisängyllä, ennen kuin tarkistin seminaarihuoneen, jonka olinvarannut ryhmän käyttöön. Pieni sali oli sisustettuasiaankuuluvaan roomalaistyyliin, vaikken ollut aivan varma, olikoantiikissa tunnettu fläppitauluja ja piirtoheittimiä.

Annoin ryhmän kokoontuahuoneeseen ja aloittaa tarjolle asetettujen viinien japikkunaposteltavan maistelu. Suoritin sisääntuloni pukeutuneenasmokkiin, jollaista kollegani Hercule Poirot käyttiratkaistessaan viimeisimmän juttunsa.

Asuni herättiihastuneita huokauksia valikoiduissa naisihmisissä.

”Hyvät naiset jaherrat”, aloitin sujuvalla koreallani, jolla sain ryhmänjakamattoman huomion. ”On aika paljastaa kortit.”

”Mr. Marko puhuukieltämme! Mikä yllätys”, silikonirouva huudahti ja taputtikäsiään hillitysti.

”Pelaammeko ehkäpokeria?” Samsung-presidentti kysyi ja katsoi nenänsä ylihaastavasti LG:n pääjohtajaa.

”Ei, ei. On aika lyödätotuus pöytään. Ratkaista keissi”, vastasin hieman turhautuneenasiitä, ettei kielitaitoni tehnyt sen kummempaa vaikutusta. Kunturistit alkoivat taas rupatella keskenään, tajusin, etteivätPhilip Marlowelta lainaamani ilmaisut ehkä toimineetkirjaimellisesti koreaksi käännettyinä. ”Paljastaa, kuka ontarinan konna. Mikä on rikoksen motiivi? Selvittää, kuka onmurhaaja.”

”Onko tapahtunutmurha?” joku kysyi hivenen yllättyneenä.

”Mutta mehän olemmekaikki täällä!” toinen huomautti.

”Paitsi kuski”,kolmas oikaisi ja sai aikaan lievää hämmennystä. Samassa oveenkoputettiin, ja kaikki säpsähtivät. Honza astui sisään mutistenitsekseen jotain, käveli tarjoilupöydälle ja kaatoi itselleenreilun mukillisen punaviiniä. Sitten hän vilkaisi meitä, mutisijotain sänkyyn menosta ja poistui.

”Hyvä on. Yritänpuhua yksinkertaisemmin”, sanoin ja katsoin seuruetta. ”On aikapaljastaa totuus!”

Tämän sanottuani vedinkasvoiltani David Hasselhoff -naamion, jota olin käyttänyt koko matkan ajan. Kun paljastin todelliset kasvoni, muutamanaisihminen yökkäsi kämmeneensä samalla, kun muut vilkuilivathämmentyneinä toisiinsa.

”Mitä tämä oikeintarkoittaa? Kuka oikein olette?”

”Nimeni on Marko LeePyhtila”, aloitin tavanomaisen esittelyfraasini samalla, kunsilmäilin ryhmän jäseniä oikea kulmakarva koholla. Odotin, ettäkuvitteellinen kamera zoomasi kasvoihini ennen kuin jatkoin. ”Olenkoulutukseltani filosofian tohtori ja ammatiltani kovaksikeitettyyksityisetsivä. Tehtävänäni oli soluttautua ryhmäänne japaljastaa, kuka tästä joukosta on fiktiivinen henkilö.”

Ilmoitukseni herättilievää hämmennystä, ja muutama nimeämätön seurueen jäsenalkoi tuntea kravattien kiristävän kurkkuaan.

”Mistä on oikeinkyse? Että joku meistä olisi silkkaa mielikuvitusta?”matkanjohtaja tokaisi ryhmänsä puolesta ja pudisteli päätään.”Olemme kaikki lihaa ja verta.”

”Ensi silmäyksellävoisi näyttää siltä, että kaikki täällä ovat todellisia persoonia.Mutta asia ei ole niin. Joku täällä on kuvitteellinen henkilö, jaminun tehtävänäni on paljastaa, kuka tämä huijari on.”

”Hävytöntä”,nelihenkisen perheen isä puuhkaisi. ”Jos tämä fiktiivinenhenkilö on joku tunnettu rikollishahmo, perheemme on ollut vaarassakoko matkan ajan.”

”Kenen luulette senolevan?” perheen poika kysyi. ”Kukaan meistä ei muistutaainakaan pikkupingviini Pororoa, lihavaa jänistä Mashimaroa taiApinakuningasta tai Street Fighterin Chun Litä.”

”Vai onko syyllinenjoku länsimainen henkilöhahmo?” tytär jatkoi innoissaan.”Batman, Tarzan, Indiana Jones, Gandalf, Tintti tai Harry Potter?”

”Kunhan ei vainHannibal Lecter tai Amerikan Psyko”, äiti huokaisi katsellen epäluuloisena ympärilleen. ”On parasta, ettämr. Marko paljastaa tämän mielikuvitushahmon ennen kuin kenellekään sattuu mitään.”

”Olemme kaikkitodellisia henkilöitä, jotka ovat maksaneet tästä matkasta pitkänpennin”, Samsung-presidentti ehti vakuuttelemaan ennen kuin ehdinjatkaa. Sitten mies alkoi vilkuilla muita. ”Taitietenkin voin puhua vain omasta puolestani.”

”Tip, tip, tip”,keskeytin työjuhdan sormi pystyssä. ”Menitte väitteessännekaksinkertaisesti metsään. Ensinnäkin joku tästä joukosta ontodellakin fiktiivinen henkilö. Toiseksi kukaan ei ole maksanuttästä matkasta woniakaan. Työskentelette kaikki samalle miehelle,joka järjesti teidät tälle 'ilmaiselle palkintomatkalle'. Samatyönantaja palkkasi minut selvittämään fiktiivisen henkilönmysteerin.”

Nyt oli Samsung- ja LG-vaimokkeiden aika reagoida. Molemmat nousivat pystyyn ja täräyttivätlitsarit miestensä poskille.

”Huijasit minua”,naiset tiuskivat miehilleen. ”Sanoit vieväsi minut kalliillematkalle Eurooppaan, jonka jälkeen jättäisit vaimosi jamuuttaisimme Floridaan. Sika!”

”Rauhoittukaapa,naiset. Huijareita on huijattu, joten saitte ansionne mukaan. Jos se yhtään lohduttaa, niin 'miehenne' ovat yhtä suuria kihojakuin te olette siveitä aviovaimoja.”

”Mitä tarkoitatte?”

”Nämä miehet eivätole minkään Samsungin tai LG:n johtohenkilöitä”, totesinsamalla, kun niin kutsutut yritysjohtajat alkoivat kaivautuatuoleihinsa. ”He työskentelevät samalle työnantajalle. Toinenheistä on puutarhuri ja toinen talonmies. Ja te naiset puolestanne;miten ilmaisisin tämän, työskentelette eräänlaisissa, kröhöm,asiakaspalvelutehtävissä.”

”Mitä mr. Markotarkoittaa?” nelihenkisen perheen tytär kysyi äidiltään, jokahyssytteli teinin hiljaiseksi.

Paljastettu naiskaksikkokiljaisi, ponnahti ylös, tunki yhtä aikaa oviaukkoon ja ryntäsipienen Laurel & Hardy -hetken jälkeen ulos huoneesta.

”Annatteko heidänmennä?” teinipoika kysyi, kun vaimokkeet olivat kadonneetItävallan yöhön. ”Entä jos he olivat fiktiota?”

”Annetaan naikkostenmennä. He olivat kyllä kuvitteellisia aviovaimoja, mutta aitojaonnenonkijoita”, vastasin ja jätin mainitsematta, että molemmattekovaimokkeet olivat entisiä aikuisviihteen ammattilaisia, jotkapyrkivät siirtymään rahakkaille avioliittomarkkinoille korkeankahdenkymmenenviiden vuoden iässä, kun uran ehtoopuoliihoelokuvissa alkoi jo uhkaavasti häämöttää.

”Emmekö sitten mekin oleepäilysten ulkopuolella?” puutarhuri kysyi talonmiehenpeesatessa ajatusta niskanikamiaan verrytellen.

”Ehkä. Saatoitte ollakuvitteellisia teollisuuspamppuja, mutta ette olisi ensimmäisiä.Itsensä ylentäminen on oikeastaan varsin inhimillistä.”

Miehet alkoivathöllentää kravattejaan ja hörppiä punaviiniä valkoviinilaseistaotteella, jota käytettiin yleensä olutkapakoissa. Samallaex-johtajien ryhti alkoi painua, kunnes heidän olemuksensa alkoivatkohta muistuttaa Prahan puistojen miehiä.

”Seuraava epäiltynioli tässä ryhmässä”, jatkoin kääntäen katseeni nuorenparinja anopin pöytään. ”Kenellekään, joka on lukenutShakespearensa, ei pitäisi olla epäselvää, että joukossamme onilmielävä lady Macbeth.”

”Se ei ole totta!”anoppi huudahti.

”Ei niin”, vävypoikakiljaisi ja pomppasi pystyyn. ”Hän on varsinainen Archie Bunker.”

”Aivan”, keskeytinnokkapokan ja sytytin piippuni. ”Olisi liian helppoa, ettäsalaperäinen mielikuvitushahmo olisi näin ilmeinen. Dekkarinensimmäinen sääntö on: mikään ei ole sitä, miltä se näyttää.”

”Mutta hän se on”,aviomies protestoi. ”Hän ei ole todellinen! Hän on itse belsebub.Anoppini on pimeyden ruhtinatar!”

”Mutta hän on myöslihaa ja verta, kuten tyttärensäkin”, totesin ja vastustinkiusausta iskeä silmää naisille, jotka punastuivat vain hieman.Käännyin dramaattisesti vävypojan puoleen. ”Mutta te sen sijaanvoisitte olla näiden aistillisten naisten varjossa piileskelevämielikuvitushahmo!”

”Ei!” mies huusi jaalkoi kiristellä hampaitaan uhkaavasti. ”Älkää leikkikövakavilla asioilla.”

”Te taidatte ollapelkkää mielikuvitusta”, huusin oikea sormi pystyssä kuinmanaajalla. ”Tunnustakaa, että olette fiktiota!”

”Ei, älkää”,tuore vaimo huudahti, kun väri miehen kasvoilla alkoi muuttuasinertäväksi. ”Älkää ärsyttäkö häntä liikaa!”

”Myöhäistä”,anoppi huudahti. Vävypoika alkoi murista uhkaavasti, työnsi pöydänedestään syrjään ja yritti repiä vaatteita yltään.

”Joskus hän luuleeolevansa...” vaimo yritti selittää, muttei saanut lausettaanloppuun.

Samassa metusalemi nousituoliltaan, riisui yllättävän ketterällä liikkeellä takkinsa jahyppäsi vieläkin ketterämmällä loikalla tarjoilupöydälle.

Talonmies ja puutarhurikiirehtivät kahmimaan punaviinipurkkeja syleihinsä ennen kuin neehtivät kaatua.

Aviomies yritti repiäpoolopaitaa yltään, muttei saanut sen saumoja auki. Hän ärisi jamurisi kulmiensa yli kuin Jack Nicholson elokuvassa Hohto.Metusalemi hyppäsi pöydältä miehen eteen, tempaisi tätäkaulasta niin, että paita vihdoin repesi ja suoritti muutamanvalikoidun taekwondoliikkeen, joiden seurauksena tuore vaimo saietsiä miestään huoneen perimmäisestä nurkasta.

”Sanoin sinulle, etteikannata naida miestä, jolla on diagnosoitu Bruce Lee -syndrooma”,anoppi napautti tyttärelleen, joka älähti ja riensi kokoamaan miehensä palasia lattialta.

”Hän ei siis ollutsyyllinen”, totesin rauhallisesti ja käänsin katseenimetusalemiin, joka oli jähmettynyt taekwondosta tuttuunhevosseisonta-asentoon. ”Kiitän teitä nopeasta reagoinnista,vaikka olisin kyllä selvittänyt tilanteen itsekin.”

”Eipä kestä, mr.Marko”, metusalemi vastasi kumartaen.

”Ilo on kokonaanpuolellani”, sanoin samalla, kun mielikuvituskamera zoomasikasvoihini. ”On suuri kunnia tavata arvoisa herra Doknam Ko.”

Ilmoitukseni sai aikaankohahduksen. Kaikki kääntyivät katsomaan metusalemia, joka hymähtija otti oikealla kädellään kiinni vasemman korvansa alta. Sitten vanhuskuori varovasti naamion kasvoiltaan.

Tapahtui mitähämmästyttävin asia. Metusalemin kasvonpiirteet silisivät kuintaikaiskusta. Kasvojen rypyt oikenivat, kurtut katosivat, iho muuttuisileäksi kuin lapsella, nenä ja muut kasvonpiirteet muuttivatmuotoaan niin, että kuka tahansa saattoi nähdä miehen viettäneensuuren osan elämästään paitsi jakamassa käskyjä ja neuvomassakuninkaallisia, myös televisiokameroiden paremmalla puolellamuissakin kuin visailuohjelmissa. Korealaisten reaktio ei jättänytasiasta mitään epäilystä.

Länsimainen olisikäyttäytynyt samalla tavoin, jos mies olisi paljastunut DonaldTrumpiksi, Keke Rosberiksi tai Mark Zuckenbergiksi.

”Uncle Ko”, kaikkisanoivat ja alkoivat pokkuroida vanhuksen ympärillä tohkeissaan.

”Olette taitava, mr.Marko”, Ko-setä totesi samalla, kun hätisteli liehittelijöitäympäriltään. ”On ollut ilo seurata työskentelyänne. Ette oleturhaan kaikkien alojen asiantuntija, vaikka verhoatte työskentelytapanne usein kömpelyydeksi ja silkaksi typeryydeksi.”

Kumarsin arvokkaastityönantajani kaksimieliselle kohteliaisuudelle. Maksamillaantaksoilla mies saisi kutsua minua vaikka granaattiomenaksi.

”Mutta arvoitus onedelleen selvittämättä”, vanhus lisäsi ja katsoi ympärilleen.”Osaatteko siis paljastaa, kuka on palkkalistoillani olevafiktiivinen henkilö?”

Ilmapiiri, joka oli josähköistynyt vanhuksen paljastuttua ryhmän legendaariseksityönantajaksi, tiivistyi entisestään. Hälisevä joukko pälyiliepäluuloisena toisiaan, kunnes useimpien huomio alkoi kiinnittyämatkanjohtajaan.

”Hän se on!”kuiskittiin pian.

”Hän ei oletodellinen”, toiset supisivat. ”Hän valittaa aina kaikesta. Hänon prinsessa.”

”Hän on prinsessa!”

”Hyvät naiset jaherrat sekä teinit”, rauhoittelin väkijoukkoa, joka valmistautuilynkkaamaan oppaansa. ”Matkanjohtaja oli alusta alkaen epäiltyjenikärjessä. Hän on epäilemättä prinsessa. Nainen todellakinvalittaa kaikesta eikä halua auttaa ketään ellei siitä olehänelle itselleen hyötyä.”

”Minä yritän vaintehdä työtäni”, matkanjohtaja selitti nurkkaan ajettuna. ”Muttenole oikea prinsessa.”

”Valitettavasti hänon oikeassa”, vahvistin. ”Hän on 'prinsessa', muttei fiktiivinenprinsessa.”

”Miten voitte ollavarma?”

”Koska epäilin naistaprinsessaksi, tein yksinkertaisen prinsessatestin”, totesinäänensävyllä, jota ystäväni Sherlok Holmes käyttipaljastaessaan mysteerin. ”Hiivin hänen hotellihuoneeseensa jaasetin sängyn patjan alle pähkinän. Se ei kuitenkaan näyttänytvaivaavan hänen untaan. Toistin kokeen useampaan kertaan ja sainaina saman tuloksen. Presto!”

Matkanjohtaja hymyilitavalla, joka oli tuttu romanttisista komedioista. Korealaisetkohauttelivat olkapäitään, kunnes olivat vakuuttuneitasiitä, että argumenttini oli tieteellisesti pitävä javastaansanomaton.

Hämmennys ryhmässäjatkui, kunnes matkanjohtaja sanoi ääneen sen, mitä monet olivatvasta alkaneet pohtia.

”Se on joku heistä”,nainen sähisi ja osoitti sormellaan nelihenkistä perhettä. ”Henuoleskelivat kunnianarvoisaa herra Kota jo siinä vaiheessa, kun hänoli pelkkä säälittävä yksinäinen vanhus.”

”Kuka tahansa olisitehnyt samoin”, perheen isä yritti vakuutella suoraselkäisenä. ”Meistä oli pöyristyttävää, miten kohtelitte vanhusta ettekäosoittanut tälle iän puolesta kuuluvaa kunnioitusta.”

Kaikki neljä perheenjäsentä nyökyttelivät päitään niin innokkaasti, että kukatahansa näki välittömästi asiassa olevan jotain vilunkipeliä.

”Niin. Hyvätkäytöstavat ovat valitettavan harvassa näinä aikoina”, totesinja sain vastaukseksi yhä innokkaampaa päännyökyttelyä. ”Tai ehkävain jotenkin tiesitte, kuka tämä yksinäinen vanhus todella sattuiolemaan. Nyt kun totuus on paljastunut, saattaisitte ehkä odottaajonkinlaista palkintoa tästä 'pyyteettömästä' käytöksestänne.”

Astelin perheenjäsentenedessä ja katsoin jokaista perheenjäsentä tiukasti kulmakarvojenväliin. Lopulta perheen äiti murtui ja osoitti sormellaan miestään.

”Hän ei ole mieheni”,nainen nyyhkytti samalla, kun mies yritti turhaan hyssytelläsyyllisyyttä yltään. ”Olemme harrastajanäyttelijöitäPusanista. Hän palkkasi meidät esittämään perhettään. Hän saijotenkin tietää, että olisitte mukana tällä matkalla, herra Ko,ja halusi tehdä teihin vaikutuksen. Hän on ehkä kiero, muttei pahamies.”

”Hän on huijari”,monet alkoivat hokea. Mies lysähti tuoliin ja alkoi hikoillapaitaansa märäksi.

”Syyllinen onlöytynyt!”

”Hetkinen”, miesselitti kun joukkio alkoi lähestyä häntä uhkaavasti. ”Tunnustan, että olen syyllinen pomoni nuoleskeluun, mutta se ei tee minustafiktiivistä henkilöhahmoa.”

”Se on totta”, herraKo huomautti hieman huvittuneena. ”Lipevä käytös ja yrityssaavuttaa hyötyä ovat varsin inhimillisiä ominaisuuksia.Fiktiivisellä henkilöllä ei olisi ollut mitään tarvettakäyttäytyä näin.”

”Mutta ellei hänsitten ole etsitty fiktiivinen hahmo, kuka se sitten voisi olla?Ketään ei ole enää jäljellä.”

Kaikki meniväthiljaiseksi. Yritin miettiä kuumeisesti, mitä kollegani neitiMarple olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Astelin edestakaisinhuoneessa ja pohdin kaikkia mahdollisuuksia.

Sitten pysähdyin janäin kaikkien tuijottavan minua.

”Sanokaapa,kunnianarvoisa herra Ko”, puutarhuri kysyi vanhukselta. ”Onkomyös mr. Marko palveluksessanne?”

”Kyllä hänperiaatteessa on”, herra Ko vastasi. ”Epäilemättä.”

”Siis hänkin voisiolla..?”

”Miksei? Ehdottomasti.”

”Hetkinen”, halusinlopettaa naurettavat vihjailut alkuunsa. ”Minä en oleepäilty.”

”Kertokaapa, arvoisaherra Ko, miten te yrittäisitte paljastaa fiktiivisenhenkilöhahmon?” talonmies kysyi oikea kulmakarva koholla esimieheltään.

”Hyvä kysymys”,Doknam Ko pohti. ”Olen miettinyt sitä paljon tämän matkanaikana. Onko kellään ehdotuksia?”

”Minä ottaisin avuksimetafiktiivisen tason”, lady Macbeth ehdotti. ”James Bondinmaailmassa James Bond ei ole fiktiivinen vaan todellinen hahmo. JamesBond ei tunne James Bond -elokuvia, häntä esittävää näyttelijäätai James Bond -kirjoja.”

”Erinomainenoivallus”, johtaja Ko myönsi. ”Sanokaapa, mr. Marko, kuka ontämän tarinan kertoja?”

”Mitä? Minätietysti”, vastasin hieman epävarmana. ”Tämän tarinan onkirjoittanut Marko Lee Pyhtila...”

”Joka olette te itse?”

”Niin, minä olen...”

”Kysykää häneltä,keitä hänen kollegansa ovat?” matkanjohtaja ehdotti viekas ilmekasvoillaan.

”Tosiaan. Voittekomainita joitain samalla alalla työskenteleviä tuttujanne?”

”Minä tunnen, äh,tunnen ainakin”, vastasin ja aloin höllentää rusettiani. Olonialkoi tuntua sietämättömän keveältä. ”Kollegoitani ovatSherlok Holmes, Jussi Vares, neiti Marple ja Hercule Poirot. Lisäksiolen hyvänpäiväntuttu ainakin mestarietsivä Kalle Blombqvistin,neiti etsivän ja viisikon kanssa, sekä...”

”Hän se on!”väkijoukko huusi. ”Mr. Marko on fiktiota!”

Ja niin ratkaisinviimeisimmän arvoitukseni.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 6

2011-10-26T15:35:00.001+02:00

Aamulla vaitonainenjoukkio kömpi bussiin, kun lähdimme ajamaan kohti Salzburgia. Honzayllätti minut kysymällä aamiaisen jälkeen hotellin respaltaoma-aloitteisesti, miten päästä helpoimmin kaupungille. Matkasujui joutuisasti ensin pikkuteillä ja sitten isommilla – ja vainmuutaman käännöksen sekä parin säikähtäneen jalankulkijanjälkeen olimme Mozartin syntymäkaupungin keskustassa. Olimme jopapuoli tuntia aikataulusta edellä, kun Honza toivotti krapulaisillehyvää kaupunkikierrosta ja alkoi ohjelmoida navigaattoriaseuraavaan määränpäähän.

Maailmankirjat tuntuivatmenneen sekaisin.

Kömmimme kaupungille.Vain metusalemi tuntui puhkuvan tarmoa muiden sovitellessa sateestahuolimatta aurinkolaseja nenilleen. Kiertelimme Salzach-joenkummallakin puolella, mutta emme kiivenneet linnalle. Oppaankin jalatpainoivat, ja ryhmä pysyi hyvin kasassa. Salzburgin katedraalinedessä neljä poikaa lähestyi ryhmää. Naperot olivat keräämässärahaa orpolapsille, ja saivatkin saaliikseen kasan eurokolikoita. Lopuksi pojattarjoutuivat kiillottamaan rahaa lahjoittaneiden kengät, muttakukaan ei ollut halukas antamaan kävelytossujaan plankattavaksi.

Oiva ansaintametodi.

JatkoimmeMirabelle-palatsille, jossa tapasimme paikallisen matkaoppaan, jonkaenglanninkieliset selitykset opas tiivisti muutamaan koreankieliseenlauseeseen. Pakollinen kuvaustauko barokkipuiston edessä auttoiuseammankin väsyneen turistin takaisin matkarutiiniin ja piankamerat laukoivat tuttua sarjatultaan. Metusalemi innostuiposeeraamaan puiston uloskäytävällä olevien patsaiden edessä japian hänen raajansa taipuivat samoihin asentoihin atleettistenpatsaiden kanssa. Ennennäkemättömän vapautunut ele kirvoittiaplodit, ja pian vaimokkeet painostivat vastahakoisia miehiäänsamoihin poseerauksiin.

Kävelykierrosjatkui pakollisille Mozart-nähtävyyksille. Veijarin syntymäkotisijaitsi pikkuruisella, läpeensä kaupallistetulla aukiolla, eikätalosta voinut liiemmin erehtyä. Rakennuksen toisen ja kolmannenkerroksen välissä luki Mozartinsyntymäkoti suurillakultakirjaimilla.

Kameroidendigitaaliaukot sykkivät kuolemaa halveksuvaan tahtiin.

Rakennus, jossa Mozartmyöhemmin asui, tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Museonatoimiva jäljitelmä rakennettiin samalle paikalle vasta1990-luvulla. Kuten tavallista, ryhmällä ei ollut aikaa vieraillamuseoissa, vaan ohitimme paikan pikamarssia.

Kierroksenloputtua pakkauduimme bussiin ja ajoimme helpohkon matkanLili-ravintolaankaupungin laidalla. Parkkipaikkakin löytyi kiinalaisen ravintolanedestä, joten olimme edelleen aikataulussa. Olin niin ylpeäHonzasta, että päätin tarjota hänelle kahvin samalla, kun tilasinitselleni tasoittavan oluen. Tarjoilija kysyi kuskilta, halusiko tämäespresson, ja sai vastaukseksi epätietoisen nyökkäyksen. Kun viinuri toi hänen eteensä pikkurikkisen posliinikupin, kuski olikuolla nauruun. Honzan mukaan Tsekeissä kahvia myytiin kunnonmukeissa, kun taas Itävallassa kahvi oli näköjään lasten juomaa.Sanoin, että tämä voisi halutessaan tilata ison kupin tavallistakahvia, mutta kuski tyytyi vain naureskelemaan piccolokupille, jostahänen nakkisormiensa oli vaikea saada otetta.

Jotain oli todellakintapahtunut yön aikana.

Kun opas tuli istumaanpöytäämme, hän toi Honzalle veitsen ja haarukan.

Matkanjohtajalaittoi Soundof Music -elokuvanpyörimään, kun lähdimme ajamaan kohti Wolfgansee-järveä. Tavanomaisettekniset ongelmat eivät tuntuneet haittaavan edes opasta, joka olijuuri edellisenä päivänä tiuskinut minulle, kun en ollut osannutvaihtaa dvd:n kaukosäätimen pattereita – viime vuosituhanneltaperäisin olevaa kaukosäädintä ei oltu varmaan koskaan käytetty,joten sen ruuvit olivat ruostuneet kiinni – mutta nyt huomasintämän vain hymähtävän Honzalle, kun hän polvistui säätämäändvd-soitinta kuskin eteen.

Matka pitkinSalzkammergutin idyllisiä turistimaisemia taittui laulavan Trappinperheen tahdissa. Kun saavuimmeWolfganseelle, olimme päässeet kolmituntisen spektaakkelin puoleenväliin. Etsimme bussiparkkipaikan jakun purkauduimme ulos bussista, vieressä sijaitseva toilettialkoi vetää ryhmää puoleensa kuin magneetti. Seurasin joukkoa,kun kärjessä astelleet LG- ja Samsung -pääjohtajat pyörsivättakaisin ja kehottivat muitakin tekemään U-käännöksen.

”Maksaa 50 senttiä.Liian kallista.”

Parikymmentä minuuttiamyöhemmin opas oli johdattanut meidät rantaan ja etsinyt meilleravintolan, jonka vessaa käytimme ilmaiseksi.

Vuorossa olijärviristeily bussissa näkemämme elokuvan maisemissa. Tätä eioltu merkitty matkasuunnitelmaan, vaan se oli matkanjohtajan omalisäys ohjelmaan ja keino ansaita samalla hieman lisätienestiä.Kaikki halusivat osallistua maksulliselle lisäretkelle, ja kunvastasin myöntävästi oppaan kysymykseen, halusinko lähteämukaan, tämä vastasi:

”Hyvä. Pidä huoliryhmästä. Me kuskin kanssa järven toiselle puolelle. Näemmesiellä.”

Opas lastasi ryhmänpaattiin, ja näimme tämän kiirehtivän bussille heti, kunaluksemme irtautui laiturista.

”You know. Luulinhäntä ensin prinsessaksi. Mutta hän on aivan tavallinen ihminen”,kuulin metusalemin sanovan takanani selvällä englannin kielellä.

Kun käännyin, nestorioli jo palannut holhokkiperheensä kameroiden eteen. Kun hän nostisormensa Winston Churchillin tunnetuksi tekemään V-asentoon, jokaoli korealaisten vakioposeeraus, vanhus iski minulle silmää.

Paatinkaiuttimista alkoi tulvia Soundof Musiciaja risteilyn edetessä kapteeni kävi näyttämässä laminoitujavalokuvia, jotka liittyivät ohittamiimme paikkoihin. Kun turistitalkoivat poseerata kilvan toisilleen, jouduin urakkatöihin, jakamera toisensa jälkeen työnnettiin käsiini. Aloin ottaa kuvauksentosissani ja pelkän räpsimisen sijaan etsin parempia kuvakulmia japalautin mieleeni valokuvausopintoni, joista oli jo parikymmentävuotta.

Kaikkien alojenerikoisasiantuntijana minun piti osata enemmän kuin vähän kaikkea.

Ohitimme loistohuviloitaja näimme kukkuloita, jotka oikeasta kulmasta katsottuna näyttivättaivaalle tähtääviltä naisen kylkiluilta. Ohitimme muutamanvesihiihtäjän sekä surffaajan, ja joku huomasi pystysuorallakalliolla kiipeilijän, jonka muurahaisenkokoinen olemus pääsimoneen perhealbumiin. Muistin taas kerran eurooppalaistenpakkomielteen rakentaa kirkkoja – tai ainakin pystyttää ristejä– mitä vaikeapääsyisimpiin paikkoihin.

Maisemat olivat hienot,eikä mitään kummempaakaan sattunut, ellei sellaiseksi laskettumuutamaa tavanomaista vähältä piti -tilannetta, joissa vuorotellensekä tuore vävy että anoppi olivat pudota yli laidan. Nelihenkinenperhe paapoi metusalemia siinä määrin, että homma alkoiselvästikin jo oksettaa Samsung- ja LG -pariskuntia, jotka olisivatepäilemättä halunneet olla itse huomion keskipisteinä.

Rantauduimme järventoisella laidalla, jossa hyväntuulinen opas odotti meitä. Hän olisitonut helteestä huolimatta huivin kaulalleen eivätkä hänenvaatteensa näyttäneet kuin hieman ryppyisiltä. Käväisimmepakollisen visiitin läheisessä kirkossa ennen kuin palasimmebussille, jossa Honza toivotti ryhmälle hyvää päivää –koreaksi.

”Mr. Marko voisi myösopetella muutaman lauseen koreaa”, opas kuiskasi, kun jäintuijottamaan kuskiamme. ”Parempi juomaraha, jos vähän yrittää.”

Kun lähestyimme Wieniäja kiertueen päätepistettä ymmärsin, että oli aika saadatutkimukseni päätökseen. Vaikken ollut vielä täysin varma, kukatai ketkä seurueessamme olivat fiktiivisiä henkilöhahmoja, aloinsuunnitella juonia, joilla saisin syyllisen paljastamaanitsensä.

WieninGrinzing-kaupunginosassa sijaitseva Bach-Hengl -ravintola olipirullisen vaikea löytää. Navigaattori ohjasi meidät pariinturhaan silmukkaan, mutta löysimme lopulta ahtaiden katujen läpiravintolan eteen. Honza päästi asiakkaat ulos ja sanoi etsivänsäparkkipaikan lähistöltä.

Bach-Henglylpeili sillä, että paikalla oli ollut ravitsemus- javiinuritoimintaa jo yli tuhannen vuoden ajan. Historian aikana sielläolivat vierailleet lukemattomat merkkihenkilöt, mutta vasta viimeisenviidenkymmenen vuoden ajalta ravintolan seinälle oli ripustettuvalokuvia siellä vierailleista merkkihenkilöistä. Kuvissa poseerasivatniin paavi, Jörg Heider, Bill Clinton, Bud Spencer kuin VladimirPutin sekä röykkiö pienempiä suuruuksia. Jos valokuvaus olisikeksitty viisisataa vuotta aikaisemmin, mukana olisivat varmaanainakin Beethoven, Straussin veljekset, Napoleon, vanha kunnon FranzJosef, joukkiottain inkvisiittoreita ja muita pedofiileja sekätietenkin kunkin aikakauden merkittävimmät poliitikot,tositeevee-tähdet, popmuusikot ja Hollywood-näyttelijät.

Kun ryhmä meni sisälle,josta kuului pahaenteisesti haitarimusiikkia, jäin ulos polttelemaantupakkaa ja odottamaan kuskiamme. Tiedustelin tarjoilijaltavehnäolutta, mutta kun sitä ei löytynyt, tilasin tavallisen jaistuin sisäpihalla olevalle vihreänruskealle pirttikalustolle.Äänekkäitä turistiryhmiä hälisi joka puolella, ja kun opas olisaanut ryhmän syömään, hän tuli ulos ja kertoi, että voisimmehakea ruokamme buffet-tiskiltä. Hain ison lautasellisen makkaroita,kananrintaa, sianleikettä sekä kinkkuperunalaatikkoa ja istuinsyömään, kun Honza tuli paikalle ja kertoi jättäneensä bussinläheiseen parkkihalliin.

Söin hyvälläruokahalulla ja tulin siihen tulokseen, etteivät paavit tai Amerikanpresidentit tulleet turhaan tähän paikkaan. Myös olut oli hyvääja vahvaa, joten kyllä tänne kelpasi pienemmänkin kihon tulla.Mietin, pitäisikö minun pyytää ravintolan henkilökuntaanäppäämään minusta varmuuden vuoksi valokuva laitettavaksiHelmut Kohlin tai Dalai Laman kuvan viereen lähitulevaisuudessa,mutta annoin asian olla. Olin täällä inkognito, joten oli parastapitää keskinkertaisuuden naamio vielä hetken yllä.

...seuraavalla kerralla tarinan hengästyttävä loppuhuipentuma, kun tohtori Pyhtila paljastaa, kuka on turistiryhmään soluttautunut fiktiivinen henkilöhahmo.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 5

2011-10-18T17:44:00.000+02:00

Seuraava hotellimmesijaitsi alppimaisemissa, jonne päästäksemme meidän olikuljettava Salzburgin läpi – itse kaupunkiin palaisimme seuraavanaaamuna. Matka ei luonnollisestikaan sujunut vaivattomasti, silläjuuri kun olimme pääsemässä keskustasta, navigaattori neuvoimeidät tietyömaalle, joka katkaisi reittimme. Ehdotinsummamutikassa kääntymistä vasemmalle, ja ennen kuinhuomasimmekaan olimme ajaneet saman korttelin pariin kertaan ympäri.Honza kieltäytyi kääntymästä oikealle, sillä hän pitiraitiovaunujen sähköjohtoja liian matalina bussillemme. Tunsinitseni voimattomaksi, kun kuskimme kääntyi kolmannen kerranvasemmalle. Vältyimme ikiliikkujalta vain kääntymälläseuraavasta ahtaasta kulmasta oikealle, minkä jälkeen pääsimmehetken eteenpäin pitkin samaa rautatietä, jonka ali tietyömaa olikatkaissut kulkumme. Etsimme toista alikulkutunnelia, mutta kunlöysimme sellaisen, Honza teki äkkijarrutuksen ja kieltäytyiajamasta sen alitse.

”Korkeus on tässä3,7 metriä. Münchenissä seoli 3,4 metriä. Tämä on ok”, protestoin kun kuski käänsi taaskerran bussimme väärään suuntaan. Honza kieltäytyikommunikoimasta muuta kuin tavanomaisen ”Scheissensa” – hänoli taas siirtynyt kiroilemaan saksaksi – mutta suostui sentäänpysäyttämään auton. Suostuttelin ja anelin Honzaa kääntymäänalikulkutunneliin, ja vasta kun lupasin mennä ulos tarkistamaan,että korkeus oli riittävä, kuski suostui tekemään vaivalloisenja aikaa vievän U-käännöksen, jota ei helpottanut se, ettäautoja ryöpsähteli ennalta-arvaamattomina parvina takavasemmankuolleesta kulmasta.

Parinkymmenen minuutinkuluttua Honza ajoi alikulkutunneliin. Ulkona näin selvästi, etteibussilla ollut mitään vaikeutta päästä sen alta, mutta Honzaajoi tunneliin töksähtelevää etanavauhtia samalla, kun parikävelyllä ollutta eläkeläistä ohitti automme.

Pariskunnan nainenkäytti rollaattoria ja mies oli liikkeellä sähköistetylläpyörätuolilla.

Kun saimme karistettuaSalzburgin pölyt renkaistamme, oli hotellille helppo matka.Viimeisessä käännöksessä ennen hotellin parkkipaikkaa Honzanpiti tehdä 90 asteen käännös jyrkässä alamäessä kapeallatiellä, mikä vei tosiasiallisesti vain viisi minuuttia, muttatuntui ryhmästämme varmaan raamatulliselta.

Hotellillakorealaisryhmä piristyi jälleen ja ihasteli hetken alppimaisemia.Opas jakoi huoneiden avaimet ja kertoi, että hartaasti odotettuillallinen alkaisi viidentoista minuutin kuluttua ja sisältäisiviininmaistelutilaisuuden, jota varten paikalla olisi ihka oikeaitalialainen viinimaisteri.

Vartin päästäistuimme pensionaatin ruokasalissa nälkäisinä. Katsoin janoisenatarjoilupöydälle asetettuja viinipulloja, ja panin asiantuntevastimerkille, että tarjolla oli sekä valko- että punaviiniä. Opas olihävinnyt keittiöön käymään jotain neuvottelua, ja pianviiksekäs, puolikalju sommelieri astui sisään ja toivottiseurueemme tervetulleeksi kankealla mafiosoenglannillaan.

Viinimestaria seurasivatnuorempi viiksekäs mies sekä oppaamme. Kun sommelier aloittipuheensa, kolmikon työnjako alkoi käydä selväksi. Ensinspagettimies piti puheensa italiaksi, sitten nuorempi mies käänsisen englanniksi, jonka oppaamme puolestaan käänsi koreaksi.

Giorgioksi esittäytynytviinimestari aloitti puhumalla edustamansa Venetsian lähialueenviinitilasta. Kaikki kuuntelivat mielenkiinnolla oudon ulkomaalaisenherrasmiehen sointuvaa puhetta, joka saatiin kuulla kymmenen minuutin kuluttua koreaksi.Sitten mies jatkoi siitä, miten heidän tilallaan viinirypäleetpoimittiin käsin eikä koneellisesti, ja miten se vaikutti viininmakuun.

Tässä vaiheessa olikulunut kaksikymmentä minuuttia siitä, kun istuimme pöytään.Tarjoilija kurkki välillä keittiöstä, milloin luento loppuisi jatarjoilu voisi alkaa. Aloin tarkastella ruokailuhuoneentirolilaiskoristuksia ja huomasin, että Honza huokaili syvään jakatseli huolestuneena bussinsa kattoa, joka näkyi erinomaisestitoisen kerroksen ravintolasta.

Kun viinimaisterisiirtyi käsittelemään tilansa perheyrityksenorganisaatiorakennetta, nousin ylös ja kävelin viereiseen baariin.Arvostukseni Honzan silmissä kasvoi huomattavasti kun toinhänellekin huurteiset samalla, kun LG- ja Samsung -pomot vilkaisivatmeitä paheksuvasti ja syventyivät taas nyökyttelemään päitäänitaliaanon jaarittelun tahdissa. Viinitilan organisaatiokysymystentultua käsitellyiksi olimme juoneet jo kahdet oluet samalla, kunkapina alkoi hautoa korealaisryhmässä. Lady Macbeth jasilikonirouva lähtivät mielenosoituksellisesti tupakalle,metusalemi valitteli rakkoaan ja poistui nelihenkisen perheenvaatiessa saada saattaa häntä vessaan. Nuoripari oli syventynyttaskunintendoon ensin pöytäliinan suojissa, mutta pelasi sitä nytavoimesti pöydällä, ja ryhmän johtoportaankin niskanikamatalkoivat väsyä toista tuntia jatkuneeseen nyökyttelyyn. Honzaehdotti minulle tsekiksi, pitäisikö meidän tilata pizzat juuri,kun sommelier aloitti ties monennenko 'lopuksi haluan sanoa'-lauseensa, jonka tulkkaamiseen italiasta englanniksi ja englannistakoreaksi menisi vielä vähintään kymmenen minuuttia.

Hain neljännen kolpakonja palatessani nappasin hetken mielijohteesta yhden punkkupullontarjoilupöydältä suoraan puheneuvoston nenän edestä. Ajattelinensin viedä sen pöytäämme, mutta sitten huomasin johtajakaksikonjanoisen ilmeen ja ojensin pullon heille. Hain lisää pullojajaksamatta välittää sommelierin Fidel Castro -mittoihin venyneestäpuheesta ja jaoin jokaiseen pöytään summamutikassa pari pulloa.Pian muutkin turistit alkoivat virrata takaisin pöytiin javiinilasit alkoivat täyttyä samalla, kun sommelier löysensikravattiaan antamatta kuitenkaan puhetulvan katketa suustaan.

Seuraavaksi hän luennoi perusteellisestiviinitilan suotuisasta vaikutuksesta lähialueen sosioekonomisiinongelmiin vaikean taloudellisen tilanteen ja rakennemuutoksen aikana.

Teostani inspiroituneenametusalemi kävi kuiskaamassa jotain oppaan korvaan. Nöyrtynytmatkanjohtaja katosi saman tien keittiöön ja pian saimme eteemmeodotetut wienerleikkeet riisin ja nuudelikeiton kanssa. Giorgiolopetti vain hieman nolona maratonpuheensa, kokosi itsensä ja alkoikiertää pöydästä pöytään laseja täyttäen, kunnes jossainvaiheessa häivytti itsensä takavasemmalle ja katosi elämistämme.

Samsung- ja LG -miehetyrittivät pitää hetken yllä hienostunutta tunnelmaakeskustelemalla viinin sumopainijamaisesta bugeesta. Herra Samsungkertoi, että hänellä oli kotonaan hyvin varustettu viinikellari,johon LG-presidentti vastasi, että hänellä oli omat viinikellaritpuna- ja valkoviinejä varten. Samsungin pääjohtaja korjasi, ettätotta kai hänelläkin oli erilliset viinikellarit, ja lisäksi kaksilisäkellaria roseeviinille ja shampanjalle. Pian miehet kyllästyivätitsekin nokitteluunsa ja keskittyivät hienostelemattomaan syömiseenja ryyppäämiseen.

Ainoa välikohtaushartaaksi muuttuneessa illallisessa tapahtui, kun lähes täysipunaviinilasillinen sattui kaatumaan nuoren aviomiehen syliin ja tämä joutuipoistumaan vaatteidenvaihtoon. Tyttären ja äidin välinen jännitejatkui hillittynä asemasotana, jossa ei kaihdettu tilaisuudenkoittaessa likaisiakaan keinoja. Lukuisia punaviinilasillisia tulisikaatumaan siinä pöydässä vielä tämän illan aikana.

Ilta jatkui sekavankosteasti. Rekisteröin välilläerinäisiä – lähinnä eroottisia – signaaleja ryhmän valikoiduiltanaisihmisiltä, ja viinipullon tyhjennyttyätoisensa jälkeen turistimme aloittivat korealaisen hauskanpitonsatraditionaalisen osuuden, joka tarkoitti sitä, että jokaisen pitilaulaa vuorollaan. Kovassa tuiskeeseen itsensä viinimaistellutjohtajakaksikko aloitti esityksen, joka oli duetto tunnetusta k-pop-balladista. Sitten metusalemi esitti Koreansodan aikaisen marssilaulun, johon nuoripari vastasi hempeälläCeline Dion -esityksellä. Anopin ponteva yksinlaulu kertoiarvattavasti kostosta ja kuumista paikoista, kun taas nelihenkinenperhe oli selvästikin valmistautunut tämänkaltaisiin koitoksiin jaesitti acapellaversion Michael Jacksonin Thrilleristäoikeaoppisine koreografioineen. Esityksen jälkeen oppaan Sound OfMusic tuntui vääjäämättä väljähtäneeltä, vaikka olikinmaantieteellisesti aivan oikeassa paikassa. LG- ja Samsung-vaimokkeet juonivat yhdessä yllättävän onnistuneen Boney M-esityksen ja kiemurtelivat kappaleen omille Daddy Cooleilleen.

Kun kierros oli tehty,riemuun itsensä juoneet korealaiset huomasivat, että minä olinjoukosta ainoa, joka ei ollut vielä laulanut – Honza oli lähtenytveisaamisen alettua strategisesti nukkumaan. Esitin tavanomaisetvastalauseeni, mutta koska tiesin, etten selviäisi illastalaulamatta, olin antavinani periksi ja esitin antaumuksella NylonBeatin kappaleen Rakastuin mä luuseriin. Kappalevalintaaiheutti välittömän ihastuksen, koska Koreassa kappale tunnettiinpaikallisen tyttötrio S.E.S:n käännöshittinä Dreams ComeTrue. Vaikka kappaleen nimi oli englanniksi, koko muu kappaleesitettiin Korean niemimaalle lokalisoidussa versiossapaikalliskielellä. Kostutin muutamat pikkuhousut paitsilaulutaidoillani, myös esittämällä toisen säkeistön koreaksisekä heittämällä valikoidut tanssiliikkeet, joista uusimmatpoikabänditkin olisivat olleet kateellisia. Kun pääsinkertosäkeeseen, koko ryhmä lauloi mukanani ja tunsin itsenivähintään Elviksen tasoiseksi esiintyjäksi.

Esityksen ja alkoholinaiheuttama euforia jatkui vielä muutaman tunnin, jonka aikanakipattiin useita laseja paitsi valko- ja punaviiniä, maisteltiinmyös olutta ja sojua, jota tuntui ilmestyvän esiin korealaistenloppumattomista varastoista. Lopulta ilta alkoi hyytyä ja ihmisetkaikota huoneisiinsa. Pian huomasin nuokkuvani ravintolan vessanpytyllä, mistä kömmin toisessa kerroksessa olevaan huoneeseenivain hieman horjuen.

Avasin huoneen oven,potkin kengät jaloistani ja heitin avaimet pedille, kun huomasin,että sängyssä oli liikettä.

”Mitä..?” sainsanottua.

”Mr. Marko eivihainen”, nuorenparin parempi puolisko kuiskasi. Suljin oven jahuomasin, että peiton alta tirkistelevä tuore aviovaimo oli paitsi(teko)itkuinen, myös huolimattoman alasti. ”Minulla niin monta pulmaa.Mies juo itsensä sammuksiin. Äiti vihaa minua. Vain mr. Marko voiauttaa.”

Mietin tilannettamillisekunnin ja päädyin siihen lopputulokseen, että jos asiakastulee luokseni ja pyytää apuani, niin mikä minä olenkäännyttämään ketään luotani. Antakaa kaikkien maidentyttölapsien tulla luokseni, ajattelin, ja päätin käydä käsiksipikkurouvan ongelmiin.

Pikkurouvakin vaikuttiinnostuneelta saamaan minulta neuvoja, sillä hän nousi istumaan japudotti huolimattomasti peiton olkapäiltään.

Samassa ovelta kuuluivarovainen koputus.

Kävelin vaistomaisestiovelle ja ennen kuin ehdin tajuta, mitä olin tehnyt, ovi oli auki jaseisoin vastapäätä rouva Macbethia.

”Mr. Marko eivihainen”, lievästi humalainen shakespeare-hahmo liversisamettisessa yöpaidassaan, joka oli jäänyt huolimattomasti auki.”Niin monta pulmaa. Tytär vihaa. Vävy haluaa tappaa. Vain mr.Marko voi auttaa.”

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 4

2011-10-12T11:58:00.000+02:00

Seuraavana aamunasaavuimme Alpeille. Ohitimme polkupyöräilijöitä, jotka olivataloittamassa perverssiä urakkaansa nousta ylös samaa vuorta, jonkaylittäminen bussillakin tuntui käyvän henkeen – ja ainakin sekävi Honzalle, joka joutui vääntämään ohjaustehostettuarattiaan jatkuvasti ohjastaessaan goljattiamme siksakkiamutkittelevaa tietä ensin ylös ja sitten alas. Kun kuskimme ehtihengähtää ja katsoa ympärilleen, ei hänkään voinut ollahuokaisematta ihastuksesta. Majesteettiset vuoret ja alhaallakimaltelevat järvet tekivät yhteisvaikutuksen, jonka pystyivätylittämään vain vierestämme terävinä kohoavat vuorenhuiput,joille köysiradat nousivat välillä niin jyrkästi, että tuntuikuin ne olisivat saman tien yltäneet tähtiin.

Matkamme ensimmäinentakaisku sattui, kun seurueen seniorin kamera teki tenänpysähtyessämme pakolliselle kuvaustauolle keskelle vuoristoidylliä.Katastrofilta vältyttiin, sillä nelihenkisen perheen poika paitsilainasi oman kameransa vanhukselle, perhe myös näytti ottavanjollain tavalla suojelukseensa metusalemin. Kun oppaamme oli ainoa,joka ei kiinnittänyt mitään erityishuomiota ikänsä puolestakunnianarvoisimpaan jäseneemme, muut vähintään osoittivat sitämuodollista arvonantoa vanhukselle, joka tälle ikänsä puolestaaasialaisessa kulttuurissa kuului. Kun metusalemi oli kaivanutedellisiltana keskiaikaisessa kuppilassa esille soju-pullon jakertonut olevansa leski sekä heräävänsä joka aamu kuudeltavoimistelemaan, tilinteko oli herättänyt ensin ihastusta, muttatämän poistuttua nukkumaan seurueen jäljelle jääneet jäsenetolivat olleet yhtä mieltä siitä, että vanhus oli säälittävähöppänä, jonka olisi pitänyt jäädä kotiin ja säästäänämäkin matkarahat perillisilleen.

Minulle he olivattietenkin ylistäneet englanniksi sen jälkeenkin metusaleminennakkoluulotonta asennetta lähteä yksin kalliille matkallekaukaiseen Eurooppaan. Matkanjohtaja oli nyökytellyt päätään jatodennut koreaksi tietävänsä, että mies oli tehnyt pitkän uranHuyndailla – vahtimestarina.

Taas yksi 'muualla'työskentelevä epäilty. Ellei toimeksiantoni ollut fiktiota,koko ryhmä tuntui elävän jossain toisessa todellisuudessa kuinmissä tiesin heidän olevan ja tekevän töitä samalle henkilölle,joka oli palkannut minut selvittämään, kuka ryhmän jäsenistäoli fiktiivinen henkilö. Ainakin kaikki kuvittelivat maksaneensailmaisesta 'palkintomatkasta' suuria summia.

Ylitimme jossainvaiheessa Saksan ja Itävallan välisen rajan – mikä saimatkapuhelimeni hulluksi – ja vaikka hotellilta oli linnuntietäInnsbruckiin alle sata kilometriä, saimme kulumaan matkaan reilutkolme tuntia. Syynä eivät olleet tällä kertaa navigointiongelmatvaan sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti haasteellinentiestö. Honzan kunniaksi on sanottava, että hänen kyydissään oliturvallista matkustaa, vaikka mutkitteleva tie vei meidät välilläkirjaimellisesti jyrkänteen reunalle eivätkä vuoristotielläparveilevat polkupyöräilijät ja motoristit tehneet ajamisestahelpompaa.

Innsbruck merkitsiminulle ennen muuta paikkaa, jossa Matti Nykänen oli suorittanutjoitain legendaarisimmista suorituksistaan niin hyppyrimäessä kuinkaupungin discoissakin. Kun lähestyimme kaupunkia, näin mäen,josta Nykäsen lisäksi myös Veikko Kankkonen oli hypännyt kultaaja kunniaa.

Kaupunki oli sen verranpieni, että pääsimme keskustaan vain säikäyttämälläpuolikuoliaaksi pari jalankulkijaa, joista varsinkin jälkimmäinentaisi saada löysät housuihinsa erehdyttyään luulemaan, ettäbussimme tosiaankin noudattaisi normaaleja suojatiesääntöjä.Honza mumisi ”do prdele, kurva” – totesin ilolla, että hänoli ottanut neuvostani vaarin ja kiroili nyt tšekiksi– mutta sai Volvon pysähtymään juuri ennen kuin mitäänperuuttamatonta ehti tapahtua.

Pääsimme parkkiinaivan joen rannalle ilman ihmeempiä sattumuksia – elleisellaiseksi luettu yhtä romuttunutta polkupyörää – ja lähdinseuraamaan ryhmää näiden jalkaannuttua ihastelemaan Innsbruckinkeskustaa. Käännyimme ensin ihmettelemään näkymää Inn-joen ylimenevällä sillalla, ja tarjouduin ottamaan valokuvia pariskunnista.Olin huomaavinani lievän punastuksen LG-vaimon poskilla, kun näpsinsarjan kuvia tästä ja tämän miehestä Alppien ja vanhankaupunginrakennusten näkyessä taustalla.

Silikonitäti sen sijaanväläytti minulle häpeämättömän silmäniskun poseeratessaanlyhyenlännän siippansa kanssa. Nelihenkinen perhe huolehtimetusalemin lomakuvista ja otin vielä yhteiskuvan koko kvintetistä.Tuoreen avioparin anoppi oli loihtinut silmilleentšekkoslovakialaista mallia olevat jättimäiset aurinkolasit eikähalunnut poseerata lainkaan pariskunnan lukuisista, muttainnottomista pyytelyistä huolimatta.

Matkanjohtaja kiiruhtiryhmän vanhaankaupunkiin, ja pysähdyimme valokuvaussessiollekuuluisan 500-vuotiaan 'kultaisen katon' kohdalle. Samalla paikallaoli poltettu elävältä eräs epäonninen uskonpuhdistaja, mutta nytaukiota hallitsivat ravintolaterassit ja turistilaumat.

Olimme jälleenaikataulusta myöhässä, joten Innsbruckin kaupunkikierrossuoritettiin lähes hölkkävauhtia oppaan juostessa edellä jamuiden yrittäessä pysyä perässä. Opas ei vaivaantunutvilkuilemaan taakseen, joten ryhmän muuttuessa ensin jonoksi, sittenletkaksi ja lopulta molempiin suuntiin ja useiden kulmien ylivenyväksi kuminauhaksi, katsoin velvollisuudekseni yrittää pitääryhmää koossa ja odottaa strategisilla kulmilla heikompikuntoisia,jotta saatoin näyttää mihin suuntaan ryhmänjohtaja oli kääntynyt.

Sain sen verran selvääoppaan kertomasta, että Mozart oli viettänyt yön eräässähotellissa säveltäessään Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa.

Eksytysyrityksistähuolimatta ryhmä pysyi koossa. Osa tästä saavutuksesta kuuluipaitsi opastinpalveluilleni, myös sille sattumalle, ettämetusalemin adoptoinut perhe tuli meitä vastaan, kun palasimmeriemukaarelta samaa tietä takaisin. Kun pääsimme hölkkäkierroksenjälkeen vetämään henkeä, opas ilmoitti, että voisimme käyttääseuraavan puoli tuntia pienessä kiinalaiskaupassa, joka sijaitsihiljaisella kadulla, jolla ei ollut mitään muuta nähtävää taitekemistä. Aurinkokin porotti niin kuumasti, että korealaisetahtautuivat kilvan kauppaan, jossa oli oppaan mukaan tarjolla paitsiaitoja Mozart-kuulia, myös ilmastointi ja takahuoneen vessa.

Seisoskelinvessajonossa, kun turistit parveilivat Mozart-kuulien ympärillä.Totesin, että samoja suklaakuulia saa todennäköisesti paremmallahinnalla muualtakin matkan edetessä. Useimmat ottivat neuvostanivaarin ja vain LG- ja Samsung -päälliköt yltyivät kasaamaankoreihinsa kuularasioita kilpaa osoittaakseen, ettei raha merkinnytnäille kroisoksille mitään. Kun lompakkoa uhmaava kukkotappelu olipäättynyt ratkaisemattomaan tasapeliin – ukot eivätyksinkertaisesti pystyneet kantamaan enempää Mozart-kuulia –saatoimme jatkaa matkaa. Honza oli tehnyt varsinaisen uroteonlöytämällä kadulle, joka sijaitsi vain muutaman kulman takanapysäköimispaikasta, joten kaikki näytti menevän vaihteeksisuhteellisen hyvin.

Juuri kun olimmelöytäneet tien ulos kaupungista, nelihenkisen perheen tytärilmoitti kummastuksensa siitä, ettei lady Macbeth ollut bussissa.Aviopari yritti ensin hyssytellä tyttöä, mutta kun muut huomasivatasian, hekin liittyivät kovaäänisten ihmettelijöiden joukkoon.

Opas soittikiinalaiskauppaan, josta kerrottiin, että rouva oli jäänyt vessaanlukkojen taakse mutta oli hyvässä kunnossa. Käännyimme takaisinInnsbruckin keskustaan, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Jopelkkä U-käännös aiheutti lievän liikennekaaoksen, mutta vaintunnin kuluttua olimme takaisin kiinalaisen kaupan edessä.

Hysteriaan itsensälietsonut tuore aviovaimo ryntäsi bussista äitinsä luokse, jokaistui kaupan edessä varjossa ja poltti tupakkaa jalat ristissä.Vaikka tyttö esitti huolesta suunniltaan olevan tyttären osaansavähintään Oscarin arvoisesti, rouva Macbeth antoi tälle mojovankorvapuustin ja syytti kovaäänisesti tämän miestä – jokayritti samanaikaisesti kaivautua bussin istuimen alle – itsensälukitsemisesta vessaan. Nainen tumppasi savukkeen ja matka jatkui –tai pikemminkin alkoi uudestaan – hyytävässä ilmapiirissä.Rouva parkkeerasi bussin perälle pahojen poikien paikalle jatunsimme kaikki hänen tappavan katseensa samalla, kun aviopariyritti muuttua näkymättömäksi edessä.

Vain muutaman vääränkäännöksen jälkeen saavuimme matkamme seuraavaan etappiin.Swarovskin kristallimaailma oli ehta turistipyydys. Jo tosiseikka,että busseille tarkoitettu parkkipaikka oli useamman kymmenenhehtaarin suuruinen, on kuvaava. Alppien alla olevien kumpareidensisään oli rakennettu kristallihelvetti, jossa perheenäitien olitarkoitus vinguttaa visaa sellaisella volyymilla, että jälkeläisetjoutuisivat syömään loppuvuoden pussikeittoja. Jo sisääntulossasijaitsevan vesiputouksen – jossa vesi tuli suoraan miehen päänmuotoon leikatun jättipensaan suusta – tarkoitus oli hämärtääkävijän todellisuudentajua ja aiheuttaa samanaikainenihastuksentunne, jonka oli määrä jatkua 'kristallimaailmaksi'naamioidun megamyymälän sisällä. Edes Dalíei pystynyt samanlaiseen surrealistis-kaupalliseen kokemukseen, jonkapäämääränä oli kukkaronnyörien avaaminen siinä mitassa, ettäseurauksena olisi joukkovelkavankeus sekä suoranainen nälänhätä.

Jätettyäni Honzanparkkipaikalle pesemään autoa kävelin suoraan kristallibabyloninmyymälän baariin, jossa join useita ylihinnoiteltuja pikkupullojaolutta.

Suuria pulloja ei olluttarjolla.

Ennen pitkää jouduinjättämään pullomeren jälkeeni ja suunnittelemaan paluutakäymälän kautta bussille. Mutta vessassa minua odotti yllätys.Juuri kun olin kaivamassa veitikkaani esille, viereisestä kopistakuului kuiskaus.

”Hey. Come here.”

Vedin vetoketjunpuoliksi kiinni ja menin ottamaan selvää, mistä oli kyse.

Käsi veti minut koppiinja ennen kuin tajusinkaan, olin lähikontaktissa ryhmänjohtajammekanssa.

Vihainen opas läpsäisiminua nenälle.

”Miksi sinä sanoaMozart-googeleita saada myöhemmin? Se ei sinun bisnes.Mozart-googeli minun bisnes. Kaupanpitäjä antaa provisio. Onkosinulla provisio jossain?”

Mutisinanteeksipyytelevästi, ettei minulla ollut ollut mitään aikeitasotkea kenenkään bisneksiä vaan että olin vain yrittänyt ollaavulias.

”Sinä ei ollaavulias. Se ei sinun työ. Selvä?”

Nyökkäsin, että asiaon klaara.

”Ja nyt sinä tehdäjotakin minulle.”

Ja minähän poika tein.

2011-10-04T18:47:00.000+02:00

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 3

PalasimmeMarienplatzille, jossa opas antoi ryhmälle puoli tuntia aikaavapaaseen ihmettelyyn. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja hankkiuduinvehnäoluen äärelle. Terassilla vierähti toinenkin Weissenbier, jaennen kuin tajusinkaan, oli puolesta tunnista kulunut neljäkymmentäminuuttia. Etsin katseellani korealaisryhmää, mutta vaikka aukiollaei ollut varsinaista väentungosta, en nähnyt turistejamme missään.Juoksin parkkipaikalle, mutta sininen Volvo ei ollut enää siellä.

Olin pulassa. Joskadottaisin epäiltyni Münchenissäja joutuisin palaamaan maitojunalla kotiin Prahaan, joutuisinnaurunalaiseksi koko maailman psykogeograafikoiden silmissä.Ammattilehdissä ja foorumeilla minulle ilkuttaisiin, varsinkin kunkyseessä olisi ensimmäinen epäonnistumiseni häikäisevänKeski-Eurooppaan rantautumiseni jälkeen. Olin hankkinut kaikkienalojen erityisasiantuntemuksellani runsaasti vihamiehiä, jotka eivätvoineet sietää sitä, että paljastin loistavalla älylläni heidänkeskinkertaisuutensa – ja että vein samalla paitsi heidänasiakkaansa, myös heidän naisensa.

Oli siis aika ottaakäyttöön psykomaantieteelliset kykyni.

Lähdin kävelemääntakaisin keskustaan ja laskin pikaisesti, että koska bussinlähtemisestä oli kulunut kaiken todennäköisyyden mukaan vainviitisen minuuttia, se ei voinut olla vielä kaukana. Honzanajotaidot huomioon ottaen – puhumattakaan siitä, etten ollutauttamassa häntä navigoinnissa – se tarkoitti mitä ilmeisimminsitä, että bussi oli jonkin kulman takana aiheuttamassa ruuhkaa japeruuttamassa peruuttamattomasti jotain jalankulkijavanhusta päin.

Mutta minkä kulman?

Lähdin MarienplatziltaRindermarktille, mutta tajusin heti, että katu oli liian pienibussikatastrofille. Käännyin vasemmalle ja tulin pianViktualienmarktille, joka oli suurempi katu ja sopivampiliikennekaaokselle. Bussia ei kuitenkaan näkynyt. Huomasin Olut- jaOktoberfest -museon mainoksen, joten ohitin puiston ja lähdinkävelemään kyltin osoittamaan suuntaan. Taivalsin muutaman satametriä ja saavuin kahden leveän tien väliin jäävän puistonkohdalle.

Bussi oli etuoikeallaniFrauenstraßella. Se yrittiperuuttaa tehdäkseen U-käännöksen samalla, kun seurueemme senioriseisoi keskellä tietä ja yritti avustaa Honzaa käsimerkeillä.Muu ryhmä otti valokuvia hulabaloosta puiston reunalta. Tiellemolempiin suuntiin olivat muodostuneet valtavat autojonot, jotkatekivät tuuttailullaan alkuillan puistoidyllistä kakofonisenkokemuksen.

Melusta huolimattakuulin sadan metrin päähän Honzan huutavan ”Scheissea” bussinsisällä.

Kiiruhdin hoputtamaanturistit bussiin, viittoilin pohjoiskorealaisiltaliikenteenohjaajilta oppimillani autoritäärisillä käsimerkeilläliikenteen päästämään meidät kääntymään ja vain muutamanläheltä piti -tilanteen jälkeen olimme matkalla kohti Alppeja.

Kukaan ei onneksikysynyt mitään 'katoamisestani' enkä olisi viitsinyt vastatakaanminkäänlaisiin tiedusteluihin sillä hetkellä. Kirosin, etteiminulla ollut tarvittavaa ajokorttia ja että pelkäsin muutenkinkuollakseni autolla ajamista, kun ohjelmoin navigaattorin opastamaanmeidät moottoritien vieressä sijaitsevalle hotellillemme. Kellokävi jo yhdeksää, joten olimme tuntikausia myöhässäaikataulusta ja aloimme kaikki olla erittäin nälkäisiä.

Honza kysyi minulta,paljonko hotellille oli matkaa.

”Pětset kilometr”, vastasin ja sain hämmästykseni huomata, ettäHonza osasi kiroilla useammalla kuin kahdella kielellä. Korjasin,ettei hotellille ollut 500 vaan 50 kilometriä, ja tajusin olevanivarsin väsynyt.

Kun saimme hotellinnäkyviimme Honza kaarsi mitään sanomatta viereisellebensa-asemalle. Koko bussi yltyi protestoimaan, sillä kaikkitajusivat, että tankkaukseen menisi kuskimme taidoilla vähintäänpuoli tuntia samalla, kun tyhjien vatsojemme mourunta alkoi kutsuapaikkakunnan karvaturreja koolle. Sain vakuutettua Honzan siitä,että meidän olisi paras jatkaa suoraan parin sadan metrin päässäolevalle hotellille tai en pystyisi takaamaan hänen turvallisuuttaanhurjistuneiden korealaisturistien käsissä.

Honza sihisitavanomaisen ”Scheissensa” mutta suostui jättämään bensahanataamuun eikä kahdensadan metrin matka vienyt enempää kuin kymmenenminuuttia. Kun viimein pääsimme ulos bussista ja hotellinsisäpihalle, huomasimme, ettei kyseessä ollut mikään tavanomainentienvarsimotelli.

Pihalla meitätervehtivät jalkapuut, mestauspölkky ja hirsipuussa roikkuvamiehenraato.

Kun opas ryntäsivastaanottoon, turistimme taputtivat käsiään ihastuneina jakaivoivat kamera-arsenaalinsa esille. Keskiaikaisten rakennustenympäröimällä pihalla oli asiaan kuuluvaa rekvisiittaakidutusvälineistä puutynnyreihin ja heinärattaisiin.

Valokuvauskoneetlauloivat sellaista sarjatulta, että pelkäsin vanhempienkameramallien räjähtävän innokkaimpien käsiin.

Pian opas kiiruhtipihalle ja paimensi katraansa mukaan läheiseen tavernaan, jossamyöhäinen illallinen odotti meitä. Sekunnin miettimisen jälkeenpäätin seurata ryhmää ja jätin Honzan pihalle matkalaukkuvuorenkanssa.

Taverna noudatti samaateemaa kuin hotellimme, joten sisällä meitä odottivat hilpeätpillipiiparit, humalaiset kapakkatappelijat, rivot kääpiöt,anteliaasti pukeutuneet tyttölapset ja muut musikaalinäytelmistätutut 'iloiset kyläläiset', joiden työnä oli luoda autenttistakeskiaikaista tunnelmaa. Oppaamme oli saada hermoromahduksenyrittäessään estää palkattua kylätappelijaa tekemästä työtääneli käymästä käsiksi kehenkään samalla, kun hän yrittikoordinoida erilaisten erikoisruokavalioiden ja juomatoivomustenkavalkadia tarjoilijoille, joille maksettiin siitä, että hekäyttäytyivät keskiaikaisen töykeästi.

Istuin syrjemmälle jatilasin paitsi oluen, myös pari medievaalista voimajuomaa jakeskityin kumoamaan ryypyt naamaani miettiessäni tilannetta.Ensimmäinen matkustuspäivä ei ollut vienyt tutkimuksiani yhtäänpidemmälle vaan päinvastoin tuonut esille hermoja raastavannavigointiongelman, johon minun pitäisi peiteroolini mukaisestipaneutua tulevaisuudessakin. En tiennyt millaisessa yhteistyössämatkanjohtajat toimivat tavallisesti kuskinsa kanssa, mutta oppaamme ei näyttänyt haluavan olla missään tekemisissä Honzan kanssa; jaolihan se toisaalta ymmärrettävää, jos minä olin bussissa kuskinapuna. Ryhmä puolestaan vaikutti stereotyyppiseltä aasialaiseltaturistilaumalta, jonka kamera-addiktiolla ei ollut mitään rajaa.Nytkin korealaiset ottivat toisistaan vuorotellen kuvia tavernanjalkapuussa.

Hymyjen ja ulkokultaisenkäytöksen alla piili tyytymättömyys kuskiamme – ja siis myösminua – kohtaan, joka materialisoituisi jossain vaiheessa vähintäänmuodollisena valituksena ja vahingonkorvausvaatimuksena. Onneksiminun ei tarvitsisi huolehtia siitä. Olin saanut lähes koko päivänkuulla oppaamme lausuvan mikrofoniinsa koreankielisiä lauseita,jotka olisivat saaneet Honzan repimään pelihousunsa lopullisesti,jos hän olisi ymmärtänyt niiden koskevan paitsi hänenajotaitoaan, myös tämän oletettua sukutaustaa sekäälykkyysosamäärää.

En voinut toisaalta ollatäysin eri mieltäkään. Kuljettajamme oli paljastunutyhteistyökyvyttömäksi äksyksi, jolla ei ollut minkäänlaistakäsitystä asiakaspalvelusta eikä minkäänlaista halua oppiakaansitä.

Toisin sanoen hän olimitä tyypillisin palveluammatissa työskentelevä tšekki.

Honza istui parinkymmenenminuutin kuluttua hikisenä pöytääni kolpakko molemmissakäsissään, mutisi tervehdykseksi tavanomaisen ”Scheissensa” jahuokaisi syvään. Vastasin väsyneesti, että jos hän halusivälttämättä kiroilla bussissa, hänen olisi ehkä parempi tehdäsen tšekiksi, sillä jokunenkorealainen saattoi ehkä osata muutaman strategisen sanan saksaa.Kysyin retorisesti, miltä hänestä tuntuisi olla sellaisen kuskinkyydissä, joka noitui ja manasi jatkuvasti. Sain vastaukseksimulkaisun, ja Honza murahti lähtiessään hakemaan lisää olutta.Hän oli ryystänyt ensimmäisensä minuutin tuoppivauhtia.

Mies tuli hiemanparemmalle päälle saatuaan eteensä lisää olutta sekälautasellisen valkosipulikeittoa, jonka totesi olevan lähessamanlaista kuin kotona Liberecissä. Totesin, että oli parempi ollahermostumatta enempää tyyppiä, jonka vastuulla olisi huominenAlppien ylityksemme, joten kun tämä lähti nukkumaan ruokailunpäätteeksi, kohdistin huomioni ryhmään, joka lopetteliillallistaan pitkän hirsipöydän ääressä.

Kun tarjoilijat hakivatlautaset pois, muutama tyttölapsi alkoi tanssia pöydillä samalla,kun pari juopunutta miekkosta haasteli toisiaan kaksintaisteluun.Kaksintaistelu piti tosin keskeyttää vähän väliä, jottaturistimme pääsivät poseeraamaan samaan kuvaan heidän kanssaan.

Korealaiset joivattyytyväisinä olutta painavista savimukeistaan ja kutsuivat minutkinpöytäänsä, ja keskiaikaiset pidot sen kuin paranivat. Saliinryntäsi papinkaapuinen roikale parin inkvisiittorin kanssa ja vaati'vapaaehtoista' tehtävään, joka kaikesta päätellen liittyijotenkin seinällä olevaan kidutuspyörään. Jos Honza olisi ollutpaikalla, hänet olisi kannettu korealaisten toimesta välittömästiteilattavaksi, nyljettäväksi elävältä sekä poltettavaksiroviolla, mutta nyt aloin pelätä oman nahkani puolesta. Onneksilady Macbeth nousi pöydän päästä kiljaisten seisomaan, ja ennenkuin kukaan ehti sanoa ”man na seo, ban kap seub ni da”,inkvisiittorit olivat kaapanneet naisen ja alkoivat sitoa tätäkäsistä ja jaloista kidutusvälineeseen samalla, kun pappi julistipaavolipposmaisella auktoriteetilla asiaankuuluvaa munkkilatinaa.

Seuraavat tapahtumatolisivat voineet olla varsin mielenkiintoisia ja jopa tietynlaistakiihtymystä aiheuttavia, mutta niitä säesti lady Macbethin ikävänkimeä-ääninen protestointi, jota normaalioloissa olisi pidettyhysterian merkkinä. Nuorenparin miespuoli oli sen sijaankeskiaikaisessa juonessa mukana ja ratkaisi asian toimittamallainkvisiittoreille huivin, jonka nämä tunkivat asiaankuuluvanhellävaraisesti naisen suuhun. Mylvintä vaimeni ulinaksi samalla,kun nuorikko otti häämatkalle tunkeneesta anopista kuvia, joitatämä ei varmaankaan haluaisi näyttää sukulaisille.

Koko sali kohahti, kunkävi ilmi, ettei nainen käyttänyt jakkuhameensa alla lainkaanpikkuhousuja. Kun seuraavalla onnenpyörän pyörähdyksellätapahtui eräiden ruumiineritteiden kiusallinen purkaus,inkvisiittorit päättivät armahtaa naisen, joka suoritti aikahypyntakaisin 2000-luvulle, eli ryntäsi suoraan ulos krouvista.

Olutta paiskottiinpöytään lisää. Istuin vastapäätä edellisillan yövierastani,ja kun tunsin jonkun hivelevän vaivihkaa säärtäni, oletin ilmanmuuta, että silikonitytär janosi lisää eurooppalaisia lihaniloja. Vieressämme naisen aviomies kehuskeli enemmän kuin hiemanhumalaisena työskentelevänsä Samsungilla erittäin korkeassaasemassa, johon toisen pariskunnan samanikäinen mies vastasitoimivansa LG:n johtoportaassa jonkinasteisessapresidenttitehtävässä. Kuuntelin miesten nokittelua –korealaisille oli tärkeää selvittää, kuka on ryhmänkorkea-arvoisin henkilö – ja mietin, miten miehet saattoivat ollakilpailevissa firmoissa töissä, jos he olivat yhteisentyönantajansa järjestämällä 'palkintomatkalla'. Ihmettelynikeskeytti varsin suorasukainen genitaalialueideni koskettelu, jakummastelin hetken, miten rouva Silikoni saattoi suorittaa sen pöydäntoiselta puolelta; eikä kummastustani yhtään vähentänyt se, ettähuomasin tyttären poistuneen saniteettitiloihin.

Vilkaisin vasemmallepuolelleni, jossa LG-johtajan parempi puolisko puhui pöydän ylioppaalle ja hapuili samalla oikealla kädellään vaivihkaapikku-Markoa. Katsoin parhaimmaksi nojata hieman eteenpäin jatyöntää kolpakon suuni eteen, jotta hymyni ei olisi paljastanutminua.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 2

2011-09-22T17:19:00.000+02:00

Lähdimme aamiaisenjälkeen ajamaan kohti Etelä-Saksan olutkeitaita. Tarkoituksemme oliajaa ensin Würzburgin kauttaRothenburgiin, jossa turisteille esiteltäisiin idyllistäkeskiaikaista kaupunkia. Frankfurtista navigaattori ei kuitenkaanohjannut meitä autobaanalle vaan pikkuteille, ja kun käännyimmeeräässä risteyksessä sen kehotuksesta oikealle, vaikka vasemmallaolisi ollut tarjolla Würzburgiinvievä valtatie, aloin aavistella ettei kaikki ollut aivankohdallaan. Ajoimme mutkittelevilla pikkuteillä ensin tunnin jasitten toisen, ja Honzan lisäksi myös opas alkoi hermostua. Hänjutteli mikrofoniinsa ummet ja lammet pitäen ryhmähenkeä yllä,mutta sinkosi suuntaani vaivihkaa huolestuneita ilmeitä. Koskaolimme etupenkeillä ja kaikkien katseet olivat suunnattu meihin,yritin yhtä vaivihkaa löytää asemamme valtavalta Saksan kartaltajonka olin taitellut vielä vaivihkaammin polvilleni.

Kun en löytänytkartalta pikkukyliä, joiden läpi ajoimme, saatoin vain toivoa, ettäolin ohjelmoinut navigaattoriin oikean Rothenburgin – Saksassa kuntuppasi olemaan Frankfurtin tapaan useampia samannimisiä kaupunkeja.Hikikarpalo valahti pitkin selkärankaani, kun huomasinmatkasuunnitelmasta, että tämä kaupunki oli täydelliseltänimeltään Rothenburg ob der Tauber. Rukoilin, että tupsahtaisimmeennemmin tai myöhemmin sinne emmekä esimerkiksi jonnekin Puolanrajalla sijaitsevaan kaimakylään.

Aloin jo kaivaakännykkäni paikannustoimintoa esille, kun vastaamme tulitienviitta, jonka mukaan olimme lähestymässä oikeaa Rothenburgia.Turhautunut opas kiiruhti soittamaan lounasravintolaan ja kertomaanviivästyksestämme.

Idyllisillä pikkuteilläajamisen hyvä puoli oli ollut, ettei minun ollut tarvinnut puuttuaHonzan ajamiseen, mutta nyt kun lähestyimme tunnettuaturistipaikkakuntaa, minun täytyi paneutua taas opastamiseen.Nousimme tasangolle, jolla Rothenburg sijaitsi, ja ensimmäinentehtävämme oli löytää parkkipaikka numero kolme, joka olitarkoitettu turistibusseille. Se ei tietenkään ollut niinyksinkertaista kuin luulisi, ja parkkipaikat yksi ja kaksiohitettuamme löysimme parkkipaikan numero neljä, joka olimyös tarkoitettu henkilöautoille. Käännyimme takaisintodetaksemme, että bussiparkkipaikka oli varattu juuri sinä päivänä tivolille. Aiheutimme pienen liikenneruuhkan kääntyessämmeuudelleen kaupungille päin – navigaattorin neuvot loppuivat tähän.

Hyppäsin autosta jakysyin ensimmäiseltä pakettiauton kuljettajalta, mistä löytäisimmeparkkipaikan goljatillemme. Ystävällinen paksu viiksiniekka neuvoimeitä seuraamaan autoaan ja vain kymmenen minuutin ja parin vähältäpiti -tilanteen jälkeen olimme parkissa toisella puolella pikkukaupunginkeskustaa.

Korealaiset purkautuivatsaman tien bussista oppaansa paimentamina ja lähtivät tekemäänpikakierroksen klassisen saksalaisen pikkukaupungin keskustassa.Olisin itsekin halunnut nähdä kaupungin, joka on tullut tunnetuksimuun muassa viimeisimpien Harry Potter -elokuvien taustakulissina.Korealaisille Rothenburg on tunnettu japanilaisestaanimaatiosarjasta, jonka hahmot on sijoitettu kaupunkiin, muttaitselleni paikka merkitsi ennen muuta kylää, jonne natsit olivattuoneet maanmiehiään 1930-luvulla ihailemaan saksalaisen hengenruumiillistumaa.

Lisäksi siellä oli kuvattu parin viimeaikaisenRitchie Blackmore -levyn kansikuvat.

Sen sijaan jäinhikisenä parkkipaikalle kiroamaan navigaattoria. Kun olin sättinytrakkinetta tarpeeksi, aloin tutkia sen toimintoja. Honza istuskelirattinsa takana ja tarkisteli bussin merkkivaloja. Kun olinohjelmoinut navigaattorin seuraavaan määränpäähämme tarkistinsen asetukset.

Vehje oli määriteltyasetukselle 'vältä moottoriteitä'.

Jätin Honzan bussille,sytytin tupakan ja lähdin kävelemään kohti kaupungin keskustaa,jotta ehtisin nähdä edes vilauksen legendaarisesta kaupungista,joka oli säästynyt lähes vahingoittumattomana sodastakin. Ylitinliikennevalot ja erään portin ja juuri, kun olin lähestymässäturistialuetta, korealaiset juoksivat vastaani.

”Mr. Marko, now we goto lunch. Very hurry”, opas henkäisi ja ohjasi laumansa läheiseengasthausiin, jonka ovia koristivat kärrynpyörät. Sisällä opasjakoi katraansa pöytäkuntiin ja asetteli käsilaukkunsa samaanpöytään, johon hän oli juuri määrännyt minut. Opas –korealaisten nimiä on yleensä turha kertoa, koska ne ovat kaikkijoko Lee, Park tai Kim – hössötti juomat pöytään ja istuutuieteeni.

”Mr. Marko. Miksikuski niin huono? Minä hermostun. Koetan keksiä jotain puhuttavaa,jotta asiakkaat ei hermostu. Mikä hänessä vikana? Olemmemyöhässä. Jos myöhästymme en saa bonusta.”

Kerroin, että juurialkaneen kesälomakauden takia Keski-Euroopassa oli huutava pulabussikuskeista ja paikallisen matkatoimiston oli ollut pakko hyväksyäensikertalainen.

”Hän ei siis osaaajaa bussia?” opas huudahti kuullessaan sanan 'ensikertalainen'.Samassa mursuviiksinen tarjoilija kysyi, olinko kuljettaja jatiedusteli, mitä halusin juoda. Tilasin oluen, mikä sai viinurinhätkähtämään. Selitin, että Honza oli rekkamies, joten minäolin auttamassa navigoinnissa enkä siis varsinainen kuski.

Jouduimme odottamaanlounasta puolisen tuntia, mikä sai oppaan täysin tolaltaan. Yritinhukuttaa ainoaan tuopilliseeni menneet ja tulevat stressit sekätosiasian, että maailmanluokan keskiaikainen kaupunki oli nurkantakana. En jaksanut miettiä edes tehtävääni. Kun wieninleikkeet lopulta tulivat,opas ilmoitti, että kaikilla olisi kymmenen minuuttia aikaasyömiseen, minkä jälkeen juoksimme bussiin ja jatkoimme matkaa.

Rothenburgista matkajatkui etelään. Tällä kertaa navigaattorikin osasi ohjata meidätläheiselle autobaanalle ja kohti Müncheniä,jonka liepeille saavuimme vajaassa kolmessa tunnissa. Olin ottanuttorkut penkilläni Honzan takana ja kironnut järjestelyä, jokasalli kaikkien epäiltyjen olla ulottuvillani mutta selkäpuolellani.Tutkimukseni olisivat voineet muistuttaa klassista suljetun tilanmysteeriä, mutta nyt se tuntui pikemminkin piiloleikiltä, jossaolin pakotettu tuijottamaan nurkkaa.

Müncheniälähestyessämme jouduin taas navigointipuuhiin. Olimme ajaa vainmuutaman pyöräilijän yli ja lähestyä keskustaa, kun juutuimmealikulkutunneliin. Bussi oli yksinkertaisesti liian suuri 3,3 metriäkorkeaksi merkittyyn tunneliin. Aiheutimme valtavan liikenneruuhkanjoutuessamme perääntymään vilkasliikenteistä tietä takaperin vauhdilla, jolla rollaattorilla kulkeva mummokin olisi ohittanut meidät– ja itse asiassa ohittikin.

Tarvittiin vain muutamakuoliaaksi pelästynyt jalankulkija, pari tusinaa Honzan synkästimurahtamaa ”Scheissea” ja taksin apu opastamaan meidät kymmenen kilometrin kiertotien kautta Münchenin keskustaan. Parkkipaikalla jätin Honzan sekä navigaattorin bussiin ja lähdin ryhmän mukana kaupungin keskustaan.

Marienplatzilla loinkaihoisia silmäyksiä torilla sijaitseviin olutterasseihin, jotkamainostivat paikallisia vehnäoluita, mutta päätin seurataturisteja ja ajatella toimeksiantoani. Korealaisten tykitettyähetken toisistaan kuvia kamera-arsenaalillaan opas johdatti ryhmänsäFrauenkircheen, jossa jumalaton kameroiden sarjatuli vain yltyi.Tämäkin katedraali vaurioitui pahoin toisen maailmansodanpommituksissa, mutta sen tunnetuin nähtävyys säilyi.

Opas etsiskeli tätävetonaulaa hetken ja kysyi sitten paikalliselta mummolta, missä ihmeoikein sijaitsi. Ikäihminen mietti hetken, tutkiskeli lattiaa jaosoitti kohtaa kirkon eteisessä. Koko ryhmä kerääntyi todistamaanjalanjälkeä, jonka itse piru oli jättänyt luotettavientodistusten mukaan pilkatessaan rakenteilla ollutta ikkunatontakirkkoa. Legendan mukaan perkele oli lupautunut auttamaan kirkonrakentamisessa, jos se jätettäisiin ikkunattomaksi, mutta ovelarakennuttaja oli kätkenyt ikkunat – sillä kyllähän kirkossa pitääikkunat olla, mihin muualle lasimaalaukset voisi sijoittaa –pylväiden taakse niin, ettei piru voinut nähdä sitä tältäpaikalta.

Useampikin korealainenkävi seisomassa paikalla ja huomautti, että ikkunat kyllä näkeesiitä. Minustakaan jälki ei ollut kovin kummoinen itse saatananjättämäksi vaan muistutti enemmän luuttuamatta jätettyälikatahraa. Nojailin väsyneenä erääseen metallikylttiin ja kun sealkoi huojua uhkaavasti, jouduin tarraamaan siihen kiinni. Ehdinsaada kyltin hallintaani juuri ennen kuin se olisi kaatunutkeskiaikaiselle lattialle, ja kun katsoin, mitä sen jalustan alta paljastui,suustani pääsi huudahdus.

”Das ist derTeufelsschritt!” mummo huudahti ja pian korealaiset parveilivatympärilläni ja ottivat valokuvia vaaleanruskealla laatalla olevastatummasta jalanjäljestä.

Kun turistit tuijottivat ihastuneena laattaaja taputtivat käsiään minulle, vain nuorenparin anoppijäi kauemmaksi muista. En ollut varma sähisikö nainenvai kiiluivatko hänen silmänsä ihailusta.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 1

2011-09-12T14:46:00.003+02:00

1

Saavuin Berliiniin päärautatieasemalle juuri, kun kukko oli kiekaissut. Minulla oli pari tuntia aikaa, joten ehdin käydä kaupungilla, ennen kuin minulla olisi treffit bussikuskin kanssa eräällä esikaupungin bensa-asemalla. Vaikka Berliini oli alle viiden tunnin junamatkan päässä Prahasta, en ollut käynyt siellä aikaisemmin.

Psykomaantieteellisesti huomasin Berliinin aiheuttavan minulle harmaita aivosoluja. En tiennyt, miten suhtautua kaupunkiin, joka oli Hitlerin, Stalinin ja modernin arkkitehtuurin raiskaama. Sodassa kaupunki oli pommitettu ensin tomuksi, ja ikään kuin se ei olisi riittänyt, monet jäljelle jääneistä rakennuksista – parhaiten säilyneet rakennukset olivat olleet palokuntien priorisoimia natsien hallintopalatseja – oli jyrätty maan tasalle. Sitten kaupunki oli jaettu kahtia, ja esteettisiä tuhotöitä oli jatkettu rakentamalla muuri joidenkin kortteleiden läpi. Tämän vuosikymmeniä kestäneen arkkitehtonisesti vastenmielisen prosessin aikana kaupunkia oli jälleenrakennettu kahden esteettisesti vastakkaisen järjestelmän voimavaroin ja arkkitehtonisin pyrkimyksin tavalla, jonka piti viimeistään saada kaikki ajattelevat ihmiset kiivaiksi rauhanaatteen puolustajiksi. Jos sota sai aikaan tällaista, se oli kirottava ja hävitettävä maan päältä ikuisiksi ajoiksi. Ihmiskunta ei kestäisi toista Berliiniä.

Astelin hiljaista katua, jonka varrella paikallinen matkaopas selosti amerikkalaiselle kouluryhmälle valtakunnankanslerian sijainneen. Sodan jälkeen neuvostoliittolaiset olivat hävittäneet rakennuksen ja sen marmoreita oli kuljetettu Moskovan metron koristeiksi. Pettyneet jenkit tuijottivat mitäänsanomatonta maakappaletta edessään, kunnes eräs blondi huomasi toisella puolella katua olevan kerrostalon ja kysyi, oliko Hitler käyttänyt siinä sijaitsevaa parturia.

Ryhmä tuli perässäni parkkipaikalle, jolla Hitlerin bunkkeri oli sijainnut. Vanhempi rouvashenkilö hyppeli pienellä nurmikonkaistaleella ja selitti ohikulkijoille, että hän oli luvannut edesmenneelle äidilleen tanssia jokin päivä Hitlerin haudalla. Tämän lähemmäksi sitä hän ei päässyt.

Viereisen kerrostalon asukas tuuttasi autossaan koululaisryhmää siirtymään tieltään, ruuvasi ikkunan auki ja huusi turhautuneena ”Adolf ei asu täällä enää”.

Bunkkeria oli yritetty hävittää ja räjäyttää useaan kertaan. Se pysyisi poliittisena ja arkeologisena tabuna vielä muutaman sata vuotta ennen kuin se kaivettaisiin esiin ja kunnostettaisiin historialliseksi nähtävyydeksi. Minä en vain ehtisi nähdä sitä.

Kun amerikkalaiset poistuivat kohti juutalaisten muistomerkkilabyrinttiä, lähdin vastakkaiseen suuntaan ja löysin Albert Speerin alun perin Luftwaffen päämajaksi suunnitteleman nykyisen talousministeriön rakennuksen. Muuri oli kulkenut myös tämän rakennuksen läpi ennen kuin se oli kunnostettu entiselleen DDR:n kadottua maailmankartalta.

Palatsia vastapäätä oli retrokiertoajeluille kunnostettujen Trabantien parkkipaikka. Vasemmalla oli korttelin verran muuria, jota oli järsitty matkamuistoiksi niin, että se näytti reikäjuustolta ja pysyi pystyssä enää rautatankojensa tukemana. Sen vieressä sijainneiden SS:n ja Gestapon päämajojen paikalla oli puisto.

2

Kertasin toimeksiantoni S-Bahnin matkatessa ränsistyneiden betonilähiöiden, masentavien pilvenpiirtäjien ja tyhjien tonttien ohi. Huomattava korealainen liikemies oli saanut nimettömiä kirjeitä, joissa väitettiin, että yksi hänen palveluksessaan olevista henkilöistä oli fiktiota. Liikemies oli järjestänyt niin, että kaikki epäilyksenalaiset henkilöt saapuivat tänä iltana Frankfurtiin ja matkustaisivat Saksan ja Itävallan läpi samassa bussissa, jota minä olin hakemassa Berliinistä. Epäillyt eivät tunteneet toisiaan ja he luulivat voittaneensa kiertomatkan arpajaisvoittona.

Matkustaisin ryhmän mukana bussikuskin apumiehenä ja tehtäväni olisi paljastaa, kuka tuo fiktiivinen henkilö oli. Olin tottunut tavanomaiselle privaattidekkarille hieman erikoisempiin juttuihin varsinkin sen jälkeen, kun nimeni oli tullut tunnetuksi alan piireissä kaukoidässä. Äkkirikastuneet ja jännitystä elämäänsä etsivät aasialaiset uusrikkaat suorastaan janosivat syytä rahojaan minulle, jotta ratkaisisin monenkirjavia intellektuaalisia pähkinöitä heidän huvituksekseen. Epäilin, että palveluksiani käytettiin myös vedonlyöntiin, mutta koska aasialaisilta saamani rahallinen korvaus oli erittäin avokätinen, en piitannut siitä, vaikka miljardi kiinalaista olisi lyönyt vetoa sitä vastaan, etten kykenisi ratkaisemaan juttua. Sitä paitsi olisi ollut mieletöntä tehdä niin, koska aiempien juttujeni ratkaisuprosentti oli tasan sata.

Löysin sinisen Volvon bussin sovitulta bensa-asemalta esikaupungista. Esittäydyin kuskille mieheksi, jonka piti auttaa häntä kiertoajelulla. Toimeksiantajani oli järjestänyt paikallisen matkatoimiston avulla kuljettajaksi navigointiapua tarvitsevan ensikertalaisen, jotta kukaan ei epäilisi läsnäoloani bussissa. Kuski oli keski-ikäinen, karvainen käkkäräpäinen tšekki ja hänen nimensä oli Jan, kutsumanimeltään Honza. Hän oli ajanut rekkaa viisi vuotta ja tämä oli hänen ensimmäinen kertansa ison turistibussin ratissa. Hän puhui vain tšekkiä ja hieman saksaa.

Lähdimme ajamaan autobaanaa kohti Frankfurt am Mainia. Honza tuntui selviytyvät ajamisesta tottuneesti, joten torkuin ja kuuntelin välillä, kun hän kertoi perheestään, johon kuului vaimo, kaksi lasta sekä koira. Huomasin, että autobaanalla oli kolmenlaisia autoja: niitä, jotka ajoivat lujaa; niitä jotka ajoivat vielä lujempaa; ja niitä, jotka humahtivat kaikkien ohi. Honza hytkyi hydraulisella tuolillaan tavalla, joka antoi miehelle auktoriteettia, jonka tunsin puuttuvan itseltäni istuessani hänen takanaan tavallisella penkillä. Moottoritiellä ajaminen ei tuottanut hänelle mitään ongelmia, ja löysimme Frankfurtin lentokentällekin helposti opasteiden avulla.

Kysyin Honzalta osasiko hän käyttää navigaattoria, kun etsimme bussiparkkipaikkaa lentokentältä. Bussi oli niin valtava, että meidän olisi paras osata ajaa suoraan oikeisiin paikkoihin, jottemme joutuisi soutamaan goljatilla edestakaisin kiertomatkallamme. Terminaali jäi huolestuttavasti taaksemme, ja Honza tyytyi mumisemaan jotain epäselvää. Huomasin bussiparkin kyltin ja osoitin sitä kuskille. Ajoimme parkkipaikalle, ja kun astuin bussista ulos, tunsin keskikesän pirullisen kuumuuden. Kello kävi kuutta, joten meillä oli toista tuntia aikaa, ennen kuin Seoulin lento laskeutuisi.

En ollut nähnyt navigaattoria ennen kuin taksin kyydissä. Otin vehkeen käsiini ja kysyin, oliko Honzalla siihen ohjekirjaa. Ei ollut. Kaivoin matkasuunnitelman esiin, kokeilin navigaattorin toimintoja ja aloin ohjelmoida siihen seuraavaa määränpäätämme, joka oli korealainen ravintola Frankfurtin keskustan suunnalla. Onneksi kone oli intuitiivinen ohjelmoida, vaikka hämmästelin hieman sitä, ettei Honzalla tuntunut olevan kiinnostusta laitteen toimintoja kohtaan.

3

Odotin kakkosterminaalin D-vastaantuloaulassa kädessäni lappu ”No. 1 Tour”, kun korealaisia alkoi valua ulos lennon pakollisen myöhästymisen jälkeen. Viimein keski-ikäinen, hieman kireältä vaikuttava pieni naikkonen juoksi luokseni ja esittäytyi ryhmänjohtajaksi. Hän viittoi ryhmänsä paikalle, ja esittäydyin korealaisille apukuskiksi.

”An nyong ha se yo”, tervehdin ryhmää, johon kuului vain kaksitoista turistia. Olin kuvitellut, että bussin kaikki yli viisikymmentä paikkaa olisivat täyttyneet, joten helpotuin siitä, että epäiltyjen määrä kaventui heti kättelyssä vaivaiseen tusinaan.

”Puhutteko koreaa”, ryhmänjohtaja kysyi, kun pari ryhmäläisistä taputti ihastuneena käsiään.

”Valitettavasti en”, vastasin englanniksi. Tahdoin säilyttää etulyöntiaseman epäilyksenalaisiin nähden enkä halunnut paljastaa, että puhuin kieltä sujuvasti. Suomalaisena minun oli ollut naurettavan helppoa oppia tätä sukulaiskieltämme. Vaikka oli totta, että esi-isämme olivat erkautuneet toisistaan muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten ja kirjoituskin oli nykyään täysin erilaista, minulta ei ollut mennyt kuin muutama viikonloppu ja kasa taekwondoleffoja sujuvan koreankielen oppimiseen.

Opastin ryhmän parkkipaikalle, jonne oli lähes puolen kilometrin kävelymatka. Lastasin korealaisten valtavat matkalaukut bussin uumeniin samalla, kun Honza istui rattinsa takana ja hypisteli jotain papereita. Lähdimme liikkeelle, ja ryhmänjohtaja otti haltuunsa ensimmäisen rivin oikeanpuoleiset penkit.

Näin juuri ja juuri navigaattorin ohjeet Honzan takaa samalla, kun ryhmänjohtaja toivotti turistit tervetulleiksi Eurooppaan ja kertasi lähipäivien ohjelmaa. Pääsimme ulos valtavalta lentokenttäalueelta vaivattomasti, mutta lähestyessämme Frankfurtin keskustaa aistin Honzan hermostuneisuuden.

”Tästäkö?” hän kysyi, kun navigaattori oli juuri sanonut selkeällä tšekin kielellä, että seuraavasta mutkasta käännytään oikealle. Kun vahvistin käännöksen, kuski vastasi ”joo joo” äänenpainolla, joka antoi ymmärtää, että hän oli tilanteen herra eikä tarvinnut neuvoja keltään.

Sama toistui seuraavassa käännöksessä. Ja seuraavassa.

Olimme ajaa vain yhden mummon päälle, ennen kuin löysimme ravintola Kang-Namin. Kun korealaiset purkautuivat iloisena bussista, pyyhin hien otsaltani ja seurasin heitä ravintolaan Honzan kanssa. Saimme kahden hengen pöydän samalla, kun opas juoksenteli pöydästä toiseen ja sääti ravitsemustapahtuman yksityiskohtia kuin kyse olisi ollut kuninkaallisesta illallisesta.

Saimme kaasuliedellemme rätisevän annoksen bulgogia ja lukuisia pieniä kippoja erilaisia kasviksia. Kun Honza yritti ottaa syömätikuilla riisiä kuppiinsa pitäen puikkoja tiukasti eri käsissään, pyysin tarjoilijaa tuomaan hänelle veitsen ja haarukan ja aloin näyttää, miten korealaista ruokaa syödään.

Honza haarukoi hieman lihaa ja riisiä suuhunsa, otti suupalat kimchiä sekä chilissä marinoituja pavunituja ja jätti loput ruoat minulle. Kun olin viimeistellyt viimeisenkin chilitahnaan dippaamani lihapalan, katsoin viereisessä pöydässä ruokailevaa pariskuntaa, jolle oli jostain syystä tuotu ruokaa kaksinkertainen määrä. Kaksikko tyytyi napostelemaan vain hieman kimchiä riisin kanssa ja antoi herkullisen bulgogin tuoksun leijua suoraan nälkäiseen vatsaani.

Oli sanomattakin selvää, että tämä pariskunta oli korkealla epäiltyjeni listalla.

Mies vaikutti tyypilliseltä tanakanlännältä keski-ikäiseltä työhevoselta, jonka vaimo oli kieltämättä näyttävä, mutta samalla hieman kitschahtava ilmestys korkeine korkoineen, merkkivaatteineen ja epäilemättä kirurgilla korjailtuine rintavarustuksineen.

Katsoin muita ryhmän jäseniä, jotka söivät kauemmissa pöydissä. Toinen pariskunta istui meistä seuraavina. Roolijako näytti hämmästyttävän samanlaiselta: mies oli pönäkkä ukkeli, ja nainen näytti enemmän seksikkäältä lelulta kuin todelliselta henkilöltä painovoimaa uhmaavassa kampauksessaan ja tiukassa mekossaan sekä meikeissään, jotka olivat kuin juuri päälle laitetut huolimatta siitä, että takana oli yhdentoista tunnin lentomatka. Koska aasialaisten naisten ikää oli yleensäkin mahdotonta arvioida, molemmat naiset saattoivat olla yhtä hyvin viisitoistavuotiasta sakkolihaa kuin nelikymppistä MILF-osastoa.

Päätin pitää naiset erityisen tarkkailun alla.

Seuraavassa pöydässä istuivat keski-ikäiset mies ja vaimo sekä teini-ikäiset tyttö ja poika, jotka olivat ilmeisesti näiden lapset. Perhe otti toisistaan valokuvia ruoan äärellä. Sekä tytär että äiti olivat varsinaisia herkkupaloja, joten päätin pitää myös näitä silmällä.

Isoimmassa pöydässä istuivat oppaan lisäksi vanhus, joka vaikutti olevan matkalla yksin, sekä nuorehko pariskunta ja keski-iän ohittanut nainen, joka osoittautui sulhasen ruumiinkielen perusteella pian tämän anopiksi. Pariskunnan parempi puolisko oli varsinainen jättipotti hoikassa, mutta silti kurvikkaassa vartalossaan ja sööteissä bimboeleissään.

Anoppi toi mieleeni aasialaisen version rouva Macbethista. Hän oli ollut joskus varsinainen kaunotar, mutta elämä oli saanut hänen otsansa rypistymään, kulmakarvansa kurtistumaan ja kasvojen piirteet jähmettymään jäisiksi kuin wokkivihannekset.

Korealaiset olivat vähäruokaisia ja nopeita syömään. Katsoin pöytiin jätettyjä lihapatoja, kun opas jo hoputti ihmisiä bussiin. Lähdimme Holiday Inn -hotellille, joka oli joen toisella puolella, mutta suhteellisen helpon ajomatkan päässä. Parkkipaikan löytäminenkään ei tuottanut hankaluuksia, sillä saatoimme jättää bussin leveän Gutleuterstraßen toiselle puolelle.

Autoin matkalaukut ulos tavaratilasta samalla, kun Honza täytti autossa papereitaan. Opas jakoi hotellin aulassa huoneiden avaimet ja kun sain viimeiseksi oman sekä kuskin huoneiden avaimet, Honzakin löntysteli aulaan salikassinsa kanssa. Heitin hänelle avainkortin.

”Mikä tämä on?” hän kysyi.

Kävin Frankfurtin yössä sen verran, että totesin kaupunkikuvan noudattavan samaa masentavaa postmodernin arkkitehtuurin yliotetta psykomaantieteellisestä maisemasta kuin Berliinissä. Jos natsit olisivat voittaneet sodan, olisi ainakin Saksa nyt esteettisesti parempi paikka elää.

Join vanhankaupungin alueella – jota hallitsivat kiiltävät pilvenpiirtäjät – pari mukillista kuuluisaa paikallista omenaviiniä. Palasin litran omenaviinipullon kanssa hotellille, ostin aulan automaatista sille seuraksi pari oluttölkkiä ja kun olin aukaisemassa huoneeni ovea, huomasin ensimmäisen pariskunnan paremman puoliskon kurkkivan nurkan takaa.

”Mr. Marko”, nainen kuiskasi ja hiipi luokseni samettiyöpaidassaan. ”Voitteko auttaa minua?”

”Totta kai”, vastasin ja aukaisin huoneeni oven. ”Laitan vain nämä tavarat huoneeseeni.”

Heitin ostokseni sängylle ja ennen kuin ehdin kääntyä, nainen oli sipsutellut sisään ja sulkenut oven perässään.

...jatkuu...

Tohtori Pyhtilan tutkimuksia: Miten voitin jääkiekon maailmanmestaruuden

2011-05-17T17:34:00.002+02:00

Joskus intellektuaalisen dekkarinkin täytyy rentoutua, ja olin paiskinut viime aikoina töitä sellaisella tehokkuusprosentilla, että kiinalainen tehdastyöläinenkin olisi masentunut verratessaan vaatimatonta 80-tunnin työviikkoaan huippusuorituksiini. Niinpä saatoin hyvällä omallatunnolla ensin käydä pelaamassa tavanomaisen sunnuntaijalkapalloni, jonka jälkeen jäin terassille kansainvälisen potkupallokerhon kanssa ja nautin pari Virossa valmistettua suomalaista siideriä. Eräs kanadalainen – joka oli täysin tietämätön nimestäni ja siihen liittyvästä maineesta; mies kutsui minua yksinkertaisesti 'Mr. Finlandiksi' – muistutti minua siitä, että samana iltana käytäisiin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen loppuottelu, jossa vastakkain olisivat Suomi ja Ruotsi. Tajusin, että olin tosiaankin ollut niin uppoutunut työelämään, että olin unohtanut perusasiat. Päätin korjata tilanteen.

Lähetin viestejä parille Prahassa asuvalle tuttavalleni ja tiedustelin, oliko heillä suunnitelmia katsoa peliä jossain tietyssä paikassa. Sain vastaukseksi epämääräisen tiedonannon, että 'jotain oli suunnitteilla' ja että lisätietoja saisi vähän ennen ottelua. Ennen kotiinlähtöä annoin futistoverin kertoa itselleni, että vajaan tunnin päästä olisi vuorossa pronssiottelu Tšekki-Venäjä.

Suihkussa käytyäni suunnistin läheiseen sporttibaariin, joka oli luonnollisesti täynnä, kun Tšekin omat pojat kamppailivat himmeimmästä mitalista. Tunnelma nousi sitä mukaa, kun joukkueet äityivät latomaan urakalla kiekkoa toistensa maaleihin. Kun en hurrannut ensimmäisten tšekkimaalien aikana tarpeeksi innokkaasti, pari oluthuuruista prahalaista alkoi epäillä, että olin venäläinen. Miekkoset olivat jo niin humalassa, etteivät ymmärtäneet selvää tšekin kieltäni, vaan pitivät minua röyhkeänä ryssänä, joka oli ängennyt väärään paikkaan vääränä aikana. He tuppautuivat viereeni ja alkoivat kohdella minua sen verran kovakouraisesti, että saatoin tuntea omakohtaisesti, miltä pelikaukalon taklaukset tuntuivat. Kun mistään ei ilmestynyt erotuomaria viheltämään peliä poikki, katsoin parhaimmaksi poistua ja sain perääni 'Iivana, mene kotiin' -huutoja.

Seuraavassa urheiluravintolassa hain ensin tuopillisen tiskiltä ja tajusin vasta sitten että baarissa mekasti iloinen joukkio suomalaisuroksia. Kirosin, että T-paidassani oli suomenkielistä tekstiä, kun humalaiset maanmieheni tervehtivät minua kanssarikollisenaan. Jouduin kiusalliseen keskusteluun – tai oikeammin kuulusteluun – jonka aikana kerroin olevani Prahassa asuva soitinrakentaja. Se oli tavanomainen peitetoimenkuvani, joka riitti hiljentämään innokkaimmatkin utelijat ja kääntämään keskustelun vähemmän vaarallisille vesille. Miehet olivat käytettyjen autojen kauppiaita, jotka olivat tulleet Keski-Eurooppaan osallistuakseen jääkiekkojuhlaan. Tarkoituksena oli ollut mennä paikan päälle Bratislavaan, mutta he olivat jämähtäneet jo viikko sitten Prahan halpojen olutsammioiden äärille. Eräs heistä väitti kivenkovaan, että jos he ottaisivat seuraavan metron, he ehtisivät vielä illaksi Slovakian pääkaupunkiin, mutta minun täytyi informoida miekkosta, että vaikka Prahan metroverkostoa oltiin laajentamassa, se ei ulottunut vielä aivan niin kauaksi. Kun Tšekki teki pari maalia, miesten mielenkiinto ottelua kohtaan lopahti ja he alkoivat kysellä uudelta paikalliskontaktiltaan – eli minulta – missä olivat kaupungin halvimmat maksulliset naiset. Mietittyäni asiaa hetken neuvoin volvopaitaiset miehet erääseen strippiklubiin, jossa naiset olivat kylläkin halpoja, mutta pelkän olutpullon hinta saattoi nousta helposti pariin sataan euroon. Tilasin heille ystävällisesti kalliin ladataksin ja otin omaksi suunnakseni vanhankaupungin aukion.

Viimeinen erä historiallisella torilla oli tšekkien urheilujuhlaa. Kaksi jättimäistä videoscreenia takasi sen, että tuhannet fanaattiset kannattajat näkivät lohdutusottelun kansallisromanttisen tunnelman vallitessa. Prahalaiset olivat varustautuneet tšekin lipuilla, torvilla, huiveilla, kasvoväreillä sekä luonnollisesti runsailla juomavarastoilla. Hain kojusta itselleni ylihinnoitellun olutmukillisen ja sulauduin joukkoon. Äkkiä lauma huomasi, että joku oli laittanut näkyviin Venäjän lipun raatihuoneen tornin näköalatasanteelta. Tuhannet tšekit kääntyivät kannoillaan, lopettivat pelin seuraamisen ja alkoivat huutaa hävyttömyyksiä pyhäinhäpäisijöille. Kaikki pikkulapsista hammasrautaisiin teineihin ja tšekinlippukasvoisista kaunottarista paikalla päivystäviin hampuuseihin nostivat liikuttavan yksimielisesti keskisormensa korkeuksiin ja raivosivat niin, että adrenaliini pärskyi. Tunteet alkoivat käydä kuumina. Päättelin, että tällaisista tunteista syttyivät sodat, ja toivoin venäläisten puolesta, että he pääsisivät tornista hengissä alas. Vähemmästäkin on Prahassa heitetty ihmisiä korkeista paikoista.

Kun Tšekki lopulta voitti Venäjän 7-4, ja juontajat olivat huudattaneet kotiyleisöä, sain viestin, jossa suomalaisten kisaosoitteeksi ilmoitettiin baari kaupungin pohjoispuolella. Käväisin syömässä huikopalaa ja lähdin suuntaamaan pääkallopaikalle.

Koska oli sunnuntai, ja julkinen liikenne kulki säästöliekillä, ottelu oli jo lähes alkamassa ennen kuin ehdin lähiökuppilaan. Suomalaisia ei näkynyt vielä paikalla, mutta bongasin joukon paikallisia puolituttuja, jotka kutsuivat minut pöytäänsä. Ennen kuin ehdin sanoa 'ahoi', istuin kahden tšekin välissä ja minulla oli tuoppi edessäni. Vaikka miehet vakuuttivat erittäin suureen ääneen kannattavansa Suomea illan finaalissa, tunsin oloni silti hieman epämukavaksi. Ehkä se johtui siitä, että nämä tunnetut elämäntaiteilijat vaihtoivat kanssani leikkimielisiksi tarkoitettuja kannustuksia tavalla, joka muistutti minusta enemmän nyrkkeilyottelua kuin ystävällistä henkisen tuen osoitusta. Miekkoset olivat niin täydeltä sydämeltään maamme puolella, että vakuuttivat mukiloivansa minut, ellei Suomi voittaisi. Ehkä se johtui myös siitä, että miekkoset olivat niin jurrissa ja äänekkäitä, että jopa heidän kaverinsa kaikkosivat muihin pöytiin seuraamaan ottelua. Tarjoilijakin kävi välillä tiuskimassa, että poikien pitäisi olla hiljempaa tai kapakasta tulisi lähtö. En ollut vielä koskaan ennen kuullut, että joku voisi olla liian humalassa tšekkiläisessä baarissa. Sen sijaan olin kuullut joidenkin valittavan, ettei heille oltu tarjoiltu ennen kuin he olivat panneet vaatteet takaisin päällensä tai ainakin tunkeneet sukupuolielimensä takaisin housuihin.

Vietin ensimmäisen erän siis hartaan, Suomea kannattavan tunnelman vallitessa. Kun erä päättyi maalittomaan tasapeliin, pakenin vessaan ja sieltä palattuani havaitsin suomalaisdelegaation saapuneen rakennukseen. Lähetystöön kuuluivat tavanomaisten hännystelijöiden ja wannabe-hangaroundien lisäksi muusikko Pär Jortikka sekä yllättäen tämän Suomessa asuva kaverinsa, pahamaineinen yhteiskuntatieteilijä Jyrki Käteinen. Olin kuullut huhuja, että jälkimmäinen saattaisi olla kaupungissa käytettyään jälleen kerran veronmaksajien rahoja osallistuakseen johonkin 'konferenssiin' (mikä oli tekosyy tulla juomaan halpaa olutta), mutta olin luullut hänen palanneen jo Suomeen. Käteinen oli tunnettu puliukko ja vääräntieteentekijä, josta oli tullut hetkeksi aikaa jopa pahin vihamieheni, kun olin paljastanut, että tämän pamfletti Vallankumouksellisten liikkeiden intersubjektiivisuudesta ja koherenssista oli ollut plagiaatti erään kurssikaverini ensimmäisen vuoden seminaarityöstä.

Nyt tuo fariseus seisoi horjuen edessäni. Hänen hengityksensä haisi yhtä aikaa sekä vanhalle että uudelle viinalle että kohtuullisen tuoreelle oksennukselle. Mies vatkasi kättäni kuin se olisi ollut kolikkoautomaatti. Olin normalisoinut suhteeni Käteiseen edellisvuonna, kun oli tullut ilmi, että hän oli vihoitellut minulle eniten siitä, että olin vuosikymmen sitten humalapäissäni haukkunut häntä fasistiksi. Hän oli lopulta tajunnut, että olin ollut oikeassa.

Istuimme katsomaan toista erää, vaikka jo pelkkä tuolilla istuminen tuotti Jortikalle ja Käteiselle vaikeuksia. Kun Ruotsi teki pelin ensimmäisen maalin, tilattiin lisää tuoppeja. Samalla sain tietää, että boheemiparilla oli pyörähtämässä uusi vuorokausi käyntiin siitä, kun he olivat edellisiltana lähteneet käymään 'yhdellä oluella'. Miekkoset olivat ryypänneet siis jo yli kaksikymmentäneljä tuntia yhteen menoon. Kaksikon matkaan oli yön ja päivän aikana tarttunut muun muassa lipputangonnuppi sekä itävaltalaisen Fuckingin kylän nimikyltti.

Kun Suomi tasoitti aivan erän lopulla, tilattiin lisää tuoppeja. Erätauon alettua muusikko Jortikka tajusi, että häntä 'hiukoo'. Tavallisesti tämä tarkoitti sitä, että juhlittu suursyömäri halusi aloittaa pizzamaratonin. Jortikka sössöttikin saman tien Käteisen kanssa sopimuksen, että jos Ruotsi voittaa ottelun, kumpikin syö kolme pizzaa, ja jos Suomi voittaa, pizzoja syödään neljä. Poistuimme viereiseen nonstop-pizzeriaan, koska joku tiesi, että ottelua saattoi seurata myös siellä.

Kolmas erä alkoi hyvin. Tilasimme itsellemme oluet ja pizzat, ja Suomi nousi parissa minuutissa 3-1-johtoon. Kun ensimmäiset pizzat alkoivat olla tuhottuja, Suomi johti jo neljällä maalilla, ja boheemikaksikko tilasi saman tien itselleen toiset pizzat. Samalla, kun Suomen vauhti kaukalossa vain yltyi, Jortikan ja etenkin Käteisen meno alkoi kuitenkin hyytyä.

”Ei vittu”, Käteinen totesi oltuaan hetken ajatuksissaan. ”Jos Suomi tosiaan voittaa, niin mä joudun kuuntelemaan vuoden sitä paskaa.”

Emme voineet muuta kuin nauraa Jortikan kanssa. Masentunut tieteentekijä viittasi luvassa oleviin kultajuhliin, torikokoontumisiin, kollektiivisiin uhopeijaisiin, yhteislauluhetkiin, paidattomiin lipunheilutuksiin ja muihin lieveilmiöihin, joista vähin ei ollut se, että tietyt alueet Suomessa olisivat parin seuraavan päivän aikana täysin oleskelukelvottomia kaikille, jotka eivät jakaneet näitä kollektiivisia tuntoja vaan halusivat erottaa itsensä halveksumistaan massoista ja pitää biletyksensä eksklusiivisina pienen piirin kännäystapahtumina. Kun Suomi teki viidennen maalin, Käteinen näytti siltä, kuin veistä olisi käännetty hänen mahassaan.

”Hyvähän teidän on nauraa”, yhteiskuntatieteilijä valitti suu väpättäen. ”Te voitte jäädä tänne, minun pitää palata huomenna Suomeen.”

Jortikka, joka oli huomannut ryyppytoverinsa ahdingon, yritti lohduttaa Käteistä sillä, että tämä voisi jäädä hänen puolestaan Prahaan kännäämään vielä ainakin pariksi päiväksi – tai vaikka viikoksi. Murtunut tieteentekijä kertoi, että hänen olisi palattava työasioiden takia huomenna Helsingin kauppatorin lähellä sijaitsevaan kahdensadan neliön asuntoonsa, minkä jälkeen hän pillahti itkuun. Muusikko yritti lohduttaa Käteistä sillä, että Ruotsi oli ennekin tullut Suomen ohi 5-1-tilanteesta, mutta kun Suomi teki vielä yhden maalin, väsyneet ryyppykaverit jakoivat tuntemuksensa alkamalla vollottaa toistensa olkapäille. Rauhoituttuaan he sopivat, että pitäisivät kiinni pyhästä valastaan ja tilasivat molemmille kaksi pizzaa lisää. Ryhdistäytymistä säesti miehinen uho ärräpäiden äänekkäällä säestyksellä.

Näin, miten muissa pöydissä päät kääntyivät, ja joku paikallinen totesi tšekiksi:

”Varmaan ruotsalaisia. Saivat kunnolla turpiinsa.”

Tohtori Pyhtilan tutkimuksia: Mitä Kafka todella sanoi?

2011-05-09T12:57:00.002+02:00

1

Maineeni kovaksikeitettynä kirjallisuudentutkijana oli kasvanut Tšekkien maassa sen jälkeen, kun olin julkaissut raportin tapaamisestani Franz Kafkan kanssa vuoden 1915 Prahassa. Koska paikalliset – lukuun ottamatta matkamuistokauppiaita – eivät pitäneet saksankielistä Kafkaa tšekkikirjailijana, oli varsinaisen potin räjäyttänyt vasta julkisuuteen vuotanut selontekoni siitä, miten Jarošlav Hašek oli suunnitellut päättävänsä keskeneräisiksi jääneet Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa. Sain kokea, mitä maine ja kunnia todella merkitsivät. Minua pyydettiin television keskusteluohjelmiin, joista kieltäydyin, samoin kuin lehtijutuista ja radiohaastatteluista. Tämä tuntui kuitenkin vain lisäävän nimeeni liitettyä salaperäisen kiehtovuuden sädekehää – enhän voinut myöntää julkisesti, että käytössäni oli tšekkiviranomaisten hallinnoima aikakone. Jouduin kasvattamaan itselleni jopa tekoparran, kun huomasin, että paparazzit alkoivat piirittää toimistoani Popelník-kadulla.

Julkisuuden ansiosta liiketoimeni saivat luonnollisesti piristysruiskeen, vaikka Czech Airways joutui huhujen hillitsemiseksi peruuttamaan varaukseni antiikin Roomaan (jouduin matkustamaan laihana lohdutuksena nykypäivän Roomaan). Toimistolleni pyrki kirjallisuustieteilijöitä kaikista maailman kolkista niin runsasväkisesti, että jouduin palkkaamaan itselleni sihteerin, lihavan tšekkinaisen Olgan, joka keskittyi työnteon sijaan juomaan olutta ja pelaamaan pasianssia aina, kun silmäni vältti. Vaikka tiesin, että palkkaamalla itselleni suhteellisen ammattitaitoisen ja fyysisesti vastenmielisen sihteerikön vältyin useimmilta yksityisetsivän perusharmeilta, en voinut olla kuvittelematta välillä Olgan tilalle upeaa ruskeaverikköä, jonka kanssa olisin ensin pöllyttänyt intohimoisesti vuodevaatteita, ennen kuin tämä olisi saattanut minut turmioon. Kun Olga sattui olemaan pätevä portsari ja vielä koulutukseltaan kirjallisuustieteen tohtori, saatoin luottaa siihen, että tämä voisi hoitaa puolestani osan kirjallisuusdekkarin likaisista hommista aina, kun kykeni siihen kommunismin kaudelta peräisin olevalta työmoraaliltaan.

Olin juuri selvittänyt, oliko silmänruoka sallittua nälkälakkolaiselle, kun Olga toi pöydälleni viestin, joka sisälsi tutkimuspyynnön. Toimeksiantaja oli tunnettu kiinalainen mesenaatti ja miljonääri, ja koska ehdotettu palkkio oli erittäin avokätinen, olin valmis tarttumaan syöttiin. Olisi ollut suorastaan absurdia olla tutkimatta tapausta etenkin, kun tehtävänanto oli niin epämääräinen, että saattaisin esittää minkä tahansa vasemmalla kädellä sutaistun kyhäelmän tutkimustuloksenani.

Kiinalaisen tehtävänannossa kuului: ”Haluan tietää, mitä Kafka todella sanoi. Lähetän tärkeän tutkimusaineiston postitse. Perehtykää asiaan sen kautta.”

Ryhdyin välittömästi töihin. Koska pidin Kafkan virkettä ylipitkänä ja tämän tyyliä kerrassaan pitkästyttävänä – olin sitä mieltä, että mies olisi tarvinnut ankaran isän sijaan ankaran kustannustoimittajan – ulkoistin osan tehtävästä käskemällä Olgan lukaista tämän tuotannon ja silmäilin illalla Läskin Koalan kapakassa omistamaani, Robert Crumbin omakätisesti signeeraamaa sarjakuvateosta Kafka aloittelijoille.

Parin päivän kuluttua sain postia. Tosin kiinalaisen lähetys ei tullut perille, vaan näytti jumiutuneen johonkin minulle tuntemattomaan postitoimipaikkaan, joka saattoi olla tulliposti. Tšekin posti toimi aika eri tavalla kuin Suomen postilaitos, ja esimerkiksi erilaiset ja -kokoiset lähetykset piti hakea eri postitoimipaikoista. Aluksi järjestelmä oli ollut todella sekava, koska toimitukset piti osata hakea tietyn postitoimipaikan tietyltä luukulta, ja postin työhönottokriteereihin tuntui kuuluvan, ettei kukaan postin palveluksessa työskentelevä saanut osata sanaakaan mitään vierasta kieltä. Järjestelmään kuitenkin tottui pikku hiljaa.

Tästä postitoimipaikasta en ollut kuullut aikaisemmin. Mukana oli läjä tšekinkielisiä papereita, joista en saanut mitään tolkkua, sekä muun muassa valokopio paketin osoitekortista, josta saatoin todeta, että se oli todella lähetetty Kiinasta. Kirosin, että olin antanut Olgan suorittaa luku-urakkansa kotonaan, eikä tämä ollut auttamassa minua tällaisessa käytännön asiassa. Sitten tuumasin, että saattaisin yhtä hyvin lähteä pikku ekskursiolle, varsinkin, kun sääkin oli mitä mainioin eikä minulla ollut mitään muutakaan kiireellistä asiaa hoidettavana.

Katsoin postitoimipaikan koordinaatit kartasta ja hyppäsin julkisen liikenteen kuljetettavaksi. Oli oikeastaan mainiota kulkea kerrankin jokin määränpää suuntanani, koska yleensä tyydyin ajelehtimaan sinne tänne ja saatoin löytää itseni mitä omituisimmista paikoista. Nyt kyseessä ei olut kuitenkaan psykomaantieteellinen tutkimus.

Postin rakennus sijaitsi keskellä asumalähiötä. Se oli betoninen korkea kolossi, ja jouduin kiertämään sen ympäri kaksi kertaa, ennen kuin huomasin, että sisäänkäynti oli piilotettu työmaaparakkiin. Muiden asiakkaiden tavoin jouduin kömpimään nukkuvien ukrainalaisten rakennusmiesten ylitse ennen kuin saavuin aulaan, joka haisi erehdyttävästi 1800-luvulle. Aulassa roikkui jättimäinen Itävalta-Unkarin keisarin Frans Josefin kuva, jonka alla oli saksankielisiä kylttejä. Yritin selvittää, minne minun pitäisi mennä papereideni kanssa, ja jouduin antamaan tietä univormupukuisille virkamiehille, jotka työnsivät valtavaa paperilaatikoilla lastattua kärryä.

Koska en saanut mitään tolkkua opasteista, vaihdoin taktiikkaa. Seisoskelin aulassa ja tarkkailin, minne muut asiakkaat menivät. Pian lähdin seuraamaan miestä, jolla oli kädessään samanlaista kirjekuori kuin itsellänikin. Mies meni hisseille ja joutui odottamaan, että hissistä tuleva postimies sai tyhjennettyä sen paperilaatikoista. Autoimme hikoilevaa virkailijaa nostamaan laatikoita, ja päästyämme hissiin annoin seuralaiseni painaa nappia. Hän valitsi kolmannentoista kerroksen.

Jouduimme harppomaan pahvilaatikoiden yli, kun seurasin miestä toimistohuoneeseen. Kun muualla rakennuksessa oli hiljaista ja kiireetöntä, toimisto oli pakattu täyteen ihmisiä. Asiakkaat seisoivat pitkissä, kiemurtelevissa jonoissa, ja tiskien toisella puolella pari työntekijää piti kahta toimiston kaikkiaan parista kymmenestä palvelupisteestä auki samalla, kun muut postityöntekijät näyttivät pitävän kahvipaussia ja nauttimaan sanomalehtiin käärittyjä eväitään. Valitsin saman jonon, minkä päähän seuraamani mies asettui. Seisoin jonossa parikymmentä minuuttia, minkä aikana lisää ihmisiä tuli toimistoon ja jotkut heistä menivät ohitsemme suoraan luukulle. Kukaan jonottajista ei kuitenkaan sanonut sanaakaan tai protestoinut etuilijoille.

Kun vuoroni vihdoin tuli, ja näytin papereitani, virkailija tiuskaisi jotain, mitä en ymmärtänyt, kirjoitti papereihini jotain ja viittoi minua menemään toiseen jonoon. Aiemmin toisella luukulla ei ollut ollut lainkaan asiakkaita, mutta nyt se eteen oli ilmestynyt kuin taikaiskusta lohikäärmettä muistuttava, luikerteleva jono, joka yritti mahtua liian pieneksi käyneeseen huoneeseen. Ihmisten ilmeet alkoivat muuttua tuskaisiksi, sillä aurinko alkoi paistaa suljettuihin lasi-ikkunoihin samaan aikaan, kun asiakaspuolesta lasiseinällä erotetuissa työntekijätiloissa käynnisteltiin jättimäisiä tuulettimia, jotka saivat paperipinot pillastumaan niin, että valvontavirkamiehet joutuivat juoksentelemaan sinne tänne lennähtelevien lomakkeidensa perässä. Toimiston lasiseinän takaa kumahteli naurua kuin naapurissa olisi ollut lastentarha.

Asiakaspuolella ihmiset alkoivat pyörtyillä, mikä nopeutti pääsemistäni tiskille. Noin tunnin kuluttua ojensin lappuni virkailijalle, joka katsoi niitä hetken ja kutsui sitten neljä kollegaansa paikalle. Virkailijat hajaantuivat massiivisille, seinät täyttäville arkistokaapeille, ja yrittivät etsiä niiden uumenista jotain. He nostelivat tiukasti sullottuja papereita lattialle, ja toimiston lattia alkoi täyttyä paperikasoista. Takaani alkoi kuulua kärsimätöntä murahtelua, kun etsintä venyi ensin viideksi ja sitten viideksitoista minuutiksi. Kun se ei näyttänyt tuottavan tulosta kolmenkymmenen minuutinkaan jälkeen, virkailija alkoi ottaa takaani uusia asiakkaita ja käski minun mennä istumaan ja odottamaan nurkassa olevalle tuolille.

Istuin tuolissa tunnin ja tunsin, kuinka aloin pikku hiljaa upota siihen. Olisin yhtä hyvin voinut käyttää aikani perehtymällä Kafkaan, mutta en ollut tietenkään ymmärtänyt ottaa mukaani luettavaa. Olin nukahtaa ja havahduin, kun minua palvellut virkailija palasi ruokatunniltaan. Katsoin kelloa. Se oli kaksi. Olin ollut talossa jo viisi tuntia ja aloin olla hieman kärsimätön. Menin kysymään luukkunsa taakse palanneelta virkailijalta, missä vaiheessa asiani on.

Hän kiljaisi ”Jessusmaria!”, työnsi minulle nipun papereita ja käski minun mennä toiseen toimistoon kääntymällä viisi kertaa oikealle.

Harpoin muutamien paperilaatikoiden yli, väistin paria kärryä ja astuin muutaman käytävälle pyörtyneen asiakkaan yli, ennen kuin löysin etsimäni osaston. Käytävällä oli joukko asiakkaita odottamassa vuoroaan. He istuivat tuoleilla käytävän molemmin puolin, pari ihmistä nukkui lattialla makuupussissa ja eräs vietnamilaisperhe oli pystyttänyt teltan yhteen nurkkaan. Istuin odottamaan kärsivällisesti vuoroani, kun sain paikan eräältä vanhukselta, jolla oli vaikeuksia päästä tuolistaan ylös. Eräs viiksekäs heppu iski minulle silmää ja vilkuili keski-ikäistä naista, joka ei näyttänyt minusta lainkaan viehättävältä. Käytävälle oli järjestetty kätevä merkkivalo, joka ilmoitti, milloin konttorin sisällä oli virkailija vapaana, mutta jonotusta vaikeutti se, että ihmiset olivat levittäytyneet käytävälle sekavassa järjestyksessä eikä kukaan voinut millään muistaa, kenen jälkeen olisi hänen vuoronsa.

Myös täällä asiakkaita tuli ja meni kävelemällä suoraan toimistoon sisään samalla, kun muut odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Kun vuoroni tuli – pari jälkeeni tullutta asiakasta oli livahtanut edeltäni näyttelemällä tietämätöntä siitä, että olin ollut paikalla jo useamman tunnin – menin sisään toimistoon, joka muistutti vankilan tapaamishuonetta. Nostin luurin, jonka kautta saatoin sanoa asiani virkailijalle, minkä jälkeen tämä kutsui paikalle jonkinlaisen vahtimestarin, joka avasi jykevän, lukitun oven, haki paperini ja vei ne konttoristille lukittuaan oven taas takanaan. Virkailija katsoi papereitani, kutsui paikalle kolme kollegaansa, jotka tuijottivat hetken asiakirjojani (muutama heistä myös pälyili minua epäluuloisesti) ennen kuin he hajautuivat etsimään jotain tärkeää dokumenttia. Minua kehotettiin istumaan nurkkaan toimistotuoliin, joka oli valahtanut liian alas. Kun yritin nostaa sitä, tuoli pysyi hetken ylhäällä, kunnes valahti taas niin alas, että jouduin istumaan polvet korvissani. Ehdin odottaa vain viisitoista minuuttia, kun virkailija kutsui minut luokseen. Ikkunan toisella puolella oli hänen kollegoidensa lisäksi nuori poika, joka toimi jonkinlaisena tulkkina,

”Järjestelmässä on ongelma”, poika sanoi.

”Mutta en ymmärrä, miksi olen täällä”, totesin hieman tympääntyneenä. ”Lähetyksessä ei pitäisi olla mitään arvokasta.”

”Olette saaneet lähetyksen unionin ulkopuolelta, ja joudutte maksamaan siitä tullimaksut”, poika vastasi neuvoteltuaan virkamiesten kanssa.

”Mutta en ymmärrä. Siinä ei ole mitään arvokasta. Se liittyy työhöni. Nyt haaskaan aikaani täällä sen sijaan, että voisin tehdä töitäni.”

”Sillä ei ole väliä, onko lähetys arvokas vai ei. Toimimme sääntöjen mukaan. Emme voi tehdä poikkeuksia”, poika tulkkasi ja jatkoi kuunneltuaan vanhemman virkamiehen puhetta: ”Voisimme tietenkin saavuttaa helppoja ja nopeita voittoja katsomalla joitain asioita sormiemme läpi, mutta meidän täytyy olla johdonmukaisia. Vähäpätöisimmät asiat aiheuttavat meille eniten töitä. Organisaation tyydytys syntyy turvallisuudentunteesta ja sääntöjen noudattamisesta. Virantoimituksen täytyy olla yhdenmukaista.”

”Mutta nyt teillä on jokin ongelma”, protestoin vaikka tiesin sen turhaksi.

”Tämä on hieman kiusallinen tilanne. Me emme voi tehdä virheitä. Ja vaikka täällä ilmenisikin virhe, niin kukaan ei voi ehdottomasti tunnustaa, että se on virhe. Se voi kuulostaa naurettavalta, mutta se on totta. Tulkaa huomenna uudestaan, niin aloitamme prosessin alusta.”

2

Kun palasin seuraavana aamuna postitoimipaikkaan, sisäänkäynti oli muuttunut. Nyt se oli naamioitu tavanomaiseksi lähiöbordelliksi, jonka läpi asiakkaat joutuivat kävelemään. Vastustin kiusausta poiketa pikaisella helpotuksella ja pyytelin anteeksi stripteasetanssijalta, jonka työskentelytilan läpi jouduin kulkemaan päästäkseni sisään rakennukseen. Tänään aula oli koristeltu jättimäisillä Stalinin ja Leninin kuvilla ja kylttien tekstit olivat saksan sijaan venäjää. Menin suoraan kolmanteentoista kerrokseen, mutta koko kerros osoittautui tyhjäksi. Paperipinkkaa kantava yksinäinen rakennusmies neuvoi minua laskeutumaan kahdeksanteen kerrokseen, missä käännyin kuusi kertaa oikealle ja löysin eilisen käytävän telttoineen ja makuupusseineen.

Odotin vaivaiset kaksi ja puoli tuntia, ennen kuin vuoroni tuli. Virkailija kutsui viisi kollegaansa etsimään puuttuvaa paperia, ja huomasi vasta kahdenkymmenen minuutin etsinnän jälkeen, että papereistani puuttui jokin leima. Hän komensi minut palaamaan ensimmäiseen konttoriin kääntymällä viisi kertaa vasemmalle. Ensimmäisessä toimistossa oli tänään kolme jonoa mutta vain yksi virkailija, kun muut postityöntekijät seurasivat televisiosta jääkiekko-ottelua. Valitsin pisimmän jonon, josta virkailija ohjasi minut vain puolen tunnin odottamisen jälkeen tiuskien toiseen jonoon. Kun pääsin hänen puheilleen taas tunnin kuluttua, hän leimasi paperini ja käski minut takaisin alkuperäiseen jonoon. En ollut uskoa kelloani, kun vain kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen hän nitoi paperini yhteen ja neuvoi kääntymään viisi kertaa oikealle.

Käytävällä minua odotti ilkeä näky. Viiden tonnin painoinen paperikärry oli ajanut vietnamilaisten telttakylän päälle ja murskannut perheen isän ikävästi seinää vasten. Istuin tuoliin, jonka vieressä paikalle hälytetyt valvontaviranomaiset tarkastivat vietnamilaisten passeja ja oleskelulupia samaan aikaan, kun kerrossiivooja putsasi onnettoman isän maallisia jäännöksiä seinältä. Kun olin odottanut vuoroani käytävällä pari tuntia, pääsin neuvottelemaan virkailijan kanssa. Papereitani tutkittiin huolellisesti kymmenen minuuttia, ja kun niistä ei löydetty mitään vikaa, vastahakoinen virkailija neuvoi minua istumaan nurkkatuoliin. En edes yrittänyt säätää sitä sopivaksi, vaan vietin siinä seuraavan tunnin, kunnes minut kutsuttiin neuvonpitoon. Virkailija neuvoi minua kääntymään viisi kertaa vasemmalle. Kysyin, mihin jonoon minun pitäisi mennä, mutta hän tyytyi vastaamaan, ettei hänen työhönsä kuulunut kertoa itsestäänselvyyksiä. Niinpä odotin taas väärässä jonossa, ennen kuin sama virkailija kehotti minua tapaamaan itseään toisella luukulla, jossa tämä otti paperini ja pyysi kahdensadan korunan maksua.

Kun kysyin, mistä maksu oli, hän vastasi:

”Se on hallintokuluihin. Luulitteko, että kaiken tämän pyörittäminen on ilmaista?”

Maksoin noin kahdeksaa euroa vastaavan maksun, minkä jälkeen sain leiman paperiini, ja virkailija kehotti minua kääntymään viisi kertaa oikealle. Odotin käytävällä vain puolisen tuntia, minkä aikana ehdin syödä välipalaa käytävällä vierailleesta hotdog-kärrystä, ja kun pääsin sisään, virkailija lähes naurahti ja sanoi, ettei minun olisi tarvinnut jonottaa muiden mukana. Hän leimasi paperini ja neuvoi kääntymään viisi kertaa vasemmalle. Tällä kerta kaikki alkoi sujua paljon helpommin, sillä päivystävä virkailija otti suoraan paperini eikä edes ehdottanut treffejä toiselle tiskille. Hän leimasi paperini, laittoi siihen nimikirjaimensa ja nitoi paperit yhteen, jonka jälkeen minun piti kääntyä viisi kertaa oikealle. Marssin suoraan käytävältä toimistoon, josta vahtimestari lähetti minut sättien odottamaan käytävälle ja kysyi, eikä minulla ollut minkäänlaisia käytöstapoja, kun kehtasin kyseenalaistaa itsestäänselvyydet etuilemalla niin töykeästi. Huomasin käytävällä eilisen viiksimiehen, joka vinkkasi minulle silmää ja vilkuili samaa keski-ikäistä naista. Tunnin jonotuksen aikana ehdin lukea yhden Kafkan novellin (muistin vihdoin, että olin pakannut kirjan laukkuuni) ja olin edelleenkin sitä mieltä, että hepun olisi pitänyt käyttää enemmän pistettä sen sijaan, että sitoi kaikki lauseet yhteen, käytti liian pitkiä kappaleita ja oli muutenkin niin lukijaepäystävällinen, että ihmettelin tosiaankin, kuka jaksoi lukea sellaista roskaa, missä lause ei loppunut koskaan, kunnes minut kutsuttiin sisään toimistoon, jossa virkailija pyysi minulta kolmensadan korunan maksua syystä jota en ymmärtänyt, mutta kun yritin otin rahat esiin ja yritin maksaa sen, hän lähes kirkaisi ja käski minua menemään viisi kertaa vasemmalle ja maksamaan vahtimestarin välittämän laskun sinne ja palaamaan takaisin.

Kun maksoin laskun tunnin päästä oikealle tiskille, loppusumma oli noussut viiteensataan. En kysynyt, mistä kaikesta minua laskutettiin vaan kiikutin paperini ja kuittini takaisin virkailijalle, joka näytti vanhentuneen vuoden sen kahden tunnin aikana, jonka olin ollut poissa. Sain papereihini leiman, jonka jälkeen minua neuvottiin kääntymään viisi kertaa vasemmalle. Olin jo niin varma, että kaikki oli jo ohitse, että katsoin säälivästi uusia asiakkaita jonojen hännillä ja menin tiskille, josta olin nähnyt asiakkaiden noutavan pakettejaan. Odotin vain kymmenen minuuttia, jonka jälkeen havaitsin kyltin, jossa neuvottiin soittamaan kelloa. Soitin kelloa, mutta mitään ei tapahtunut. Näin, miten postityöläiset juttelivat iloisesti pakettihyllyjensä välissä, mutta kukaan ei liikahtanutkaan. Välillä jotkut katsoivat ja viittoilivat naureskellen minua kohti, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään tullakseen paikalle. Soitin kelloa pari–kolme kertaa uudestaan, mutta tulos oli sama. Taakseni alkoi kerääntyä jonoa, ja joku kysyi, olinko soittanut kelloa. Sanoin tehneeni niin.

Viimein joku kärsimätön astui ohitseni ja soitti kelloa. Kuulin nyt ensimmäisen kerran sen äänen, sillä olin luullut sen kuuluvan vain pakettihuoneeseen. En ollut painanut nappia tarpeeksi kovasti. Edelleenkään kukaan ei näyttänyt reagoivan, vaan työntekijät juttelivat iloisesti keskenään. Viiden minuutin jälkeen laiha vanhempi virkamies tuli tiskille, otti lappuni ja meni pakettihuoneeseen. Hän palasi kuitenkin saman tien takaisin ja sanoi, että tarvitsin leiman johonkin paperiin. Menin miehen viittoilemaan jonoon, joka kiersi huoneen seinältä toiselle.

Vaivaisen tunnin kuluttua ja kolmesataa korunaa köyhempänä olin takaisin pakettijonossa. En enää välittänyt siitä, että jono edessäni oli paisunut kuin taikaiskusta sellaiseksi, että jouduin etsimään sen pään kääntymällä kolme kertaa oikealle ja kaksi kertaa vasemmalle, sillä löysin samalla huoneen, josta saatoin ostaa itselleni suhteellisen kylmän oluen sekä nauttia pahvilautasellisen pystygulassia. Kello läheni neljää, kun vanhus otti pakettikorttini, joka sisälsi nyt kaikki tarpeelliset leimat ja liitteet, ja haki pakettini. Laatikon kanssa tiskille tuli univormupukuinen valvontavirkamies, joka katsoi minua epäluuloisesti ja käski minua avaamaan paketin. Sen sisältä löytyi jokin englanninkielinen Kafka-kommentaarikirja. Virkailija silmäili teosta sekä paketin lähetysosoitetta ja totesi, että se näytti hänestä piraattituotteelta. Hän tutki hetken kirjaa ja erityisesti sen viivakoodia – tähän hän käytti taskustaan kaivamaansa suurennuslasia – ennen kuin kutsui paikalle kollegansa. Pian edessäni oli puolenkymmentä hermostunutta tullivirkailijaa, jotka vilkuilivat kellojaan – työpäivä oli juuri päättynyt ja jonoihinsa jääneet asiakkaat alkoivat jo levitellä makuupussejaan ja pystyttää telttojaan – kunnes joku muisti lakipykälän, joka kielsi poliittisen kirjallisen materiaalin tuomisen maahan. Hetken pohdittuaan virkamiehet olivat täysin varmoja, että kyseessä oli poliittinen kirja, sillä ”kaikkihan on loppujen lopuksi poliittista”, kuten eräs heistä nokkelasti totesi. Se, että laki oli peräisin 1800-luvulta, ei haitannut, sillä sen muisteltiin olevan edelleen voimassa. Asia oli ratkaistu.

”Teidän täytyy erottaa se, mitä tapahtuu virastoissa virallisesti, ja se, miten se vaikuttaa virastojen ulkopuolelle todellisesti”, valvontavirkamies sanoi heittäessään lähetykseni tuhottavien, takavarikoitujen materiaalien kasaan. ”Koneistomme on äärimmäisen herkkä ja täsmällinen. Kiitämme yhteistyöstä. Näkemiin.”

3

Jouduin palaamaan tyhjin käsin kotiin. Soitin Olgalle ja kysyin, oliko tämä ehtinyt jo lukea Kafkan tuotannon. Pyysin sihteeriäni tekaisemaan jonkinlaisen tiivistelmän lukemastaan. Käskin häntä käyttämään koulutustaan ja sumentamaan soppansa syvemmäksi sivistyssanoilla ja muulla akateemisella krumeluurilla. Kiinalainen saisi tyytyä siihen. Olin epäonnistunut taas, mutta en totta vieköön myöntäisi sitä maksavalle asiakkaalle. En kai saisi koskaan selville, mitä Kafka todella tarkoitti.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tapaus 'kundera'.

2011-02-18T19:59:00.002+01:00

1

Se oli taas yksi mustavalkoinen päivä toimistollani Popelnik-kadulla. Olin juuri saanut valmiiksi artikkelin skandinaavista 1900-luvun metafysiikkaa käsittelevään kirjaan ja tein viimeisiä silauksia erään säätiön tilaamaan Macondon psykomaantieteelliseen karttaan, kun oveen koputettiin.

Näin himmennetyn lasioven läpi, että ulkona oli mies. Iso mies. Avasin oven, vaikka olisin tehnyt sen mieluummin kurvikkaalle vaaleaverikölle. Miehen kädenpuristuksesta päättelin, että tämä oli joko poliitikko tai käytettyjen autojen kauppias.

”Pane doktor Pyhtila”, mies aloitti istuuduttuaan nojatuoliin. Koin jonkinlaista tyydytystä siitä, että miekkonen uppoutui siihen kainaloitaan myöten. ”Nimeni on Pavel Masturbov ja minulla on ongelma. Olen kuullut, että te olette paras alallanne.”

Kaadoin miehelle paukun halvinta votkaa, jota säilytin hämäyksen vuoksi Finlandia-pullossa, ja vahvistin, että asiakkaitteni tyytyväisyysaste oli ollut tähän asti sata prosenttia.

”Mikä on ongelmanne?” kysyin ja tarkkailin miestä. Pavel Masturbov oli sen näköinen mies, ettei sellaisia valmistettu mittatilaustyönä, vaan liukuhihnoilla Aasian hikipajoissa. Kaikessa huokui tasapainottelu edullisten materiaalien ja väljiksi päästettyjen laatuvaatimusten välillä. Runko oli kasattu kierrätysmuovista, kuten sisäelimet ja nivelet. Päälle oli heitetty keskilaatuista sianihraa – tälle mallille oli tyypillistä, että suurin osa siitä oli jäänyt keskivartalon kohdalle. Silmät oli lyöty kuminuijalla mahdollisimman syvälle; niiden väriksi oli määritelty huomaamaton. Suu oli kaiverrettu taltalla, sieraimet oli toteutettu käsiporalla ja lopuksi paketti oli vaatetettu pukuun, joka oli saatu samalta räätäliltä, joka toimitti pikkutakkeja valintamyymäläketjuille. Tehtaalta se oli lähetetty Prahaan, jossa se oli saavuttanut menestystä solmimalla oluenhuuruisia kontakteja hospodoissa ja perustamalla autokaupan.

Niin Masturbov ainakin minulle kertoi. Ja nyt hänellä oli ongelma.

”Menin jokin aika sitten naimisiin mitä upeimman naisen kanssa”, Masturbov aloitti. Hänen vasen peukalonsa pyöritteli hermostuneesti nimettömän kihlasormusta. ”Älkää ymmärtäkö väärin. Avioliittomme on onnellinen. Silti en voi olla edelleenkin ihmettelemättä, miksi Natašha suostui avioitumaan kaltaiseni miehen kanssa. Olenhan vain tällainen... No, tavanomainen. Myönnän, että minulla on jonkin verran varallisuutta ja vaikutusvaltaakin, mutta hän... Hän on suorastaan tyrmäävä. Kun kävelemme kadulla, kaikki kääntyvät katsomaan. Ravintoloissa hän saa parasta palvelua pelkän ulkonäkönsä takia. Mies kuin mies menee mykäksi hänet nähtyään. Hän on kerta kaikkiaan... upea!”

”Miten voin siis auttaa”, kysyin. Mielenkiintoni oli herätetty.

”Natašha työskentelee eräässä parturiliikkeessä Žižkovin kaupunginosassa. Hän meni töihin vastaväitteistäni huolimatta sanoen, ettei voinut vain maata päiviä kotona. Suostuin, kun hän alkoi syödä mielenosoituksellisesti kilon struudeleita päivässä. Pelkäsin hänen tärvelevän uskomattoman vartalonsa.”

”Aluksi kaikki meni hyvin. Hän kertoi viihtyvänsä työssään. Eräänä päivänä olin liikkeellä Žižkovissa ja sain päähäni yllättää hänet. Ostin kimpun tulppaaneita. Sitten huomasin, että parturikampaamon eteen oli kerääntynyt suuri joukko miehiä. He seisoivat kadulla katsellen sisälle, missä Natašha leikkasi erään miehen hiuksia. Olin tottunut siihen, että vaimoni keräsi katseita, mutta tämä oli jo naurettavaa. Astuin joukkion läpi ja vein kukat Natašhalle. Kun olimme vaihtaneet poskisuudelman ja käännyin, joukkio oli kadonnut, ja huomasin parturintuolissa istuneen asiakkaankin luikkivan pois, vaikka tällä oli vielä toinen pulisonki ajamatta.”

”Hmm. Ymmärrän, mitä tarkoitatte”, mutisin piirrellessäni sarjakuvahahmoja muistikirjaani. ”Millaista tutkimusmetodia ehdotatte?”

”Plagiarismia”, Masturbov täräytti.

Kynä putosi kädestäni. Vihelsin. Vaikka olin maailman ensimmäinen dekkari, joka käytti tutkimusmetodeinaan psykomaantiedettä, aikamatkailua ja plagiarismia, olivat kopiokeikat harvinaisimpia. Totta kai niihin liittyi tekijänoikeudellistakin problematiikkaa, mutta lisäksi ne olivat poikkeuksellisen haastavia. Toisin kuin kaupungilla puhuttiin, plagiarismi ei ollut yhtä helppoa kuin nakin ujuttaminen hot dogiin. Päinvastoin, niissä sitouduttiin noudattamaan tietyn kirjailijan tai peräti ennalta määritellyn teoksen tyyliä ja ilmapiiriä. Jos esikuva ei ollut inspiroiva tai sopinut juttuun, saattoi dekkari joutua todellisiin vaikeuksiin fiktiivisessä keikassa. Haluaisinpa vielä nähdä kopiokytän, joka olisi selvittänyt seitsemän goottikirkon mysteerin Miloš Urbanin tyylillä tai ratkaissut kadonneen viivakoodin arvoituksen Peppi Pitkätossuna. Minä olin tehnyt molemmat ja aiheuttanut paitsi kriminologisen, myös kirjallisen sensaation.

”Millä tyylillä haluatte minun operoivan?” kysyin ja tunsin, kun hikikarpalo vierähti selkärankaani pitkin. Kaadoin itselleni toisen paukun, vaikka kello oli vasta viisi yli kahdeksan aamulla.

”Minä... Haluaisin... Ei: haluan!” Pavel Masturbov aloitti ja kokosi rohkeuttaan. Hän vilkaisi taaksensa varmistaakseen, että ovi oli kiinni eikä kukaan kuullut keskusteluamme. Sitten hän kääntyi puoleeni ja kuiskasi: ”Haluan, että käytätte tyylinä kunderaa!”

Lasi jäi huulilleni ja olin tiputtaa sen hetkellisen mielenjärkytyksen vallassa. Kokosin itseni ja sain kuin sainkin palautettua lasin tyhjänä pöydälle.

”En taida saada päätänne kääntymään”, hymähdin alistuneesti, kun olin tuijottanut asiakastani hetken. Tsekkien maassa täytyi olla todella pahassa kiipelissä, kun viimeisenä ulospääsytienä yritettiin kunderaa. Kun muualla maailmassa Milan Kunderaa juhlittiin Nobel-tason pelimiehenä, entisessä kotimaassaan emigroituneen, tšekin kielenkin hylänneen kirjailijan nimen lausuminen sai aikaan silkkaa halveksuntaa ja suoranaista fyysistä vastarintaa.

”Tiedätte kai mitä se tarkoittaa”, sanoin muistaessani, miten olin yrittänyt iskeä erästä opiskelijaneitokaista. Olin päästänyt Kunderan nimen vahingossa huuliltani ja saanut välittömästi kokea mimmin oikean koukun. Kirjallisuuskutsut olivat päättyneet osaltani nolosti, kun terva ja höyhenet oli kaivettu esiin (kyseessä ei ole kirjallinen metafora). ”Kundera maksaa ekstraa. Ja jos joudun vaikeuksiin, paljastan epäröimättä, että juuri te vaaditte tämän nimenomaisen tyylin käyttöä. Saatatte joutua sanomaan hyvästit monelle vaikutusvaltaiselle tuttavallenne.”

”Olen vakuuttunut, että se on ainoa menetelmä ratkaista juttu”, Masturbov sanoi pyyhkiessään hikeä otsaltaan. ”Avioliittoni on liian tärkeä, jotta pelkäisin sitä julkista häpeää, joka tästä kaikesta voisi aiheutua. Luotan teihin. Vaadin, että käytätte kunderaa.”

Masturbov ojensi minulle kirjekuoren ja kertoi parturikampaamon osoitteen. ”Tässä on etumaksu. Olen varannut teille hiustenleikkuun huomiseksi. Näytätte tarvitsevan sitä muutenkin.”

2

Pavel Masturbov oli oikeassa. Hänen ei tarvinnut näyttää valokuvaa vaimostaan. Tunnistin hänet muutenkin. Kävin parturissa, luin Milan Kunderan tuotannon ja aloin kirjoittaa raporttiani.

3

Vastaanottaja: Pavel Masturbov
Asia: Vaimonne
Tyylilaji: Kundera

Erotiikka oli yhtäältä ruumiin halua, toisaalta kysymys oli vallasta ja kunniasta. Partnerinne, joka rakasti teitä ja antautui teille, oli peilinne joka heijasti olemustanne ja merkitystänne. Miehelle naisen kauneus oli tärkeä paitsi hänen oman nautintonsa tähden, myös siksi, että naisessa arvioitiin miehen makua ja tasoa. Naisen kauneus oli ikään kuin miehen valinta samaan tapaan, kuin miehen yhteiskunnallinen status oli naisen valinta. Etsimme seksuaalisesta aktista yhtä lailla nautintoa, myös omaa kuvaamme ja merkitystämme.

Niinpä ei ollut ihme, että Pavel Masturbov oli hämmentynyt, kun Natašhan kaltainen nainen suostui tämän kanssa avioliittoon.

Pavelista mahdollisimman kaukana olivat nimittäin sellaiset, jotka antautuivat monille (tai näkökulmasta riippuen olivat mestariviettelijöitä). Heillä oli niin paljon peilejä, että näistä vastapuolen kuvista tuli täysin pirstaleisia ja merkityksettömiä. Heille niin arkisella asialla kuin rakastelulla ei ollut todellista merkitystä. Jotkut näistä ihmisistä käänsivät vielä ammoisista ajoista päteneet luonnonlait ylösalaisin ja alkoivat tehdä suorittaa rakkauden aktia julkisesti (vaikka itse toimitus tapahtuikin yhä verhojen takana). Heistä tuli mutantteja; he olivat poikkeamia evoluutiossa. Ihmisyhteisössä he joutuivat marginaaliin.

Tuo karkotus normaalielämästä oli sitäkin ankarampi, mitä enemmän karkotettu kuvitteli voivansa palata takaisin siihen, mitä nimitämme normaalielämäksi. Paluuta ei nimittäin ollut. Yhtäkkiä maailma oli muuttunut vankilaksi, panoptikoniksi, jossa ei ollut yksityisyyttä tai pakopaikkaa. Modernin teknologian avulla aikaisemman elämän kuvat monistuivat ja levittäytyivät maailman ääriin. Tilanne, joka oli aluksi näyttänyt tarjoavan kaikki mahdollisuudet, oli itse asiassa kutistanut ne minimiinsä.

Tällaisessa tilanteessa oli pari vaihtoehtoa. Tilanteen tajuttuaan suurin osa tyytyi kohtaloonsa. Yhteiskunnan marginaalissa oli omat etunsa (esimerkiksi veroilmoitusta tarvitsi harvemmin murehtia). Toiset kuitenkin kaipasivat takaisin pullantuoksuiseen normaalielämään, paluuta yhteiskuntaan. Osa yritti kaikkensa, mutta pyrkimys oli turha. Menneisyyttä ei voinut kieltää. Ympäristö ei sopeutunut. Se tiesi liikaa.

Harvat (ja Natašha kuului heihin) käänsivät tilanteen ylösalaisin. Jos kerran kaikki jo tiesivät, miksei osoittaisi, että tiesi heidän tietävän? Miksei nauttisi noista katseista, jotka sai joka tapauksessa tuntea? Jos aikoi paeta, saisi juosta pakoon loppuelämänsä. Miksei näkisi noissa himokkaissa katseissa itsensä? (Loppujen lopuksi kukapa ei haluaisi olla himottu?) Ja miksei sitten häpeilemättä nauttisi siitä, että oli himottu (ja tunnistettu)?

(Ja mitä Natašhan yleisöön tuli, se koki samanlaisen jännittävän tilanteen. Tuo tavoittamaton, estoton nainen oli tullut kuvaruuduilta lihaksi. Spektaakkeli oli tullut maan päälle. Heitä ei voinut moittia siitä, että he halusivat nähdä tuon naisen omin silmin sen sijaan, että olisivat nähneet tämän kameran linssin kautta. Sama ilmiö toistui aina, kun filmitähti tunnistettiin kadulla.)

Tämä oli Natašhan tie. Mutta ensin hänen oli löydettävä se ainoa mies maailmassa, joka ei ollut tietoinen hänen aiemmasta elämästään. Paradoksaalisesti tuo mies oli perinyt nimen Masturbov. Kun Pavel oli tunnustanut Natašhalle tämän olevan hänen suurin eroottinen saavutuksensa (niitä ei ollut monta), Natašha oli löytänyt miehensä. Vaikka mies oli kömpelö eikä vetänyt vertoja tämän entisille, lihaksikkaille ja paremmin varustetuille partnereilleen, tämä oli hinta, joka paluusta oli maksettava. Mutta nyt hän saattoi nauttia täysin siemauksin kutkuttavasta kaksoiselämästä, jossa yhdistyivät kahden maailman parhaat puolet. Ja jos Pavel saisikin selville hänen salaisuutensa, hän ei voisi erota Natašhasta joutumatta naurunalaiseksi. Itse asiassa parasta, mitä hän voisi tehdä, olisi sopeutua tilanteeseen ja nauttia vaimonsa puhtaan kauneuden ja likaisen menneisyyden kaksoisvalotuksesta. Kukapa mies ei olisi halunnut hänenlaistaan naista vierelleen? Ympäristön oli pakko arvioida mies uudelleen; hänen täytyi olla huikaiseva, täysin vertaansa vailla oleva rakastaja, kun oli kaikista maailman miehistä onnistunut viettelemään ja naimaan Natašhan.

4

Pavel Masturbov luki raporttini yrittäen pitää naamansa peruslukemilla. Kaadoin halpaa votkaa kahteen lasiin.

”Minähän varoitin”, sanoin ojentaessani toisen laseista hänelle. ”Totuus voi olla julma. Skandaalinkäryiseksi se muuttuu, kun tyylilajina käytetään kunderaa.”

”Niin, niin...” Masturbov änkytti yrittäen koota itseään. ”Minä... Minä kiitän teitä palveluksestanne.”

Hän maksoi loppulaskunsa ja poistui varoen paukuttamasta ovea. Join paukun loppuun ja olin tyytyväinen, ettei minun ollut täytynyt paljastaa kaikkea. Pavel Masturbov tiesi kyllä itsekin, että hänen vaimonsa oli edelleen mestarillinen suihinottaja.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 4

2011-02-04T13:07:00.002+01:00

7

Nautimme lounaan ”Freedom villagessa”, jonka vastinetta puolen kilometrin päässä toisella puolella rajaa kutsuttiin ”Propaganda villageksi”. Epäilemättä pohjoiskorealaiset nimittivät omista näkökulmistaan päinvastaisilla nimityksillä samoja kyliä, joiden tarkoitus oli todistaa toiselle osapuolelle oman järjestelmän paremmuutta. Pohjoiskorealaiset olivat vieneet yhden voiton tässä propagandasodassa, sillä heidän kylässään sijaitsi maailman toiseksi korkein lipputanko. Sadan kuudenkymmenen metrin korkeuteen nousi lähes kolmesataakiloinen Pohjois-Korean lippu, joka ei painonsa takia paljoa liehunut. Maailman korkein lipputanko ei suinkaan sijainnut rajan eteläpuolella, sillä eteläkorealaiset olivat antautuneet tässä lipputankosodassa ja tyytyneet omaan, vaivaisen sadan metrin korkeudessa liehuvaan ja mitättömään sadan kolmenkymmenen kilon painoiseen lippuunsa jo 1980-luvulla. Syksyllä 2010 azerit nimittäin korottivat oman lippunsa Bakussa kaksi metriä korkeammalle ja veivät maailman korkeimman lipputangon tittelin pohjoiskorealaisilta. On jännittävää seurata, olisiko pohjoisella resursseja korottaa omaa tankoaan vaikkapa ratkaisevat viisi metriä, ja miten Əliyevin perhedynastia vastaisi vetoon. Pohjoiskorealla on kokemusta lippusodasta, sillä jo 1950-luvulla aseleponeuvottelujen aikaan se toi jatkuvasti neuvotteluihin vastapuoltaan isomman lipun. Lippujen koko suureni päivä päivältä, kunnes ne eivät enää mahtuneet neuvotteluhuoneeseen. Lopulta kompromissiksi sovittiin, että pohjoiskorealaiset saisivat säilyttää oman, etelää leveämmän lippunsa, kunhan etelän lippu saisi vastaavasti pysyä pohjoisen lippua pidempänä.

Lounas oli bulgogia, joka käärittiin riisin ja erinäisten vihannesten kanssa kiinankaalilehtiin herkullisen, mutta tappavan suolaisen chilipaputahnan kanssa. Sain itselleni neljän hengen pöydän, sillä jostain syystä kukaan ”kanssamatkustajistani” ei halunnut istua kanssani. Ruotsalaisetkin istuivat omaan pöytäänsä ja puhuivat tyhjänpäiväisyyksistä luullen edelleen, etten tajunnut heidän peliään. Myönsin, että he olivat taitavia, sillä kuka tahansa muu olisi pitänyt heitä tavallisina svenssoneina aikamiespoikalapsineen ja huoliteltuine tukkineen. He olivat todellakin sisäistäneet roolinsa käyttäen metallisia syömäpuikkojaankin liikuttavan kömpelösti.

Meille oli ennen ruokailua tähdennetty, ettei ruoan kanssa saisi juoda pisaraakaan olutta, sillä olimme vihdoin menossa ”demilitarisoidulle” vyöhykkeelle, joka oli paradoksaalisesti maailman vartioiduin, miinoitetuin ja aseistetuin raja, jonka vartijoilla oli tunnetusti liipaisinsormi herkässä. Tottelin kuuliaisesti, sillä en tahtonut herättää turhia epäilyksiä nyt, kun seikkailuni oli pääsemässä kliimaksiinsa. Tyydyin viimeistelemään ”limsapulloni” ennen kuin bussi ajoi kolmanteen passintarkastukseen. Siitä jatkoimme neljänteen passintarkastukseen, jossa aurinkolaseihin sonnustautunut korealaissotilas tarkasti passinnumerommekin. Hän myös vilkuili housujamme ja kenkiämme. Meille oli jo aiemmin kerrottu, että rajalla noudatettiin tiukkaa pukeutumiskoodia: mahdolliset tatuoinnit piti peittää, tohveleita tai shortseja ei sallittu ja farkkujenkin piti olla reiättömät. Edustaisimme rajalla sitä parempaa maailmaa, jossa kukaan ei voinut – eikä saanut – pukeutua huonosti. Korean ankarassa talvessa suurin osa pukeutumissäännöistä oli tosin tarpeettomia.

Bussi pysähtyi, vaihdoimme armeijan bussiin ja ajoimme sillä Camp Bonifasiin. Siellä meidät pantiin allekirjoittamaan paperi, joka vapautti ”matkanjärjestäjät” kaikesta vastuusta mahdollisen äkkikuoleman varalta. Vihollisen pirullinen suunnitelma alkoi hahmottua mielessäni. Jopa ruotsalaiset menivät hiljaisiksi ja ”perheen” ”isä” halusi välttämättä lukea paperin läpikotaisin ennen kuin suostui luovuttamaan sen signeerattuna. Meitä myös kiellettiin ottamasta minkäänlaista kontaktia pohjoiskorealaisiin, ja varoitukseksi esitettiin Joint Security Arean lyhyt ja synkkä historia.

Tarinoita graafisesti säestänyt diaesitys oli jatkuvasti samanlaisissa teknisissä vaikeuksissa kuin koko Kimi Räikkösen aktiiviura. Tekniikka hyytyi, ja arvelin sen olevan joko jonkinlainen koodisanoma ryhmäämme soluttautuneille kätyreille tai epätoivoinen yritys peruuttaa matkamme rajalinjalle aikataulusyihin vedoten.

Camp Bonifas oli nimetty kirveestä saaneen amerikkalaiskapteenin mukaan, josta oli tullut vapaan maailman marttyyri 1976 karsiessaan alueella oksia puista tavalla, joka ei ollut miellyttänyt pohjoiskorealaista kollegaa. Kyseinen kirves oli nyt esillä osuvasti nimetyssä Rauhanmuseossa puolen kilometrin päässä rajan toisella puolella, joten tällä kertaa sitä ei ollut mahdollista päästä tarkastelemaan. Kirves oli myös lopettanut osapuolten (näissä oloissa) vapaan seurustelun keskenään, ja Join Security Arean keskelle oli vedetty rajalinja, jonka yli pääsi ainoastaan niin kutsutuissa sinisissä taloissa alueen keskellä.

Neuvostoliittolainen loikkari oli aiheuttanut alueella pienimuotoisen sodan 1984. Ammuskelussa oli kuollut puolenkymmentä sotilasta, ja pian sen päätyttyä pohjoisesta oli kuultu kaksi laukausta, eikä alueen pohjoiskorealaiskomentajaa tai hänen adjutanttiaan oltu nähty enää sen jälkeen.

Kaikkein pelottavin ja järkyttävin tarinoista liittyi kuitenkin maailman vaarallisimmaksi kutsuttuun, yksireikäiseen golfrataan, joka sijaitsi sadan metrin päässä. Golfkenttä, kuten kaikki muukin alueella, oli ympyröity maamiinoilla, jotka saattoivat räjähtää harhalyönneiltä. Maailmanrauhan kannalta etelän golfrata oli samaa turvallisuusluokkaa, kuin jos ydinnappia hallussaan pitävälle muslimille olisi näytetty valokuva koirasta ja väitetty sen esittävät arvostettua Profeettaa. Kautta maailmanhan oli tunnettu, miten kaikkien muiden saavutustensa lisäksi Suuri Johtaja (alias Rakas Johtaja alias Suuri Marsalkka alias Genralissimo alias Isämme ja niin edelleen) oli muiden korealaisten tapaan fanaattinen golfaaja, jolla oli tapana lyödä vähintään kolme hole-in-onea jokaisella pelikerrallaan. Golfkentän rakentaminen aivan rajan toiselle puolelle oli selvä merkki siitä, että imperialistiset voimat keräsivät verta nenästään ja halusivat väen väkisin aiheuttaa sodan niemimaalla.

Mieleeni muistui äkkiä, miten herra Kim (se jota olin ensin luullut Leeksi ja sitten Parkiksi) oli jossain kapakassa selittänyt versionsa Koreoiden tilanteesta. Hänen mukaansa eteläkorealaiset olivat pelkkiä nappuloita pelissä, jota suurvallat pelasivat. Totta kai Pohjois-Korea pyristeli irti lieastaan, jossa Kiina yritti sitä yksin pitää Neuvostoliiton kadottua. Etelän puolella asialla oli korruptoitunut hallinto, joka oli amerikkalaisten imperialistien lieassa sillä erotuksella, ettei sillä ollut mitään aikomustakaan irtautua siitä. Kun herra Kim oli todennut faktana, että kaikkea johti kansainvälinen juutalaisten asekauppiaiden salaliitto, olin lakannut kuuntelemasta hänen puheitaan, mutta nyt minun piti arvioida asia uudelleen. Mitä syytä herra Kimillä olisi ollut puhua pötyä? Sivistyneenä itseään pitävälle eurooppalaiselle juutalaisten syyttäminen mistään oli sattuneesta syystä totaalinen tabu, mutta olin elämänkokemuksen karttuessa huomannut, että muiden kansallisuuksien tapaan myös juutalaiset saattoivat olla välillä sietämättömiä. Auschwitzissa he käyttäytyivät ylimielisesti kaikkia muita kohtaan kuin nämä olisivat olleet heille edelleen jotakin velkaa. Prahan juutalaisen hautausmaan pääsymaksu oli niin kallis, etten ollut vieläkään käynyt ihmettelemässä sen vinoja hautakiviä. Ja sitten oli ollut se yksi juutalainen tyttö, joka ei ollut suostunut lähtemään kanssani jatkoille...

Juutalaiset.

Nyt tajusin.

8

Diaesityksen loputtua olin suunniltani raivosta. Minua oksetti kaikki se propaganda, jota meille oli syötetty. Hoipertelin vessaan ja oksensin kapitalistisen bulgogin mahastani. Join yhdellä kulauksella toisen limsapullolliseni minttuviinaa ja olin valmis kohtaamaan vaarat silmästä silmään.

Meidät lastattiin taas armeijan linja-autoon ja käskettiin istumaan. Seisominen oli ankarasti kielletty enkä olisi siihen totta puhuen oikein kyennytkään. Auton etuosassa aurinkolasipäinen sotilas tarkkaili meitä selkä menosuuntaan, kun ajoimme puolen kilometrin matkan JSA:n keskelle. Kun bussi pysäköi ”Vapauden talon” ja ”Rauhan talon” väliin, mahani oli heittää kuperkeikkaa näiden propagandististen nimien takia. Kaikki alkoi olla jo niin ilmiselvää.

Meidät komennettiin parijonoon ”Vapauden talon” sisälle nouseviin rappusiin. Sain parikseni miehen, jota en ollut huomannut aikaisemmin. Hänet oli varmaankin määrätty pitämään minua silmällä. Samassa meidät marssitettiin talon läpi ja pienen tien poikki suoraan ”Siniseen taloon”, jonka keskellä raja meni. Ennen kuin huomasinkaan, olin huoneen peräosassa ja Pohjois-Koreassa! Miten parempaa olikaan ilma hengittää tällä puolella huonetta!

Matkaani Pjongjangiin estivät tosin vielä talon seinät sekä tuimailmeinen ja ennen kaikkea kädet aggressiivisesti nyrkkiin puristanut etelän sotilas, joka vahti meitä pohjoispuolen ovella mustassa kypärässään ja vihreässä univormussaan. Muut ”turistit” pakkautuivat tämän lähelle ottamaan kuvia itsestään, joten en päässyt lähellekään ovea.

Ennen kuin ehdin tehdä mitään, meidät käskettiin takaisin parijonoon ja juoksutettiin ”Vapauden talon” eteen. Siellä saimme nähdä ensimmäisen kerran pohjoiskorealaisia. Huomasin, että aurinko paistoi pohjoisen puolelle rajaa samalla, kun me seisoimme varjossa. Kun muut alkoivat räpsiä kuvia, minä punnitsin mahdollisuuksiani. Huomasin, että eteläkorealaiset sotilaat olivat selin meihin katsoen pohjoiseen päin, kun taas pohjoiskorealaisista kaksi seisoi rajalla tuijottaen toisiinsa ja kolmas seisoi selin katsellen niin ikään pohjoiseen päin. Se olisi niin helppoa...

Kaikki tapahtui hidastetusti. Lähdin kävelemään tien yli. Samassa meitä vahtinut aurinkolasipää huomasi aikeeni ja huusi jotain. Kiihdytin juoksuksi ja tulin talojen väliselle alueelle. Toinen talon kulmalla seisovista sotilaista sai tarrattua minuun kiinni, mutta sotilaan musta hanska irtosi ja pääsin jatkamaan matkaani. Rajaviiva oli vain viiden metrin päässä. Yhtäkkiä kaikki karjuivat. Takaani kuului huutoja, ja myös pohjoiskorealaiset kääntyivät minuun päin huutaen jotain.

Kaaduin.

Rajaa osoittava valkoinen koroke oli lähes käteni ulottuvilla. Yritin nousta pystyyn, mutta jalkani eivät totelleet. Jotain raskasta kaatui selälleni. Yksi sotilaista oli ottanut pistoolin kotelostaan ja osoitti sillä pohjoiseen päin. Näin enää pohjoiskorealaisten mustat sotilaskengät, jotka kääntyivät perääntyäkseen. Yritin karjua, mutten itsekään kuullut, mitä suustani lähti.

Samalla, kun minut nostettiin molemmasta kainalosta ylös, näin, miten pohjoisen puolelta joku juoksi meitä kohti kameralta näyttävä esine kädessään. Yritin riuhtoa ja huutaa apua, mutta sain aikaiseksi vain hillittömän oksennusryöpyn.

Se jäi etelän puolelle, metrin päähän rajalinjasta.

9

En voi paljastaa tarkemmin, mitä sen jälkeen tapahtui, sillä minut pakotettiin allekirjoittamaan muutama asiapaperi, joissa ”sitouduin” olemaan paljastamatta likaisia yksityiskohtia. Sanomattakin oli selvää, että minun annettiin painokkaasti ymmärtää, etten olisi toista kertaa tervetullut niin kutsuttuun Korean ”tasavaltaan”. En voisi kertoa paljoakaan sen lisäksi, mitä kuka tahansa ei olisi voinut jo lehdistä lukea.

Palasin kotiini Prahaan ja jatkoin töitäni kovaksikeitettynä kirjallisuudentutkijana. Selvitin pari helppoa tapausta, joissa sovelsin tuttuun tapaan plagiarismia, psykomaantiedettä sekä aikamatkailua. Palasin arkirutiineihini.

Matkastani oli kulunut jo toista kuukautta, kun sain postia Etelä-Koreasta. Varmistin, ettei kuoressa ollut pommia, ja avasin sen. Sisällä oli englanniksi kirjoitettu paperilappunen, jossa oli vain yksi lause:

Miksi teitte meille tämän?

Mukana oli sanomalehtiä, jotka lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat pohjoiskorealaisiksi. Vaikka olinkin jo unohtanut suurimman osan korean kielen taidostani, ymmärsin pian, mistä niissä kerrottiin.

Yritti loikata – jenkkien kätyrit estivät.

Epätoivoinen yritys – tunnettu intellektuelli ja toisinajattelija koetti päästä KDKT:hen

Näin kapitalistisiat kohtelevat loikkareita

Viimeksi mainitun otsikon alla olevassa kuvassa oli minua etäisesti muistuttava henkilö, asennossa, jossa vasen käteni kurkotti kohti kameraa samalla kun kaksi eteläkorealaista sotilasta raahasi minua poispäin. Dramaattista vaikutelmaa korosti vielä suustani purkautuva oksennuspilvi, jonka katselijan puoluepoliittisesta näkökannasta riippuen voisi tulkita olevan seurausta sotilaiden kovakouraisista otteista.

Saatoin kuvitella, että kuvalla oli Pohjois-Korean propagandakäytössä samanlainen vaikutelma kuin Charlie Chaplinin elokuvan Poika kuuluisalla kohtauksella, jossa pahat viranomaiset riistävät tulevaisuutensa puolesta kamppailevan ja itkua vääntävän pikkuisen Jackie Cooganin sympaattisen kulkurin hoivasta. Vain viulut puuttuivat.

Loppu - konec

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 3

2011-01-31T15:17:00.002+01:00

Minulta on turha odottaa tarkkoja yksityiskohtia tai runollisia kuvauksia siitä, mitä saunan jälkeen tapahtui. Kaikki alkoi toistaa itseään – ehkä aasialainen aikakäsitys konkretisoitui näin, tai sitten kyseessä oli vain armoton jet lag yhdistettynä vielä armottomimpiin psykomaantieteellisiin tutkimuksiin. Löysin itseni yhä uusista kapakoista eri puolilta Seoulia. Herra Lee (Park) pysyi sitkeästi kintereilläni, ja aloin tosissani epäillä, etten vieläkään tiennyt tämän todellista nimeä. Otin sprintin metrolaiturilla karistaakseni miehen kannoiltani, ja kun hän silti törmäsi minuun juuri sillä metron viidestätoista uloskäynnistä, josta satuin menemään ulos, olin varma, että herra Leen (Parkin) täytyi olla todellisuudessa herra Kim – ja kenties hän oli kiusallisen läheistä sukua pohjoisen Kimien mahtisuvulle. Tai sitten oli olemassa monta herra Kimiä, jotka kaikki odottivat minua eri metrojen uloskäynneillä. En ollut enää varma mistään.

Lopulta herra Kim (entinen Lee-Park) menetti eräässä strippiklubissa malttinsa ja huusi suostuvansa järjestämään minut pohjoiseen. Kun korealainen menettää malttinsa, hänen ulosantinsa alkaa muistuttaa Niagaran putouksia normaalin lempeästi solisevan puron sijaan, joten katsoin parhaimmaksi laskeutua alas tangolta ja riisua vaatteet takaisin ylleni – olin riisunut ne löytääkseni niihin piilotetut salakuuntelulaitteet. Yritin rauhoitella kasvojaan menettänyttä vieraan vallan agenttia voimatta olla salaa iloinen menestyksestäni. Olin onnistunut samalla iskulla sekä paljastamaan herra Kimin (ex Lee-Parkin) todellisen identiteetin, että varmistamaan tutkimuksieni edistymisen – eikä tähän kaikkeen oltu tarvittu kuin puolitoista Jack Danielsia, pari pikkupulloa sojua, tusina japanilaista olutta, kolme hyvin kallista eurooppalaista viinipulloa sekä pari muovipullollista hölmöilevää makolia. Korealaisilla oli tapana sekoittaa mahdollisimman monta alkoholilaatua keskenään, koska he uskoivat tämän jostain syystä edistävän humaltumista, joten päivän mittaan oli lisäksi nautittu ehkä parikymmentä niin kutsuttua härski juoma -sekoitusta mieheen. Salaisten asiamiehen viinapää oli niin heikko, että tällainen kohtuukäyttökin riitti paljastamaan hänen todellisen luonteensa.

Kilistin hieman rauhoittuneen kaksoisagentin kanssa soju-mukilliset, johon oli sekoitettu tequilaa, olutta, konjakkia, viskiä ja kermalikööriä, kun kaikki pimeni.

5

Heräsin, kun herra Kim läpsytteli poskiani, ja ilmoitti, että oli minun oli aika lähteä, jos halusin ehtiä ”rajalle”, kuten hän asian ilmaisi. Ymmärsin tämän tarkoittavan jonkinlaista koodisanaa. Muistin selvästi, että edellisenä iltana herra Kim oli paljastanut tohkeissaan kaikki yksityiskohdat, jotka tarvittiin jutun selvittämiseen. Esteiden murruttua puhetta oli ryöpynnyt tuntikaupalla, kunnes Kolmen rotkon pato oli tyhjentynyt kokonaan. Ongelmana oli vain se, etten muistanut edes selvityksen päälinjauksia saatikka lukuisia elintärkeitä detaljeja. Pitikö minun loikata Pohjois-Koreaan ja lyödä pohojalaanen nyrkkini Suuren Marsalkan alias Rakkaan Johtajan eteen? Vai oliko sittenkin sovittu jostain hienovaraisemmasta tavasta ratkaista Koreoiden kysymys?

Tajusin myös päätyneeni jollain lailla ”perheen” ”asuntoon”. Minulle oli ilmeisesti annettu jotain huumaavaa lääkettä – siitä todisti, että olin yhä toivottoman ”päissäni”, vaikka olin nauttinut alkoholijuomia edellisiltana vain maltillisesti ja nukkunut sen jälkeen kellon ympäri – joten en voinut tehdä muuta kuin totella kaksoisagentin käskyjä. Kun ”perheen” ”äiti” (entinen ”rouva” Lee-Park) yritti tarjoilla minulle aamiaiseksi kimchiä ja riisiä, kokosin itseni ja sanoin suoraan epäileväni, että aamupalassa oli jotain sinne kuulumattomia kemikaaleja. ”Rouva” Kim tokaisi äkkipikaisesti jotain, ja ”pariskunta” söi mielenosoituksellisen hiljaisuuden vallitessa ”aamupalansa”, vaikka olin varma, että he syöksyisivät heti lähdettyäni oksentamaan myrkkynsä ulos. Tunnelma oli jälleen kotoisan kireä.

Herra Kim (ex Lee-Park) pakkasi kamppeeni ja varmisti, että minulla oli passi mukanani, sillä ilman sitä en kuulemma pääsisi ”perille”. Hän kutsui ”perheen” ”pojat” ”hyvästelemään” minut, vaikka luulisin, että nämä olisivat mieluummin hyvästelleet minut lopullisesti muutamalla kuolettavalla taekwondo-liikkeellä. Pikkuagentit olivat kuitenkin kurinalaisia sotilaita ja toivottivat minulle ” an-nyong-hi, ka-se-yo”, vaikka tiesin sen tarkoittavan tavanomaisten hyvästien lisäksi mahdollisuutta, että tapaisimme seuraavan kerran helvetissä.

” An-nyong-hi, ke-se-yo”, tyydyin kumartamaan ”pojille” ja ”rouvalle” ennen kuin poistuin kaksoisagentin kanssa. Pidin terveyteni kannalta parempana, että laskeuduin 35. kerroksesta hissillä kuin esimerkiksi vapaalla pudotuksella ulkokautta. Mutta vaarat olivat vasta alkamassa.

6

Olin helpottunut, kun kaksoisagentti Kim (entinen Lee-Park) sanoi vihdoin minulle hyvästit Seoulin keskustassa. Kyyneleitä ei vieritetty, mutta vakooja osoitti samanaikaisesti jonkinlaisia turhautumisen ja helpotuksen merkkejä. Ehkäpä hän piti urakehityksensä kannalta epäsuotuisana, että olin niin vaivattomasti paljastanut hänen pelinsä. Siitä huolimatta en voinut olla tuntematta jonkinlaisia sympatiantunteita miekkosta kohtaan – olihan hän sentään kollega, vaikka työskentelikin vastapuolelle. Tai ehkä hän sittenkin nosti palkkansa molemmilta osapuolilta; tai kenties vielä useammiltakin. Kaikki keinot oli sallittu tässä maailman toiseksi vanhimmassa ammatissa.

Etsin jättimäisestä Lotte-hotellikompleksista tiskin, jossa minun piti ilmoittautua opastetulle ”turistimatkalle” Koreoiden rajalle. Päällisin puolin tämäkin toimisto vaikutti normaalilta turistibyroolta, mutta jo se tosiseikka, että siellä ensimmäisenä tarkastettiin kaikkien sisään pyrkijöiden henkilöllisyydet, todisti jotain aivan muuta.

Läpäisin ensimmäisen passintarkastuksen, ja suoritin hämäyksen vuoksi laskutetun sadankahdenkymmenen tuhannen wonin maksun. Jäljessäni toimistoon pyrki nelihenkinen ruotsalaisseurue, joka oli epäilemättä määrätty tarkkailemaan minua. Naureskelin itsekseni, että samalla tavalla kuin rahvas Euroopassa sekoitti Kiinan, Korean ja Japanin helposti keskenään ja piti niitä yhtenä ja samana maaryppäänä jossain toisella puolella maailmaa, nyt joku korkea tiedusteluelin oli tehnyt virheen sekoittaessaan Ruotsin ja Suomen keskenään. Sain luonnollisesti etulyöntiaseman vihollisiini nähden, sillä suomalaisena osasin täydellistä ruotsia, kun taas ruotsalaisagentit eivät luonnollisestikaan ymmärtäisi suomeani. Päätin varmuuden vuoksi olla sanomatta sanaakaan koko ”retken” aikana.

Kun pääsimme bussiin – hämäyksen vuoksi sen kyljissä luki, että bussissa oli ”ulkomaisia” ”turisteja” – oli selvä, ettei mitään jätetty sattuman varaan. Vaikka bussi oli puolityhjä, jokaiselle oli määrätty oma paikka bussin etuosassa. Niinpä, jos viereeni istutetulla korealaisen näköisellä naisella – joka ei osannut lainkaan koreaa, kuten myöhemmin osoittautui – olisi ollut pommi käsilaukussaan, hän ei olisi päässyt virittämään sitä huomaamattani.

Järjestely oli pirullinen myös siksi, koska näin minäkään en päässyt tekemään sitä, mitä olin halunnut jo aamusta asti tehdä: olin näet muistanut, että lentokentältä ostamani minttuviinapullot olivat edelleen korkkaamattomina kassissani. Olin tikahtua janoon, eikä edes Milkistä ollut tarjolla.

Ajoimme Vapauden valtatietä ja pysähdyimme ensimmäiseksi Yhdistymisen sillan luokse. Kyseessä oli turistipyydys, jossa sijaitsivat paitsi pari olematonta nähtävyyttä – muun muassa rikki ammuttu veturi – myös ravintoloita, kioskeja ja jopa tivoli. Minua kiinnosti eniten pieni ruokakauppa, johon livahdin ostamaan juotavaa. Päätin soveltaa Andy McCoyn oppeja ja ostin pari puolen litran pulloa kirkkaanväristä virvoitusjuomaa. Lukkiuduin pullojen kanssa vessaan, jossa tyhjensin ne ja vaihdoin pullojen sisällöksi ehtaa minttuviinaa made in Finland.

Jatkoimme matkaa. Bussissa kanssamatkustajat olivat täysin tietämättömiä täydellisestä rikoksestani samalla, kun siemailin nautinnollisesti raikkaantuoksuista juomaa. Seuraava pysäkkimme oli Dorasanin niin kutsuttu kolmas tunneli, jonka eteläkorealaiset löysivät vuonna 1978 pohjoiskorealaisen loikkarin antaman informaation perusteella. Pohjoiskorealaiset väittivät ensin tunnelia kapitalistien tekosiksi ja yrittivät lopulta naamioida sen hiilikaivokseksi huolimatta siitä, ettei tienoolla ollut hiiliesiintymiä. Naamiointi tehtiin Aku Ankka -tyyliin sutaisemalla mustaa maalia tunnelin seinille. Kommunistien soluttautumistunneliksi sen paljasti dynamiittipanosten onkaloiden suunta sekä se, että tunneli vietti loivasti pohjoiseen – näin se saatiin pidettyä kuivana kaivausten ajan. Tunnelin avulla divisioonallinen kevyesti aseistettuja pohjoisen sotilaita olisi päässyt tunnissa rajalinnoitusten ohi ja alle 50 kilometrin päähän Seoulista. Jotenkin minua viehätti se, että kun kommunisti kaivoi tunnelin voidakseen tehdä yllätyshyökkäyksen markkinatalouden maaperälle, kapitalisti teki siitä turistinähtävyyden. Oli kuitenkin selvä, ettei minun ollut tarkoitus niin sanotusti detournata tunnelia sen alkuperäistä käyttötarkoitusta vastaan, varsinkin kun se oli muurattu umpeen.

Kiertueohjelman mukaan seuraavaksi olisi ollut vuorossa Dora-vuoren observatorio, josta olisi ollut näköyhteys Pohjois-Koreaan, mutta ”oppaamme” selitti paikan olevan suljettu parin kuukauden takaisten ampumavälikohtausten takia. Maistelin minttuviinaani ja päättelin, että ehkä oli vain hyvä, ettei meitä viety niin ilmiselvään tarkka-ampujien kohteeseen. Sen sijaan meidät vietiin pahamaineiselle Dorasanin juna-asemalle – pahamaineiselle siksi, koska George W. Bush vieraili siellä vuonna 2002 – ja koska aseman kerrottiin olevan viimeinen pysäkki etelän puolella, tajusin että tilaisuuteni oli ehkä koittanut. Kiskot veivät pohjoiseen.

Kaikki tuntui kiusallisen yksinkertaiselta. Vaikka juna-asema oli täysin hiljainen muutamaa sotilasta ja kioskinpitäjää lukuun ottamatta, saatoin ostaa tiskiltä lipun Pjongjangiin, joka maksoi vaivaiset 33 senttiä. Kenenkään vastustamatta menin asemalaiturille ja aloin odottaa junaa. Se ei saapunut.

Sen sijaan ”oppaamme” saapui ja kertoi kaikkien odottavan minua bussissa, joka oli valmiina lähtöön. Vastasin tyynesti odottavani junaa pohjoiseen ja näytin tälle lippuni, mutta ”opas” vain nauroi ja sanoi, ettei junia ollut kulkenut vuosiin. Lipun hän selitti olevan pelkkä turisteille myytävä matkamuisto. Olin lievästi sanottuna hämilläni.

... jatkuu...

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 2

2011-01-26T09:55:00.002+01:00

3

Oli selvä, ettei laitos ollut mikään tavanomainen sauna, vaikka se harjaantumattomaan silmään saattoi siltä vaikuttaa. Kyseessä oli julkinen sauna yhtä paljon kuin Suomessa kutsuttiin yleiseksi kylpyläksi paikkaa, jossa vaikutusvaltaiset miehet riisuivat itsensä nakupelleiksi ja päättivät täydellisen yhteistyön, ymmärryksen ja avunannon hengessä tulevaisuuden historiasta. Sisälle pääsy tähän herrakerhoon vaati monimutkaisen proseduurin, johon kuului jalkineiden riisuminen ja sijoittaminen tarkasti määriteltyyn lokeroon, josta saatava avain määritteli puolestaan varsinaisen pukukopin numeron. Tässä välissä meille annettiin vaaleansiniset t-paidat ja sortsit, joiden tarkoitus oli epäilemättä sulauttaa meidät muihin ”viattomiin” ”saunavieraisiin”, joilla oli samanlainen vaatetus. Itse José Luis Torrente olisi hengästynyt moisista varotoimenpiteistä!

Tepastelin herra Leen (Parkin) jäljessä salaisuuksien kammioihin. Päällisin puolin paikka vaikutti kylpylältä tai viihdekeskukselta: seinillä oli jättimäisiä televisioita, nurkissa hierovia sohvia, edessä ja takana erilämpöisiä saunakamareita, tietokonehuoneita, ravintoloita, sänkyjä sekä dvd-luolastoja, joissa saattoi vaihtaa elintärkeätä luottamuksellista informaatiota elokuvan katselun varjolla. Suosituin ajanviete näytti olevan ohuilla patjoilla makoileminen ja television tuijottaminen, vaikka tämä viattomalta vaikuttava pinta oli luonnollisesti pelkkää harhautusta. Kaltaiseni kokenut tarkkailija haistoi joka puolelta korkean diplomatian ja vakoilun löyhähdyksiä yhdistyneenä hien sekä korruption ummehtuneisiin yksittäistuoksahduksiin.

Ensimmäiseksi minun täytyi tietenkin saada saunakalja, mutta kun yritin tilata sitä, tarjoilija heilutteli päätään. Herra Lee (Park) selitti, ettei laitoksessa tarjoiltu alkoholia, koska joka paikassa oli ”lapsia” ja ”perheet” viettivät siellä öitäänkin. Aloin tulla aika ärsyyntyneeksi, vaikka luonnollisesti ymmärsin, mitä voisi seurata, jos ”perheet” alkaisivat kaljoissaan rähjätä toisilleen: Korean niemimaan räjähdysherkkä tilanne ei kaivannut minkäänlaisia provokaatioita.

Yritin ymmärtää ja kunnioittaa parhaan kykyni mukaan paikallisia tapoja, mutta saunominen ilman kaljaa oli törkeä isku suomalaisuuttani kohtaan. Herra Lee (Park) osti minulle lohdutukseksi imelän mehun, jota yritin imeä pillillä samalla, kun liotin itseäni bambumatolle seitsemänkymmentäasteisessa huoneessa. Isäntäni räpläsi kännykkäänsä eikä tirauttanut pisaraakaan hikeä koko löylyttömän löylyn aikana.

Kun herra Lee (Park) poistui saunasta sanaakaan sanomatta, meni makaamaan saliin patjalle ja vaipui ilmiselvästi uneen seuraavalla sekunnilla, aloin jo hermostua ja ihmetellä, mikä koko saunavierailun tarkoitus oli. Halusivatko korealaiset, että olisin neuvonut heitä saunomisessa? Jos näin oli, miksi he olivat tuhlanneet minun aikaani, sillä kuka tahansa suomalainenhan olisi osannut kertoa, mikä täkäläisessä saunakonseptissa oli vikana? Eihän täällä edes voinut heittää löylyjä! Vai oliko kyse taas yhdestä harhautuksesta?

Vaihdoin ”saunaa” viisi astetta kuumempaan huoneeseen, joka oli tyhjillään. Kun olin istunut, huoneeseen astui iäkäs korealaisherra, jonka yhteiskunnallinen status näkyi tämän ryhdistä. Mies oli ilmiselvästi tottunut siihen, ettei hän kumarrellut kenellekään, vaan että hänelle kumarreltiin jatkuvasti. Päättelin, että tässä oli joko todellinen kontaktihenkilö tai sitten päänemesikseni.

”An-nyong ha-se-yo”, sanoin vanhukselle.

”Puhutte hyvää koreaa, muukalainen”, mies sanoi eikä vastannut katseeseeni. Kuten kaikki ymmärtävät, hän osoitti näin pitävänsä minua keskustelun arvokkaampana osapuolena.

”Saavuin vasta eilen, mutta koska suomen ja korean kielet ovat tunnetusti sukua toisilleen, opin nopeasti”, totesin koreaksi ja huomasin tehneeni vaikutuksen kuulijaani. Olin itsekin vaikuttunut itsestäni, sillä en ollut tiennyt tähän asti, että osaan puhua sujuvaa koreaa.

”Olette suomalainen”, ukko vastasi vaikuttuneena. ”Mitä mieltä olette tästä saunasta?”

”Pilailetteko?” minun oli pakko todeta. ”Kysyttekö suomalaiselta saunasta? Miksi ette kertoisi, mistä tässä jutussa on todella kyse?”

Ukko näytti hämmentyneeltä. Ymmärsin, etteivät paikalliset olleet tottuneet näin suoraan puheeseen, mutta kaljahampaan kolotus sai minut ärsyyntyneeksi. Ehken vielä osannut kaikkia korean kielen hienouksia, sillä ymmärsin sen perustuvan puhujan statukseen kuulijoihinsa nähden; en ollut kuitenkaan nyt kertomassa isoisästäni isälleni, minkä olin jo ymmärtänyt olevan kinkkisimpiä – tai pitäisikö sanoa korealaisimpia – asioita tässä kielessä, koska siinä yhdistyi kaksi kunnioitettavaa puheenaihetta alempiarvoisen puheessa, jonka täytyi huomioida molempien eriarvoinen erityishuomio sekä ylemmyys puhuvaan subjektiin nähden.

”Minä en ole koskaan käynyt ulkomailla”, vanhus keskeytti ajatukseni. ”Olen vannonut, että teen sen vasta yhdistymisen jälkeen...”

”... Kun voitte matkustaa ulkomaille junalla tai omalla autolla”, jatkoin vaistomaisesti, kun ymmärsin miehen viittauksen Etelä-Korean eristyneeseen asemaan maailmankartalla.

Mies tyytyi nyökkäämään ja nousi ylös.

”Ymmärrämme toisiamme. An-nyong-hi, ka-se-yo”, vanhus totesi, kumarsi minulle ja poistui.

Vihje oli mennyt perille. En voinut muuta kuin viheltää itsekseni. Jutussa ei siis ollut kyse enemmästä tai vähemmästä kuin Koreoiden yhdistymisestä!

... jatkuu...

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 1

2011-01-18T23:41:00.003+01:00

1

Kenellekään asioita tunteville ei tule yllätyksenä, että virolaisten ja unkarilaisten lisäksi korealaiset ovat veljeskansaamme, ja kun pyyntö tulee ja palkkio on riittävä, minä olen aina valmiina auttamaan sukulaisiamme hädässä. Niinpä löysin itseni eräänä sunnuntaipäivänä Finnairin A340-400 -koneesta matkalla kohti Seoulia.

Hurjassa nuoruudessani olin yrittänyt päästä vierailulle Juche-aatteen synnyinsijoille, mutta Pohjois-Korean viranomaiset olivat evänneet viisumini. Epäilemättä he olivat pitäneet minua täysin totuudenmukaisesti ääriradikaalina ja pelänneet, että koko aatejärjestelmä romahtaisi, jos pääsisin kosketuksiin maailman eristetyimmän kansan kanssa. Vierailuuni verrattuna ”Bend It Like Beckham” -elokuvan viimeaikaisen TV-esityksen aiheuttama kohu pahan valtakunnassa olisi ollut pelkkä tornado makoli-lasissa. Etelä-Korean huippukapitalistinen talousjärjestelmä oli nyt sen sijaan päätetty riskeerata vierailuni ajaksi, vaikka olinkin hieman pehmennyt sitten aktiivisten anarkistivuosieni. Joka tapauksessa asian täytyi olla vakava, koska vierailukutsu oli esitetty lukuisten virtuaalikumarrusten kera ja olipa kutsun sisältänyt sähköpostiteksti koristeltu lukuisilla pinkeillä söpönalleilla.

Oli viisasta, että minut oli sijoitettu huomaamattomasti turistiluokkaan tavallisen kansan keskuuteen, mutta aioin pyytää paluumatkalle upgraden bisnesluokkaan, kunhan saisin jutun selvitettyä eikä minun enää tarvitsisi piiloutua tuulipukukansan keskelle. Valmistauduin aikaeroon vetämällä kaksin käsin olutta ja valkoviiniä molempien tarjoilukierrosten aikana sekä ruinaamalla vielä neljä olutta sekä kaksi pikkupulloa punaviiniä yhä nihkeämmäksi käyvältä tarjoiluhenkilökunnalta, kunnes sammuin autuaasti henkilökohtaisen viihdekeskukseni ääreen.

Saavuin Incheonin lentokentälle vain lievässä etukenossa ja huomasin vastaantuloaulassa pukumiehen, joka heilutti laminoitua kylttiä, jossa luki ”Mr. Marco”. En kuitenkaan huomauttanut kohteliaasti kumartavalle kontaktilleni kirjoitusvirheestä, koska arvelin sen kuuluvan normaaleihin turvallisuuskuvioihin. Kun jouduttiin turvautumaan tämän mittaluokan hämäysoperaatioihin, oli selvää, että juttu oli suurempi kuin olin kuvitellutkaan.

”You first time in Korea?” herra Leeksi esittäytynyt agentti kysyi kaasuttaessaan tummalla Huyndaillaan parkkipaikalta. Pidin itsestään selvänä, että miehen nimen täytyi olla Park, sillä miksi hän olisi paljastanut oikean nimensä heti ensikättelyssä; olisihan voinut olla itsekin vaikka pahamaineinen Mr. Luther. Mumisin vastaukseksi ”jee”, ja arvelin, että tämän small talkin päämääränä oli harhauttaa mahdollisesti autoon upotetut salakuuntelulaitteet ja varmistautua identiteetistäni. Mies ei suostunut puhumaan sanaakaan tehtävästäni, mikä vain vahvisti epäilyksiäni suuren luokan jutusta, vaan kertoi, että majoittuisin tämän kotiin erääseen Seoulin noin viidestätuhannesta lähiöstä. Tämäkin kuului epäilemättä harhautusoperaatioon, joten jouduin malttamaan mieleni ja vaihtamaan kuulumisia säästä ja maailmanpolitiikan arkipäiväisyyksistä koko vajaan tunnin automatkan ajan.

Astuessani kolmannenkymmenennen viidennen kerroksen asuntoon Seoulin metrokartan laitamilla aloin tajuta operaation mittaluokan. Salaperäiset toimeksiantajani olivat järjestäneet kontaktihenkilöni piilopaikan ikään kuin se olisi ollut mikä tahansa peruskorealainen perheasunto. Kalusteisiin kuuluivat lämmitettävä matto, viileähkö vaimo sekä kaksi Bruce Lee -kampauksilla varustettua noin kymmenvuotiasta poikaa, jotka olivat takuulla nuorimmat tiedustelualan ammattilaiset, joiden kanssa olin joutunut koskaan tekemisiin. Pojat esittelivät minulle lähikontaktitaitojaan painimalla keskenään, kunnes perheen ”isä” rooliinsa mukaisesti käski näiden lopettaa kuolettavien taitojensa demonstraatio. Hän komensi ”pojat” tekemään ”läksyjä”, jotka epäilemättä koostuivat pirullisista harjoituksista, joiden tehtävä oli kehittää näiden ei-fyysisiä kamppailutaitoja.

Minulle tarjottiin aamiaiseksi kimchiä ja riisiä, mutta kun osoitin suurempaa kiinnostusta pöydän päädyssä orpona lojuvaa soju-pulloa kohtaan, ”emäntäni” haki minulle kupin, johon hän kaatoi riisiviinaa. Kaadoin naukun oikeaoppisesti ykkösellä alas ja kaadoin etiketin mukaisesti isännälleni ryypyn. Koska kenenkään ei koskaan pitäisi kaataa korealaisessa kulttuurissa juomaa itselleen, hän kaatoi minulle kupillisen. Kilistimme ja helistimme ”gang-be”, jonka jälkeen kaadoin isännälleni uuden annoksen. Hän ei vastaavasti voinut muuta kuin kaataa minulle uuden ryypyn.

Hetkisen tätä ikiliikkujaa ihmeteltyämme olimme aika päissämme. ”Perheen” ”vaimo” sanoi tiukkaan sävyyn jotain, joka epäilemättä kuului tämän peiterooliinsa, ja ”perheen” ”isä” tuhahti jotain kuin ainakin pohjalainen isäntä olisi lauantai-iltana vastannut pikku naukuttelusta nipottavalle vaimolleen. Paitsi että nyt oli maanantaiaamu ja kello oli vasta kymmenen paikallista aikaa.

2

En ala sen kummemmin kuvailla, mitä myöhemmin maanantaina tapahtui. Riittäköön maininta, että koordinaatit kulkivat ainakin parin karaokebaarin ja ”parturin” kautta takaisin ”perheen” ”asuntoon”, josta heräsin kello viisi aamuyöllä suhteellisen pirteänä ja freshinä lukuun ottamatta armotonta pään kiristystä sekä hetkellistä epätietoisuutta siitä, missä päin maailmankartalla sijaitsin. Jos jutusta oli jotain eilen puhuttukin, olin huuhtonut kaikki muistikuvat makolilla ja sojulla enkä kyennyt asettelemaan hajanaisia filminpätkiä paikoilleen. Mieleni kovalevy sisälsi vain muutaman editoimattoman otoksen, joista ei kyennyt koostamaan edes järjellistä minielokuvaa. Muistelin, että kontaktini oli esittänyt erittäin hyvin paikallista känniääliötä ja arvelematta harhauttanut erinäisiä vihollisen agentteja tanssiessaan hilpeästi baarinpöydällä pinkit pehmopöksyt päässään. Olin lyöttäytynyt menoon ammattimaisesti ja uhrautunut laulamalla parit karaoketkin, minkä oli täytynyt karistaa kuka tahansa paatunutkin urkkija kannoiltamme.

Onneksi olin paluumatkalla ostanut kioskista litran pullon Milkistä, aasialaista mielijuomaani, jonka vahvan sokeroinnin alla maistui jugurtin ja kuplaveden lyömätön yhdistelmä. Upotin virvoitusjuoman kehooni parissa minuutissa ja kömmin vessan kautta ruokapöytään, jossa eteeni lyötiin kimchiä ja riisiä. Tällä kertaa soju-pullot oli piilotettu visusti jonnekin, ja ”perheen” ”äiti” piti yllä mykkäkoulua, jonka täytyi kuumottaa korvat kokeneemmaltakin salakuuntelijalta. Myös kontaktini tyytyi hiljaiseloon lukuun ottamatta paria vimmaista hetkeä, jolloin hän ryntäsi vessaan suorittamaan äänekkäitä oksennustoimenpiteitä.

Kun ”perheen” ”pojat” oli lähetetty ”kouluun” – epäilin näiden ilman muuta ryntäävän suoraa päätä taekwondo-akatemiaan harjoituttamaan kuolettavia lähitaistelutaitojaan – isäntäni alkoi viittoilla minulle siihen malliin, että ymmärsin meidän lähtevän pian ulos. Kun vaihdoin ”emännältäni” saamat purppuranväriset lökäpöksyni hieman virallisempiin, kuulin, miten ”pariskunta” keskusteli kiihkeästi makuuhuoneessaan jäljitellen erinomaisen vakuuttavasti tavanomaisen perheriidan äänenpainoja. Olikohan operaatioon tullut jotain muutoksia?

Herra Lee (Park) huokaisi syvään hississä ja kävelimme läheiselle metroasemalle. Kuljimme tunnin ajan Seoulin sokkeloisessa metrojärjestelmässä, vaihdoimme linjoja pariinkin otteeseen karistaksemme kannoilta mahdolliset jäljittäjät ja ohitimme noin tuhat lähiötä. Olin juuri oppinut katsomaan televisiota lainakännykästäni – eurooppalainen kännykkä kun ei toimi hi-techin luvatussa maassa, joten olin saanut lainaksi toisen ”perheen” ”pojan” 3g-kännyköistä – kun oppaani koputti minua olalle ja nousimme maan pinnalle.

”Now we go to sauna”, herra Lee (Park) sanoi.

... jatkuu...

Pessimisti uskoo, että maailma tuhoutuu ennen maailmanloppua.

2010-11-27T23:06:00.001+01:00

Kohennetaanko moraalia vai tingitäänkö vaatimuksia?

2010-11-27T00:22:00.000+01:00

Onko meidän helpompi kasvaa ihmisinä vai lyhentää mittayksiköitä?

2010-11-26T02:11:00.000+01:00

Mihin manalassa tarvittiin lautturia? Pelkäsivätkö kuolleet hukkuvansa?

2010-11-18T00:09:00.000+01:00

Kauhea tunku on eunukiksi eunukin paikalle.

2010-11-15T21:07:00.001+01:00

Elämäsi ei oikein pue sinua.

2010-11-15T02:03:00.001+01:00

Täällä jokainen voi valita, millaisen köyden saa kaulaansa.

2010-11-14T01:06:00.001+01:00

Ei ihminen ole kone. Kone ei pysty tuotteistamaan ja myymään itseään.

2010-11-13T00:31:00.001+01:00

Optimisti levittää ahdasmielisyyttä.

2010-11-12T00:48:00.000+01:00

Mistä ei voi puhua, sen voi ostaa.

2010-11-11T01:50:00.002+01:00

Artisti on kuollut. Eläköön verkkokauppa!

2010-11-10T01:17:00.004+01:00

Perfect days

2010-10-16T16:40:00.002+02:00

Aamulla Aleksej heräsi tavallista myöhemmin. Hän vitkutteli sängyssä tunnin lukien lehteä ennen kuin meni tietokoneelleen tarkastamaan sähköpostit. Hän päätti aloittaa työnteon samantien, mutta eksyi tuntikausiksi internetiin. Kun hän pesi hampaansa, kello oli melkein neljä.

Aleksej päätti jättää kunto-ohjelmansa väliin. Olihan hän tehnyt sen tunnollisesti jo kuukauden ajan. Paino vain ei ollut laskenut. Hän haki läheisestä pizzeriasta itselleen jättipizzan, jossa oli neljää erilaista lihaa, runsaasti valkosipulia, sipulirenkaita ja sinihomejuustoa. Oli jo joka tapauksessa liian myöhäistä nauttia tavanomainen salaatti-mysli -aamiainen. Sitä paitsi suola elämään tuli siitä, että antoi itselleen joskus luvan nautiskella eikä aina nipottanut kaikessa.

Pizza yhdistyi automaattisesti elokuvien katseluun. Aleksej käynnisti kotiteatterijärjestelmänsä ja laittoi pyörimään uusimman Hollywood-elokuvan, jonka hän oli juuri ladannut netistä. Onneksi jääkaapissa oli vielä pari pulloa olutta. Oli joka tapauksessa liian myöhäistä aloittaa työnteko.

Seitsemältä Fedja soitti ja kysyi, halusiko Aleksej lähteä nauttimaan tuopposen. Aleksej ja Fedja sopivat, että tällä kertaa he jättäisivät oluella käynnin kahteen tai korkeintaan kolmeen tuoppiin. Aleksejsta oli mukava nähdä Fedjaa, koska he eivät olleet tavanneet pariin viikkoon. He puhuivat tärkeistä asioista. Puoliltaöin heidän oli pakko lähteä, sillä baari meni kiinni ja he olivat tyhjentäneet sen ainoan absinttipullon. He suunnistivat yökaupan kautta Fedjan kotiin ja joivat olutta aamukuuteen.

Kun olut ja kaikki muukin alkoholijuomat olivat loppuneet asunnosta, Aleksej ja Fedja päättivät hankkia lisää juotavaa ja nauttia samalla jotain ravintoa. Paluumatkalla kaupasta he ottivat mukaansa viisi kebab-annosta, sillä he muistivat, että edellisiltana ruokailu oli unohtunut kokonaan. Aleksej söi annoksista kolme ja Fedja kaksi. Sen jälkeen he aukaisivat perunalastupussit ja nauttivat oluet odottaen, että vodkapullo kylmenisi pakastelokerossa.

Tupakat loppuivat iltapäivällä, joten Aleksej ja Fedja lähtivät ulos. He päätyivät kapakkaan, jossa tilasivat olutta ja minttulikööriä. Jälkimmäinen sai hoitaa tänään hammashygienian. He puhuivat lisää filosofiaa ja huuhtelivat suunsa vielä kolmella minttuliköörillä, kunnes Fedja huomasi, että hänen piti lähteä nostamaan lisää rahaa.

Aleksej jäi kapakkaan odottamaan Fedjaa, mutta kun tätä ei kuulunut, hän lähti etsimään Fedjaa viereisestä kapakasta. Kun Fedja ei vastannut puhelimeensakaan, Aleksej päätti lähteä kotiin. Matkalla hänelle tuli vessahätä, mutta koska kotimatkalla ei ollut käymälää, hän virtsasi puhelinkoppiin. Kioskista Aleksej osti vielä kotitarpeiksi topan tupakkaa, kaksi pulloa skumppaa sekä olutpakkauksen. Ja tietenkin suklaata, sillä hän tarvitsi energiaa selvitäkseen tästä kaikesta. Mutta se on jo toinen juttu.

Kaupunkidialogi

2010-07-27T14:11:00.001+02:00

- Kaveri hei, heitä kaks euroo. Sulta varmaan löytyy kun on noin hieno pukukin.
- Menisit töihin, pummi.
- Hei poika, mähän oon töissä.
- Miten niin, kadulla kerjäämässähän sä oot.
- No niin just. Etkö sä nää? Mullahan on työvaatteetkin päällä.
- Mitkä työvaatteet? Oksennukselle ja kuselle haisevat ikivanhat ryysythän sulla on.
- Niin niin. Nää on mun työvaatteet.
- Ja mitähän työtä sitä herra pummi mahtaa parhaillaan tehdä?
- Vastasit itse kysymykseen, poika.
- Miten niin?
- Mähän pummaan!
- Mitä työtä se sellanen on?
- Tää on kuule tärkeetä hommaa. Etkö sä tajuu? Pummin työ on yks tän yhteiskunnan merkittävimmistä duuneista.
- Ai rappioalkoholistin homma vai?
- Niin just. Kato kun ihmiset näkee mut kadulla, ne tajuaa, miten hyvin niillä menee. Se auttaa niitä tekemään duuninsa elämän pikku murheista välittämättä. Tavallaan voisi sanoa, että mä pidän tätä yhteiskuntaa koossa.
- Tuohan on naurettavaa.
- Älä nyt. Ajatellaan vaikka sua. Sä näet mut tällasena kun mä oon kun mä yritän pummata sulta. Sä voit solvata mua. Sä voit tuntea ylemmyyttä mua kohtaan. Se saa sut tekemään työsi paremmin ja sopeutumaan omaan paikkaasi maailmassa. Mä oon kato se pelote, että säkin voisit alentua tällaseksi pummiksi, jos sä et pinnistele ja tee parastasi sen eteen, että yhteiskunnan rattaat jatkaa pyörimistään. Kun sun vaimo nalkuttaa ja sun skidit haistattelee sulle ja sä haluisit vetää perskännit keskellä työviikkoa, kuka estää sua retkahtamasta? Mä!
- No niin, no... Mutta jos sä kerran oot töissä, niin kai sä saat palkkaakin. Mitä sä sitten multa pummaat?
- No: Ensinnäkin se kuuluu mun työnkuvaan. Ja toiseksi, me kuulutaan matalapalkka-aloihin. Mun liksa hädin tuskin riittää kattamaan mun, öh, kustannukset. Mä tarvin vähän tippiä selvitäkseni, kato.
- Niinpä niin.
- Kun sä annat mulle tippiä, se on paras investointi, mitä sä voit tehdä. Joka ikinen euro, jonka mä saan palautuu sata- ellei tuhatkertaisena takasin valtion kirstuun ja tän yhteiskunnan pyörittämiseen.
- Niin: alkoholiverona.
- Totta kai. Mutta myös muita kautta. Kun sä teet duunis, sä maksat veroja, eikö? Ja kaikki muutki kunnon kansalaiset. Voilá!
- En mä silti usko, että sä missään töissä oot.
- Kuule jannu, paljonko kello on nyt? Se on viittä vaille kahdeksan aamulla. Kuka työtön on kadulla viittä vaille kahdeksan aamupäivällä? Mä en tekis mitään mieluummin kun vetäisin sikeitä tällä hetkellä.
- No sä oot tässä nyt, kun tuo kaljakauppa aukeaa kohta. Ja hei: teitähän on koko remmi tuolla syrjemmässä!
- Niin no, ne on mun kollegoita. Tuo verkkaripukuinen tuolla on Pera, koulutukseltaan metsätieteiden maisteri. Ja tuo vanhempi herrasmies pyjamassa on filosofian tohtori Kake, se on mun esimies. Se inhoo tota risupartaa, mutta sen pomo vaatii pitämään sitä. Me käytetään töissä diskreettisyistä pelkkiä etunimiä, tajuat varmaan? Ja tuo nainen tuolla on Pirkko, sen mies lähti kakaroiden kanssa, kun se ei tykännyt sen duunista. Kato nyt, miten ne vahtaa, miten hyvin mä työni hoidan. Niin, että miten ois?
- Mikä?
- Löytyiskö sitä kahta euroa? Kato kun mä en oo saanu mun kiintiötä täyteen vielä tällä viikolla. On lomautusuhka päällä. Ja miten meidän sitten käy, jos mä en ole täällä kadulla päivystämässä? Kaikki alkaa mennä päin persettä. Kunnon ihmiset heittäytyy hulttioiksi. Työt jää tekemättä. Talous menee nurin. Se on itseään ruokkiva kehä, kuule. Hei, kamoon! Mä oon tosissani! Heitä edes euro! Etkö sä arvosta mun työtä? Eikö se oo susta muka tärkeetä? Mä uhraan mun sisäelimet tän yhteiskunnan alttarille!

Michael Jacksonin kuolemanjälkeinen elämä lehtiotsikoiden mukaan:

2010-06-25T10:38:00.002+02:00

"Michael Jacksonista eniten tienaava kuollut julkkis."

"Huhut Michael Jacksonin ruumiin ympärillä vain kiihtyvät."

"Michael Jacksonin spermaa lennätetään Englantiin."

"Michael Jackson nauhalla: Hitler oli nero puhuja."

"Michael Jackson tienannut jo 800 miljoonaa kuolemansa jälkeen."

"Jackson oli kuollessaan pahasti velkainen."

"Kulunut vuosi on ollut Jacksonin tulojen kannalta yksi uran parhaista."

Turistisesonki

2010-03-03T17:27:00.000+01:00

Kaupunki oli odottanut kauden alkua ahnaasti. Talvi oli sinnitelty nipin napin ja vyötä kiristäen. Ainoastaan lupaus paremmasta oli estänyt yleisen henkisen luhistumisen. Luvassa olisi ruokaa ja vaurautta heti, kunhan ensimmäiset turistilaumat saapuisivat.

Moni oli keksinyt uusia turistipyydyksiä. Oli nikkaroitu ja rakennettu kaikenlaista, joiden oli arveltu houkuttelevan turisteja. Ja nyt he vihdoin saapuivat!

”Ovatko kaikki valmiina?” kysyi pormestari saatuaan tähystäjiltä varmistuksen, että ensimmäinen lauma oli tulossa. Hän kiikaroi lentokentälle johtavaa tietä ja katsoi riveihinsä. ”Muistakaa sitten, että joukon johtaja on meikäläisiä. Älkää ampuko opasta.”

Missä?

2010-03-02T13:58:00.001+01:00

Where is the party in Communist Party?
Where is the fun in Fundamentalist?
Where are the hell and sin in Helsinki?

Kategoriat

2010-02-14T13:48:00.000+01:00

Se, joka osaa, tekee. Se, joka ei osaa, opettaa. Se, joka ei osaa opettaa, opettaa liikuntaa. Se, joka ei osaa opettaa liikuntaa, on yliopistoprofessori.

Uskonnollinen erimielisyys

2010-02-13T13:04:00.000+01:00

Erosin vaimostani uskonnollisten syiden takia. Hän ei suostunut uskomaan, että olen jumala.

Google

2010-02-12T23:26:00.001+01:00

Google google.
Google google google.
Google google google google.
Google google google google google.

Suurvalehtelija

2010-02-11T12:54:00.001+01:00

Hän aloitti päivittäisen valehtelumaratoninsa sanalla ”huomenta”.

Yritin maksaa ostokseni hymyillen, mutta kassa vaati käteistä.

2010-01-23T16:03:00.001+01:00

There is no future in Finnish language.

2010-01-22T00:53:00.000+01:00

Vaatimattomuus

2010-01-18T14:25:00.000+01:00

En minä ole snobi. Kysykää keneltä tahansa. Tai ei nyt sentään aivan keneltä tahansa.

Mikä on synonyymin synonyymi?

2010-01-13T18:42:00.000+01:00

Räppäri

2010-01-12T13:57:00.001+01:00

Mustaihoinen torikauppias, joka ajaa cadillacia ja tekee cameo-rooleja pornoelokuvissa.

”Jos kaikki ovat jotain, niin kukaan ei ole mitään”

2010-01-11T13:19:00.000+01:00

Olet kuuluisa, jos:
1.Ihmiset aplodeeraavat, kun tulet vessasta
2.Osoittaessasi vääryyden ihmiset jäävät tuijottamaan sormeasi
3.Pitkästytät ihmisiä, ja he pitävät sitä omana syynään
4.Olet mies ja käytät enemmän kuin kaksi tuntia päivässä hiustesi laittamiseen
5.Pihitiputaan mumo tuntee sinut
6.Sinulla on vihamiehiä, joita et ole koskaan tavannut edes internetissä
7.Henkilö, joksi olet aina halunnut tulla, on muuttunut sinuksi
8.Pidät aurinkolaseja kirkossa pelätessäsi, että Jumala pyytää sinulta nimikirjoitusta

I love the smell of fresh furniture in the morning.

2010-01-11T09:54:00.000+01:00

Moderni taide

2010-01-10T09:40:00.001+01:00

Van Gogh olisi myynyt elinaikanaan enemmän kuin yhden maalauksen, jos hän olisi sijoittanut niihin tissejä ja räjähdyksiä. Yleensäkin moderni taide pohjautuu perustavanlaatuiselle erehdykselle, että joku voisi olla mielenkiintoisempaa kuin naisen rinnat. "Dada can't buy me a Bauhaus."

Salaliittoteoria

2010-01-09T10:33:00.002+01:00

Olen huolissani siitä, että ihmiset, jotka kehittivät tosi-TV:n, ovat suunnittelemassa uutta iskua.

Säätiedotus

2010-01-09T09:29:00.000+01:00

Odotettavissa yöllä: pimeää.

Work around the clock

2010-01-08T18:43:00.001+01:00

Kirjoitin kellon ympäri ja olin pökertyä. Tulin järkiini ja olen sen jälkeen kirjoittanut istualtani. Kellon olen sijoittanut nurkkaan.

Miltä maailma näyttäisi, jos Jeesus olisikin hirtetty?

2009-09-30T01:13:00.001+02:00

Psykogeografisia tutkimuksia, osa 6

2009-09-27T23:26:00.003+02:00

Selvisi, että paluulento vuoteen 2010 teki välilaskun vuodessa 1968. Matkustajille tarjottiin tilaisuutta poiketa Prahan kahinasyksyssä, ja moni tuntui varanneen lennon vain tämän mahdollisuuden takia. Useat tsekit olivat varustautuneet paluumatkalle moderneilla panssarintorjunta-aseilla ja odottivat innokkaina tilaisuutta päästä tekemään tilejä selviksi kommunistimiehittäjien kanssa. Päätin liittyä tähän iloiseen joukkoon, joka muodosti oman olutta litkivän osastonsa koneen peräosaan.

Lento laskeutui elokuun 21. päivän keskiviikkoaamuun, jolloin Operaatio Tonava oli juuri alkanut. Sadattuhannet sotilaat viidestä Varsovan liiton maasta olivat aloittaneet Tšekkoslovakian miehityksen, koska Kreml pelkäsi maan lipeävän itäblokista. Innokkaat aikamatkustajat suunnistivat aseidensa kanssa suoraan Vaclavin aukiolle. On ehkä parempi, etten poliittisen korrektiuden nimissä kerro enempää siitä, miten ryssäsikojen tankit ajettiin pakoon kaupungista, mutta sainpa täräytettyä itsekin pari T-62-tankkia.

Taistelujen tauottua ehdin huokaista henkeä. Vuosi 1968 näytti yhä mustavalkoiselta lukuunottamatta joitain hailakoita värijaksoja aivan kuin vanhoissa kaitafilmeissä. Ihmiset kävelivät jo normaalimmin, mutta minusta tuntui välillä, että näin kaiken kuin käsivaralla kuvatussa filmissä, etenkin taisteluiden aikana. Se oli hieman rasittavaa.

Jotain muutakin tuntui olevan eri lailla kaupungissa. Meni hetki, ennen kuin tajusin. Kaikki katukyltit, tienviitat ja muut opasteet oli poistettu tai sutattu lukukelvottomiksi! Tämä oli tehty järjestelmällisesti tietenkin maahantunkeutujien kiusaksi, mutta ymmärsin, että tässä oli avain jutun ratkaisuun. Olin psykogeografikon taivaassa: kaupungissa, josta puuttuivat kaikki tutkimuksia haittaavat maantieteelliset konventiot!

Vaitiololupaukseni takia en voi paljastaa, miten ratkaisin jutun ja sain tehtyä antimateriaan liittyvän uhan vaarattomaksi. Olisin pian entinen psykogeografikko, jos paljastaisin menetelmäni kaikelle kansalle! Sanottakoon, että se vaati paljon jalkatyötä, Budapestin metrokartan sekä tietenkin paljon hyvää tsekkiläistä olutta. Olin valmis palaamaan tulevaisuuteen.

Nykyisyydessä jälleen! Nykyisyydessä jälleen! Oli mukava nähdä taas kaikki väreissä ja jotenkin turvallista ajatella, että tulevaisuus oli yhä entisensä. Palasin toimistooni. Ovessa luki: Tohtori Pyhtilan eläinklinikka.

Soitin naiselle, joka tuli pian kuulemaan tutkimustulokseni kolmen isänsä ja kahden äitinsä kanssa. Hän oli värjännyt hiuksensa vaaleiksi ja oli iloinen siitä, että olin parantanut hänen koiransa, joka maukui iloisesti nähdessään emäntänsä.

Hän maksoi palkkani sopimuksemme mukaan banaaneilla ja vakuutti suosittelevansa minua ystävilleenkin, jos heillä tulisi ongelmia puolisojensa kanssa. Kun hän lähti vanhempineen, join lasillisen greippimehua ja söin terveellisen itusalaatin läheisessä parantolassa. Hetken mielijohteesta palasin toimistolleni. Tervehdin alakerran kuntosaliyrittäjää ja vakuutin tälle uusivani kausikorttini ennen kuin hyppäsin hissiin, joka vei minut kuudenteentoista kerrokseen. Toimistossani etsin kirjahyllystä Max Brodin Prosessin ja luin ensimmäisen luvun:

”Joku oli varmaankin nähnyt, että Josef K poistui kahvilasta maksamatta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin.”

Kaikki oli niin kuin pitikin.

Loppu

Psykogeografisia tutkimuksia, osa 5

2009-09-26T16:21:00.002+02:00

Ehdin juoda vielä kolme olutta, ennen kuin Kafka lopetti luentansa. Onneksi osaan saksaa sujuvasti, joten pystyin seuraamaan Oikeusjutun pitkää ensimmäistä lukua ongelmitta. Välillä Kafka ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan joutui keskeyttämään lukemisen ja purskahti hillittömään hekotuskohtaukseen. Pöydän äärellä istuvat boheemit naurahtelivat vaivautuneesti, ja eräs nuori nainen joutui nostamaan kynäilijän lattialta, jossa hän kieriskeli kohdassa, jossa päähenkilö luulee pidätystään pilaksi.

Koko tämän ajan lukemattomat kysymykset surisivat päässäni. Miksi päähenkilön nimi oli Marko P – siis minun nimeni?! Muistaakseni tulevaisuuden versiossa päähenkilöä kutsuttiin Josef K:ksi. Olin joskus yrittänyt lukea Oikeusjuttua, mutta olin joutunut jättämään sen kesken kuolettavan tylsänä. Oliko vastaus aikamatkustamisessa? Oliko minun sattumiseni samaan paikkaan Franz Kafkan kanssa vuoden 1915 Prahassa syy, että päähenkilön nimi vaihtui omasta nimestäni toiseksi?

Kirosin itseäni siitä, että olin jättänyt huomioimatta lentoemäntien aikamatkustusta koskevan turvallisuusdemonstraation, vaikka sen tärkeyttä oli painotettu. Mitä lentoemäntä olikaan sanonut? Ettei menneisyyttä saanut missään tapauksessa yrittää muuttaa? Vai että juuri tämä oli aikamatkustuksen tarkoitus? Muistin vain toisen lentoemännän anteliaan kaula-aukon, kun tämä kumartui antamaan minulle tilaamani pina coladan, fernetin, gintonicin ja oluen.

Ehdin hieman humaltua ja aloin miettiä, miten voisin hyötyä tilanteesta. Voisinko estää Oikeusjutun päähenkilön vaihtumisen toiseksi ja näin sijoittaa itseni kätevästi kirjallisuushistoriaan? Vai pitäisikö minun koettaa saada kirjaan koko nimeni pelkän Marko P:n sijaan? Tai pitäisikö minun tappaa Kafka ja asettua hänen tilalleen ja tulla maailmankuuluksi? Muistelin, ettei tuolla sairaalloisennäköisellä pikku miehellä ollut kauheasti elinvuosia jäljellä, ja menin sekaisin koettaessani päätellä miten itseni kävisi, jos astuisin tämän tilalle.

Kun Kafka vihdoin lopetti jaarituksensa, päätin käyttää psykogeografisia oppejani ja mennä sinne, minne nenä vie. Kävelin Kafkan pöytään ja kysyin, onko pöydässä tilaa. Esittelin itseni Josef K:ksi, koska en halunnut paljastaa itseäni ja sekoittaa Kafkaa. Heti kun olin sanonut tämän nimen, tajusin, että olin ehkä tehnyt pahan virheen. Esittelykierroksen jälkeen boheemit jatkoivat kiihkeänä poukkoilevaa keskusteluaan.

” Frank, sinun pitäisi tarjota novellejasi jollekin kustantajalle”, sanoi nainen, joka oli auttanut tämän pystyyn aiemmin.

”Milena on oikeassa”, komppasi hattupäinen mies, jonka nimen muistin, koska se oli Polack. Polakki. ”Mitä sinä homehdut siellä toimistossa, kun voisit elää vapaana kirjailijana? Niin kuin Max tässä. Max Brodin nimi tullaan muistamaan aina, koska hän on kirjoittanut joitain 1900-luvun merkittävimpiä kirjoja! Voisit muuttaa pois vanhempiesi luota ja päästä vihdoin eroon isäsi varjosta. Saisit kirjoittaa rauhassa.”

”Älkää viitsikö”, Kafka murahti herätettynä ajatuksistaan, joihin hän oli vaipunut tuijottaen pöydällä olevaa tuhkakuppia. ”Minun tarkoitukseni on palvella keisarikuntaa byrokraattina. Minut tullaan muistamaan miehenä, joka vähensi merkittävästi metsäteollisuudessa tapahtuvia työtapaturmia Böömissä. Se, jos mikä, on merkittävää. Ei kirjallisuus ole merkittävää. Ihmisten elämät ovat.”

”Mitä herra Josef K oli mieltä Frankin tekstistä”, kysyi samainen nainen, joka tuntui hallitsevan keskustelua. Kesti hetkisen, ennen kuin tajusin kysymyksen olleen tarkoitettu minulle. Huomasin, että kaikki tuijottivat minua odottavina. ”Eikö Frank olekin etevä kirjoittelija?”

”Uhm”, mietin ja tunsin hien puskevan otsalleni. ”Minusta se oli ihan kiva teksti.”

”Ihan kiva!” joku huudahti pilkallisena.

”Erityisesti pidin ensimmäisestä lauseesta”, jatkoin nopeasti. ”Minusta siinä on ainesta kunnon novelliksi. Mielestäni sitä ei ole syytä pitkittää liikaa.”

Kafka mutisi jotain siitä, että hän suunnitteli tekstistä romaania. Hetkisen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Milena vaihtoi puheenaihetta.

”Mitä mieltä olette, mille puolelle Prahan saksanjuutalaisten pitäisi asettua tässä maailmantilanteessa?”

”Mikä kysymys!” eräs boheemi huusi oluensa takaa. ”Juutalaisten tulevaisuus on Saksassa! Vain Saksa voi taata turvallisuutemme näitä aggressiivisia juutalaisvastaisia tsekkinationalisteja vastaan!”

Seurasi kiihkeää väittelyä, johon päätin olla monestakin syystä osallistumatta. Vilkaisin kelloon ja tajusin, että paluulentoni tulevaisuuteen oli lähdössä pian. Jouduin jättämään böömin boheemit väittelyineen. Kaivelin taskujani ja tajusin, ettei minulla ollut mukana vuoden 1915 rahaa. Huomasin, että Franz Kafka tajusi minun livahtavan paikalta maksamatta. Hän vinkkasi minulle silmää, kun poistuin mustavalkoiselle kadulle. Katsoin taakseni ja näin kahvilan nimen, ennen kuin pistin juoksuksi. Cafe Arco.

... Jatkuu...

Plagiarismi

2009-09-23T23:34:00.001+02:00

Ideat paranevat. Sanojen merkitys osallistuu tähän. Plagiarismi on välttämätöntä. Kehitys edellyttää sitä. Se pysyttelee lähellä kirjoittajan tyyliä, hyödyntää hänen ilmaisujaan, pyyhkii pois väärän ajatuksen ja korvaa sen oikealla.

Psykogeografisia tutkimuksia, osa 4

2009-09-21T21:05:00.001+02:00

Näytti pahasti siltä, että tutkimukseni junnasivat paikallaan. Tein sen, mitä teen aina tällaisissa tapauksissa. Hain lastin halpaa votkaa lähikaupasta, vedin verhot kiinni ja aloitin määrittelemättömän pitkän leffasession.

Kolmantena päivänä sain vihdoin inspiraation. Kuten kuka tahansa voi nähdä elokuvasta Zítra vstanu a opařím se čajem, Prahan Ruzynen lentokentällä on salainen terminaali, josta voi tehdä aikamatkoja! Jos olin todellisen pessimistin tavoin polttanut kaikki sillat edestäni, saatoin aina kääntyä taaksepäin. Siispä täyskäännös ja mars menneisyyteen!

Otin taksin lentokentälle ja jouduin lahjomaan pari virkailijaa, ennen kuin sain selville, missä aikamatkaterminaali sijaitsee. Onneksi osasin sujuvaa tsekkiä, sillä ulkomaalaisille tämä graalin malja on tiukasti verboten. Tsekit suunnittelevat korjaavansa tällä ainutlaatuisella keksinnöllä sarjan onnettomia historiallisia tapahtumia alkaen Jan Husin polttamisesta roviolla 1415 Valkoisen vuoren taistelun tappioon 1620 sekä koko kansan edelleen syvästi rakastaman Kaarle neljännen tuomiseen 1300-luvulta koko nykymaailman keisariksi. Sanomattakin on selvää, että suunnitelmaan kuului myös sellaisten pienempien historiallisten vääryyksien korjaamisia, kuten natsi-Saksan miehitys 1938, kommunistien vallankaappaus kymmenen vuotta myöhemmin sekä petollisten slovakkien ero Suur-Tsekkoslovakiasta vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä. Jouduin kuitenkin allekirjoittamaan salassapitosopimuksen, joten en voi kertoa suunnitelmista sen enempää. Kaikki paljastuu kyllä aikanaan. Olen ehkä paljastunut jo liikaakin.

Kentältä olisi juuri lähtenyt lento vuoden 1968 elokuuhun, mutta koska en erityisemmin pitänyt kohtaamisista neuvostoliittolaisten T-62 -panssarivaunujen kanssa Vaclavin aukiolla, päätin odottaa seuraavaa lentoa, joka oli vuoden 1915 Prahaan. Koska tiesin kaupungin säästyneen ensimmäisen maailmansodan taisteluilta, hyppäsin lennolle.

Hyvin ystävälliset lentoemännät tarjoilivat drinkkejä lennon aikana. Minun täytyy erityisesti kiittää Czech Airwaysin suurenmoista ruokaa, laajaa viinilistaa sekä kuninkaallista palvelua lennolla. Ei tarvitse olla tähti tunteakseen itsensä Tärkeäksi Henkilöksi, kun valitsee CSA:n. Kuninkaallisten lentoyhtiö. CSA.

(Valitan, mutta jotta pääsin lennolle, jouduin luvata kynäilemään pikku mainoksen).

Praha vuonna 1915 näytti yhtä mustavalkoiselta kuin novelli tähänkin asti. On hämmästyttävää, miten menneisyys muistuttaa erehdyttävästi rakeista mustavalkoista filmiä, joka pyörii liian nopeasti. Kesti hetken, ennen kuin totuin ihmisten Charlie Chaplin -kävelyyn. Paikansin itseni lopulta keskustan Masarykovo-rautatieaseman lähistöltä Hybernska-kadulta. Koneessa nautitut juomat olivat aiheuttaneet armottoman vessahädän, joten poikkesin kahvilaan. Töykeä baarimikko pakotti minut tilaamaan oluen, jotta sain käyttää toilettia. Istuin helpotuksen jälkeen alas huurteiselle.

Kahvilassa oleskeli varkaiden ja renttujen näköistä sakkia. Rintamapakoilijoita, tuhahdin itsekseni, kun eräs anorektikon näköinen pikku mies nousi seisomaan kädessään paperinippu. Pelkäsin, että hän alkaisi pitää jotain luentoa tai poliittista puhetta, joten yritin ryystää olueni loppuun paetakseni paikalta, kun miekkonen pikkutakissaan jo aloitti.

”Joku oli varmaankin panetellut Marko P:tä, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.”

... Jatkuu...

Psykogeografisia tutkimuksia, osa 3

2009-09-17T14:54:00.001+02:00

Näin heti, ettei mies ollut psykogeografikko. Hän antoi minulle tekosyyn vaihtaa imperfektiin samalla, kun otin vesipistoolin hänen kädestään. Läiskäytin pyssyllä sivulle ja hämmästyin, kun mies hypähti poispäin.

”Oletko hullu”, hän sanoi suomeksi. ”Siinä on happoa.”

”Happoa, vai”, sanoin ja tunsin vastustamatonta kiusausta ottaa siemauksen nestettä. Kitkerä haju ja suihkun lattiaan tekemä reikä saivat kuitenkin mieleni muuttumaan. ”Alahan laulaa. Kuka olet ja mitä haluat?”

Mies ei halunnut paljastaa mitään. Hän kuitenkin ehdotti, että kuulustelisin häntä hyvä poliisi – paha poliisi -menetelmällä. Suostuin ajatukseen.

”Mitä haluat?” tiuskaisin pahana kyttänä.

”En kerro mitään”, mies vastasi. Läimäytin häntä poskelle; mies tuntui nauttivan siitä.

”Sinun olisi parasta kertoa”, neuvoin samalla kun ojensin miehelle savukkeen hyvänä poliisina. ”Hän on vähän hullu. Ei ole syönyt muuta kuin suklaata koko viikkona, ja juonut aivan liikaa halpaa votkaa.”

”Hyvä on”, mies sanoi lopulta. ”Olen Antti Korpi. Ilkka Remeksen luoma henkilöhahmo. Työskentelen antimateriaan liittyvän tapauksen kimpussa.”

”Valehtelet”, huusin miehelle päin naamaa. ”Mitä romaanihenkilö tekee toisen kirjailijan jatkokertomuksessa, joka on vasta kolmatta liuskaa pitkä?”

”Kerron totuuden. Mitä haluatte tietää?” mies vastasi naama punaisena.

”Minä uskon sinua, mutta sinun täytyy vakuuttaa myös kollegani. Kerro jotain, mitä vain sinä voit tietää”, sanoin miettien sopiva kysymystä. ”Mikä on Ilkka Remeksen oikea nimi?”

”Petri Pykälä”, Antti Korpi vastasi epäröimättä.

”Kuka tahansa tietää tuon”, sähisin pahana poliisina ja olin läimäyttää romaanihenkilöä uudelleen, kun hän jatkoi nopeasti.

”Vaimoni on hiukkasfyysikko ja poikani Aaro on seikkaillut jo kuudessa nuortenkirjassa. Seitsemäs ilmestyy sopivasti joulumarkkinoille.”

”Vielä yksi kysymys. Miksi Remes ei käytä kirjoissaan yhtään huumoria? Edes kevennykseksi?”

”Olet oikeilla jäljillä”, Antti Korpi myönsi yllättäen. ”Jätkä on täysin huumorintajuton. Ja lisäksi työhullu. Saan ravata maailmalla joka vuosi uudessa kirjassa. Paljon mieluummin olisin jokin Hemingwayn henkilöhahmo. Vaikka se tyyppi siinä Vanhus ja meri -kirjassa.”

”Hyvä on”, myönnyin. ”Kukaan ei voi keksiä moista omasta päästään. Mitä haluat?”

”Haluan kertoa vitsin. En halua tulla muistetuksi kirjallisuudenhistoriassa hahmona, joka ei ole koskaan kertonut vitsiä.”

”No, anna tulla”, sanoin vilkaisten kelloani. ”Mutta äkkiä. Olen haaskannut jo tarpeeksi aikaa tähän kirjalliseen keskusteluun.”

”No tuota... Tuota...” romaanihenkilö mietti kuumeisesti. ”Mitä tapahtuu, kun juutalainen, jolla on erektio, törmää seinään?”

”No. Kerro”, sanoin kärsimättömänä.

”Hän lyö nenänsä”, Antti Korpi vastasi ja remahti nauramaan. ”Tai siis satuttaa nenänsä. Hah hah hah!”

Lähdin huoneesta jättäen oven auki ja Korven istumaan tuoliin sidottuna. Tämä huusi jälkeeni.

”Miksi juutalaisilla on niin isot nenät? Koska ilma on ilmaista! Hah hah hah!”

Näytti vahvasti siltä, että Remes oli ollut oikeassa jättäessään romaanihenkilönsä surkeat vitsit pois kirjoistaan.

... jatkuu...

Psykogeografisia tutkimuksia, osa 2

2009-09-16T23:07:00.000+02:00

Kun olin masturboinut, päätin käydä käsiksi muihin hommiin. Koska blondi oli maininnut antimaterian, päätin aloittaa etsimällä, mitä aiheesta oli kirjoitettu. Internet-haku paljasti, että kaksi suosituinta antimateriaa käsittelevää kirjaa olivat Dan Brownin Enkelit ja demonit ja Ilkka Remeksen Hiroshiman portti. Onneksi olin imuroinut netistä edellisen elokuvana, joten menin kaupan kautta kotiin ja aloitin taustatutkimuksen.

Ilta meni elokuvan, jäätelön ja votkakolan merkeissä. Jouduin katsomaan lopun uudestaan seuraavana aamulla herättyäni vessan lattialta. Kun olin oppinut kaiken tarpeellisen antimateriasta, päätin aloittaa tutkimukset.

Seuraavat päivät olivat yhtä montaasia (taustamusiikkina Beethovenin yhdeksännen sinfonian Oodi ilolle Rainbow'n versiona): lentoemäntä ojentamassa kahta pikkupussillista konjakkia; näkymä Guinnessin panimoravintolan kattoterassilta Dublinin keskustaan; Bratislavan vanhankaupungin kadulla patsas muuttuu yhtäkkiä eläväksi ja kusen housuuni; kusen housuuni Amsterdamin lentokenttäbaarissa; kusen housuuni Budapestin lentokentän putkassa, jonne minut on teljetty kun olen myöhästynyt en vain yhdestä vaan toisestakin koneesta.

Sanalla sanonen: psykogeografiset tutkimukset ovat täydessä käynnissä. Saan selville, että Vatikaani on jutussa mukana, ja huomaan, että CIA varjostaa minua, Europol kuuntelee puheluitani, FBI nappaa sähköpostini, verottaja rahani ja että poliisiorganisaatioiden synergia on järkyttävän kehittymätöntä. Paljastuu, että Fenderin Squier-kitaraa on saatavana myös pinkkinä, Ikeasta saa salmiakkia, Gdanskista voi lentää Turkuun, puhelinlaskuni on maksamatta ja että olen alkanut käyttää preesensiä.

Mutta tämä on vasta alkua.

Juuri kun en millään keksi, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, huoneeseen astuu mies ase kädessään.

... jatkuu...

Psykogeografisia tutkimuksia, osa 1

2009-09-15T17:58:00.002+02:00

Mustavalkoinen novelli. Taustalla jazz-musiikkia.

Toimistoni ovessa lukee: ”Marko Pyhtila. Psykogeografisia tutkimuksia.” Olen vaihtanut sukunimeni ä:n a:ksi, koska se helpottaa paikallisten asiointia kanssani. Ainoa tsekinkielen sana, jossa on ä, on tietääkseni knäckebröd.

Luukkuni sijaitsee Prahan keskustassa sivukadulla, jolla narkomaanit piikittävät avoimesti heroiinia, viidensadan korunan huorat päivystävät illasta aamuun ja sille eksyvä turisti saattaa erkaantua nopeasti vyölaukustaan. Minua nämä elämän äärivasemman tien kulkijat eivät häiritse, sillä he tietävät, että olen pohjimmiltani heidän kaltaisensa.

Olin syventynyt erään shakkia tietokoneeni kanssa, kun oveen koputettiin. Koska olin vuokrannut toimiston vain tätä novellia varten, hätkähdin, sillä en ollut odottanut asiakasta näin pian. Olin valmistautunut pidempään esittelyjaksoon ja ehkä pieneen montaasiin, jonka tarkoituksena olisi ollut korostaa yksinäisyyden ja turhautumisen tunteitani.

”Sisään”, sanoin koettaen saada ääneeni asiaankuuluvaa karheutta ja tylsistymistä.

Huoneeseen astui upea blondi, jonka olisin halunnut asettaa välittömästi jalustalle kyetäkseni ihailemaan tämän sääriä paremmin. Ne olivat, no, pitkät, mutta niiden jatkona oli kapein vyötärö, mitä olin koskaan nähnyt. Tsekkinaisille tyypillisesti blondi oli pitkä ja laiha, mutta maan halpa plastiikkakirurgia oli korjannut tämän rinnat sellaisiksi, joita Hollywoodin pornonäyttelijätkin olisivat kadehtineet. Tunsin, että minulla alkoi seisoa.

”Miten voin auttaa”, kysyin vaaleaveriköltä samalla kun kättelin tätä ojentautuen pöytäni yli. Jos blondi huomasi komean seisokkini, hän ei antanut sen häiritä. Ehkäpä hän oli tottunut aiheuttamaan vastaavia reaktioita miehissä.

”Minulla on ongelma”, nainen vastasi sytyttäen tuollaisen pitkäholkkisen savukkeen, joita kohtalokkailla naisilla on tämänkaltaisissa tarinoissa polttaa. ”Olen kadottanut jotakin.”

”Tulitte oikeaan paikkaan”, vastasin, ”vääriin paikkoihin joutuneet asiat ovat erikoisosaamiseni ydinaluetta.”

Vaaleaverikkö kertoi huolensa. Voitte kuvitella tarinan sarjana 45-astetta kallellaan olevia kuvia, joiden ääniraidalla soi tunnelmallinen blues. Vaaleaverikön mustavalkoisissa kuvissa lähes mustina näkyvät huulet liikkuvat, puhaltavat savua ja lopuksi hymyilevät. Omat huuleni muodostavat yksittäisiä sanoja, kieleni lipoo ohuita viiksiäni ja suuni vääntyy lopuksi tyytyväiseen hymyyn. Muuta teidän ei tarvitse tietää tästä kohtaamisesta; varsinkaan sitä avokämmenen iskua, jonka blondi läiskäisi poskelleni neuvonpitomme loppupuolella.

... jatkuu...

Täydellinen perhe

2009-09-12T23:05:00.000+02:00

Sokea vaimo, kuuro mies, mykät lapset ja anoppi koomassa.

Todellisuus

2009-09-11T11:59:00.001+02:00

Ainoa pakopaikka niille, joilla ei ole varaa kovempiin huumeisiin. Näitä vähäosaisia lohdutetaan lauseilla, kuten ”elämä on parasta huumetta” tai ”työ se on terapiaa”. Mielikuvitukselliset ja kekseliäät tavat paeta todellisuutta osoittavat, että köyhinkin kykenee vastustamaan tätä kavalaa addiktiota. Se, että tietyt nykyfilosofit ovat kiivaasti kieltäneet todellisuuden, on todiste siitä, että myös filosofiasta on pyritty jalostamaan kovan luokan huumetta.

Uskonto

2009-09-10T11:32:00.000+02:00

Placeboa ikääntyville ja kuoleville.

Keltainen lehdistö

2009-09-09T20:38:00.000+02:00

Päivittäiskirjallisuutta, joka perustuu siihen, että Emmin aurinkorasvan käyttö on yhtä merkityksellinen asia kuin miljoonien nälkäkuolema.

Naapuri

2009-09-09T18:17:00.000+02:00

Toiseus, joka yhdistää perheet ja kansakunnat yhteiseen vihaan ja kateuteen.

Toimintaromaanin vähätapahtumainen luku (poistettu)

2009-09-02T10:53:00.000+02:00

Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään erikoista. Bill Brown oli niin väsynyt viime päivien toiminnantäyteisistä tapahtumista, että nukkui epätavallisen pitkään. Mikä parasta, hän ei edes nähnyt unta tohtori Devinistä tai tämän katalasta maailmanvalloitussuunnitelmasta. Herättyään myöhään iltapäivällä Bill söi tavoistaan poiketen jättilautasellisen makkaraa ja ranskanperunoita, ahmi kaksi suklaalevyä ja pussin pikkusuolaista sekä vietti nautinnollisia, kiireettömiä hetkiä vessassa. Menisi ehkä viikkoja, ennen kuin Bill Brown saisi seuraavan kerran istua rauhassa pöntöllä, joten hän otti kaiken irti vapaapäivästään.

Bill selasi pari tuntia nettipornoa ja masturboi neljä kertaa, ennen kuin muisti, että tänään oli hänen vuoronsa tavata poikaansa. Kun Bill junior riensi isänsä syliin, Bill kiitti onneaan, että hänellä oli antaa pojalle Rooman lentokentältä näpistämänsä karkkipussi.

Bill Brown yritti ruinata ex-vaimoltaan säälipanoa, mutta nainen ei lämmennyt ajatukselle. Pettynyt Bill lahjoi makeisilla pojan pesemään pyykkinsä ja alkoi lipittää viskikolaa. Ilta menikin rauhallisten kalsarikännien ja televisionkatselun merkeissä. Välillä poika ruinasi syötävää, ja Bill heitti popcornit mikroon. Jännittävän jalkapallo-ottelun päätyttyä Bill Brown oli jo mukavassa hutikassa. Kun Sarah palasi hakemaan Bill junioria, Bill yritti kouria ex-vaimonsa persettä. Kun nainen läimäytti Billiä poskelle ja haukkui häntä juopoksi, hän antoi horatsun kuulla kunniansa.

Kun poliisit olivat lähteneet, Bill Brown kaatui sänkyyn. Hän kaivoi patjan alta ex-vaimonsa alastonkuvan, jonka oli ottanut heidän häämatkallaan Mallorcalla. Hän yritti masturboida, mutta vaipui lopulta itkuiseen uneen.

Onneksi huomenna on tiedossa töitä ja lisää toimintaa, Bill Brown ajatteli juuri ennen nukahtamistaan.

Romaanihenkilö tuntee pakottavaa tarvetta puhutella lukijaa kesken kiihkeän rakkauskohtauksen

2009-09-01T11:26:00.000+02:00

”Voisiko se lukija, jonka matkapuhelin soi, laittaa ystävällisesti puhelimensa kiinni tai siirtyä muualle puhumaan? On muutenkin vaikea keskittyä tällaiseen kohtaukseen, varsinkin kun kirjailija ei näytä osaavan päättää, kirjoittaako hän herkkää rakkauskohtausta vai sen parodiaa. Minä en halunnut olla ensirakastaja rakkausromaanissa; paljon mieluummin olisin toimintaromaanin sankari, tai edes roisto, mutta kun kortit on näin jaettu, voin tehdä vain parhaani. Ja sinä siellä! Laittaisit edes paidan päälle lukiessasi! Ymmärrän, että Kanarian saarilla voi olla hellettä, mutta joku raja sentään jossain. Ja mitä ihmettä sinä edes luet tällaista nyyhkykirjallisuutta? Sinähän olet mies. Miehet lukevat Remestä tai Dan Brownia (voi luoja miten huono kirjailija). Äijäkirjallisuutta, ärrrrrr. Taidatte olla homo, vai? Olisihan minun pitänyt arvata noista viiksistä. Pitäkää ne kädet poissa sieltä! Voi luoja, älkää nyt herran nimessä ottako sitä housuistanne! Ei, älkää! Apua!!!”

Ja äkkiä Pedro aivan selittämättömästi astui alas jyrkänteeltä, jolla hän oli vain minuutti aikaisemmin suudellut kiihkeästi Tarjaa.

Saatananpalvoja

2009-08-28T19:21:00.000+02:00

Taikauskoisuuteen taipuvainen nuori, joka tekee maailman menosta johtopäätöksensä ja päättää liittyä voittajan puolelle.

Menestys

2009-08-27T20:03:00.000+02:00

Menestyvää on se, joka näyttää menestyvältä, ja se, joka näyttää menestyvältä, menestyy. Vrt. unkarilainen sanonta: ”Vahvin panee, muut katselevat.”

Mafia

2009-08-26T20:46:00.000+02:00

Maailman johtava sementtijalkineiden valmistaja.

Yhdyntä

2009-08-25T19:40:00.000+02:00

Eräänlainen masturbaation korvike. Vaatii huomattavan monimutkaisia järjestelyitä, yksityisen tilan, hyviä sosiaalisia ja teeskentelytaitoja sekä rutkasti hyvää onnea – tai vaihtoehtoisesti paksua lompakkoa – mutta yhdynnän toteutumisessa varmaa on ainoastaan sen epävarmuus. Huomautettakoon, että yhdyntään valmistauduttaessa on epäkorrektia puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja kysyä aiotulta yhdyntäpartnerilta jopa päiväkausien valmistelujen jälkeen ”johtaako tämä [...] jossain vaiheessa vihdoin yhdyntään?” Yhdynnän valmisteluun käytetty aika on yleensä käänteisesti suoraan verrannollinen itse yhdynnän kestoon.

Yhdynnän onnistumisen edellytyksenä on hyvä mielikuvitus ja useimmiten kyky kuvitella partnerin paikalle viehättävämpi henkilö. Epäonnistumisen vaara itse aktissa on suuri, toisin kuin kaikin puolin helpommassa ja siistimmässä masturbaatiossa. Yhdyntä sisältää monia riskejä, kuten erilaiset taudit, joista toiset ovat vain erittäin kiusallisia mutta jotkut hitaasti tappavia. Yhdynnän varjopuolista ja jälkiseurauksista mainittakoon lisäksi muun muassa veriset lakanat, hiertymät intiimialueilla, nolot tilanteet, yhdynnän ulkopuolelle jätettyjen mustasukkaisuus tai jopa väkivaltaisuus; psyykkiset ongelmat, turhautumat ja patoumat, vajavaisuuden tunne, syyllisyyden- ja synnintunto sekä mielipaha; parisuhde, avioliitto ja -ero; abortti tai epätoivottu suvunjatkuminen; isyyssyyte, sukuviha, sota sekä lopullisimpana kuolema.

Ku Klux Klaani

2009-08-24T23:11:00.000+02:00

Mustaa vihaavat valkohilkkaiset punaniskat.

Jumala on ateisti

2009-08-24T16:46:00.001+02:00

Pessimisti

2009-08-19T22:25:00.000+02:00

Kun optimisti näkee valoa tunnelin päässä, pessimisti tietää, että valo kuuluu vastaantulevalle junalle.

Itä-Eurooppa

2009-08-18T21:40:00.000+02:00

Kun suomalainen lähtee Itä-Eurooppaan, hän lähtee poikkeuksetta länteen. Silti hän ei itse asu mielestään Itä-Euroopassa. Vaikka suomalainen asuu maailman kainalossa, hänellä on pakottava tarve olla tunnustamatta sijaitsevansa samaoilla leveyspiireillä Valko-Venäjän, Romanian ja Bulgarian kanssa – ja vieläpä syrjemmässä pohjoisessa. Tämä on todellista arkipäivän psykomaantiedettä.

Synnymme prinsseinä, mutta elämä tekee meistä sammakoita.

2009-08-16T22:17:00.000+02:00

Konferenssi

2009-08-15T12:50:00.001+02:00

Kokoaa yhteen joukon ihmisiä, jotka eivät yksinään pysty tekemään mitään, päättämään yhdessä, että on välttämätöntä perustaa komiteoita päättämään, ettei mitään ole tehtävissä.

Paluu käytettyjen vitsien kauppaan

2009-08-12T11:48:00.000+02:00

- Päivää, miten voin auttaa?

- Muistatte ehkä, että ostin teiltä eilen tämän vitsin...

- Aivan. Saitteko aikaan hyvät naurut?

- Siinäpä se. Tässä vitsissä on jotain vikaa. Se taitaa olla rikki.

- Katsotaanpa. Kyllä tämä näyttää ihan ehjältä ja käyttökelpoiselta. Ja me testaamme kaikki käytetyt vitsit ennen kuin ne myydään eteenpäin.

- Mutta kun käytin sitä, kukaan ei nauranut.

- Oletteko varma, että luitte käyttöohjeet?

- Kyllä. Ja myös soitin valmistajan puhelinnumeroon, joka on tuossa alareunassa.

- Mitä he sanoivat?

- He olivat yhtä ymmällään kuin minä. Minusta tuntuu, että he eivät ottaneet minua vakavasti.

- Hmm. Olen myynyt tätä vitsiä kymmeniä kappaleita sekä uutena että käytettyinä, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun tällaista on sattunut.

- Tämä nimenomainen kappale on kyllä aika kulunut. Katsokaa, yksi kulmista on päässyt pyöristymään ja tuo tahra melkein peittää punch-linen.

- Kuulkaas. Mitä jos annan teille tilalle uuden kappaleen? Käytetyn hinnalla, tietysti.

- Jaa. Samaa vitsiäkö?

- Niin tietysti.

- No, voisihan sitä kokeilla.

- Kas tässä. Tämä on ihan uusi ja avaamaton kappale.

- Kiitoksia. Toivotaan, että tämä toimii.

- Pahoittelen, jos vitsi aiheutti teille harmia. Tämä nimenomainen kappale on tosiaan hieman kulunut.

- No, ei se mitään. Ei se ollut teidän vikanne. Näkemiin.

- Näkemiin.

Tekopyhä

2009-08-11T21:27:00.001+02:00

Pyhyyden ainoa muoto. Luonnossa ei ole pyhyyttä, kuten siellä ei ole moraaliakaan.

Käytettyjen vitsien kauppa

2009-08-11T11:38:00.000+02:00

- Hyvää päivää.

- Päivää. Mitä saisi olla?

- Haluaisin vitsin.

- Uuden vai käytetyn?

- Uudet maksavat sen verran, että taidan tyytyä käytettyyn. Otatteko vaihdossa vanhan vitsin?

- Katsotaanpa. Jaaha. Tätä vitsiä meillä on jo aika monta, enkä mielellään ottaisi tätä enää lisää hyllyyn.

- En kyllä haluaisi viedä sitä takaisin kotiin. Se painaakin aika lailla ja olen käyttänyt sen jo loppuun. Vaimonikin haluaisi päästä siitä eroon. Jos saisin sillä edes pienen hyvityksen?

- No, olkoon menneeksi. Saatte siitä kahdenkymmenen prosentin alennuksen käytettyyn vitsiin. Joko olette löytänyt haluamanne?

- Nämä ovat kyllä aika kuluneita, mutta tässä voisi olla sopiva. Mitä luulette, voisiko tätä käyttää sekä häissä että hautajaisissa?

- Huomaan, että olette asiantuntija. Se on yksi meidän suosituimmista vitseistämme. Varsinainen klassikko. Suosittelen sitä lämpimästi, se sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen.

- Hyvä, otan sitten tämän.

- Se tekee viisi ja kaksikymmentä.

- Kiitos ja näkemiin.

- Näkemiin, ja tervetuloa toistekin.

Kansanedustaja

2009-08-10T13:34:00.000+02:00

Henkilö, joka edustaa kansan mandaatilla lompakkoaan.

Postmoderni

2009-08-09T15:14:00.001+02:00

Kun 'moderni' tarkoittaa nykyistä ja 'post' jonkin jälkeistä, 'postmoderni' tarkoittaa siis tulevaa. Intellektuellit tarkoittavat postmodernilla kuitenkin modernin (eli nykyisen) kritiikkiä, jolloin he sijoittavat nykyisyyden menneisyyteen (ja tulevaisuuden nykyisyyteen). Postmodenismin keskeinen ajatus on, ettei todellisuutta ole olemassa ja ettei mitään voida sanoa; tästä ajatussuunnan kannattajat ovat tehtailleet hyllymetreittäin kirjoja, ja kuuluisimmat heistä ovat keränneet kirjoituksillaan suuren omaisuuden ja saavuttaneet merkittäviä asemia yhteiskunnassa, joka ei siis heidän mielestään ole todellinen. Esimerkiksi Jean Baudrillard kirjoitti aiheesta yli kolmekymmentä kirjaa ja Francis Fukuyama väitti historian loppuneen 1992 (joten todella eläisimme siis tulevaisuudessa eli postmodernissa). Fukuyama on nykyään (eli menneisyydessä) isopalkkainen professorismies ja konsultti. Postmoderniin asenteeseen kuuluvat kyynisyys, näköalattomuus, satunnaisten asioiden ylistäminen ja nihilismi.

Useiden ajattelijoiden mukaan olemme jo siirtyneet postmodernin jälkeiseen aikaan eli post-postmoderniin (tulevaisuuden jälkeiseen). Mikäli tämä kaikki tuntuu epäselvältä, älä huoli. Sekavuus kuuluu postmodernismin ytimeen ja on itse asiassa erottamaton osa sitä.

Postmodernista puhuttaessa on syytä käyttää huivia ja/tai baskeria sekä puhua värisevällä äänellä suurten tarinoiden loppumisesta. Miehillä on muotia ajella pää kaljuksi ja kasvattaa leukaparta. Postmodernista puhuvien naisten ei ole syytä käyttää meikkiä.

Oksymoron

2009-08-09T12:29:00.000+02:00

Sanapari, joka kumoaa toisensa. Jotkut ovat todellisia, kuten Vanhauusi synagoga (Praha), minimega-hampurilainen (McDonalds) tai Etelä-Pohjanmaa (Suomi). Osa täysin mielikuvituksellisia, kuten klassinen nykymusiikki, älykkörock, rehellinen poliitikko, eettinen yritys ja niin edelleen. Jälkimmäinen tapaus on osoitus kielen kyvystä ilmaista mahdottomuuksia ja on erityisesti humoristien ja runoilijoiden suosiossa.

Turisti

2009-08-08T16:50:00.000+02:00

Yleensä keski-ikäinen valkoihoinen henkilö, jolla on kartta kädessä ja kamera roikkumassa kaulasta. Yleisin vaatetus on T-paita, vyölaukku, shortsit ja sandaalit. On paikallaan, kun pitäisi liikkua, ja liikkuu, kun pitäisi olla paikallaan. Esiintyy yleensä pareittain tai laumassa. Taksikuskien, taskuvarkaiden ja rihkamakauppiaiden tulonlähde.

Kysyttäessä kukaan ei tunnustaudu sellaiseksi, vaan turisti on aina Ikuinen Toinen.

Seurustelu

2009-08-07T12:27:00.000+02:00

Yleensä kahden eri sukupuolta olevan nuoren ihmisen väliaikainen suhde ennen eroa. Aiheuttaa lapsenkaltaisella äänellä lepertelyä, älyllistä taantumusta sekä ruumiinnesteiden vaihtumista. Pohjimmiltaan seurustelussa kyse valtapelistä, jossa vahvempi osapuoli – lähes aina naaraspuolinen – yrittää muuttaa toista osapuolta ihanteidensa kaltaiseksi. Tämä valtapeli epäonnistuu aina ja pahimmillaan se naamioidaan ”rakkaudeksi”. Ambrose Biercen mukaan rakkaus on parannettavissa avioliitolla, johon pieni osa seurustelusta johtaa.

Kulttuuripalkinto

2009-08-06T22:47:00.001+02:00

Palkinto taiteilijalle, joka nyt asemansa vakiinnuttua ei enää tarvitse sitä, mutta olisi tarvinnut sellaista uransa alussa kipeästi.

Kyynikot tuotantoportaissa

2009-08-05T11:20:00.000+02:00

Sosialistimaat: vilpittömät johtavat ja kyynikot tekevät (tuottamatonta) työtä.

Kapitalistimaat: vilpittömät tekevät työt ja (tuottamattomat) kyynikot johtavat.

Televisio

2009-08-04T07:29:00.000+02:00

Ikkuna maailmaan, joka vaikuttaa ilmeisesti niin kiehtovalta, että katsoja jää tuijottamaan sitä järjestä tyhjentyneenä. Antiikin seireenien tapaan se houkuttelee ihmisiä luokseen repiäkseen heidät kappaleiksi. Käyttää ravintonaan sohvaperunoita.

Vilpitön

2009-08-03T09:14:00.000+02:00

1.Hyväksikäytettävä hölmö.

2.Sankari, joka ei pelkää tätä leimaa. Vilpitön vilpillisessä maailmassa osoittaa poikkeuksellista rohkeutta, mikäli kyseessä on tietoinen valinta. Joka tapauksessa siis hyväksikäytettävä hölmö.

3.Kyynisen vastakohta. Kukaan ei halua olla kyynikko, mutta vähänkin vilpittömästi tarkasteltuna on selvää, että juuri he menestyvät maailmassa – vilpittömien, eli hyväksikäytettävien hölmöjen kustannuksella.

4.Siis: surullisen hahmon optimisti.

Popmusiikki

2009-08-02T11:36:00.000+02:00

Visuaalisesti sukua pehmopornolle, musiikillisesti sukua naivismille ja lyyrisesti dadalle, mutta vähemmän kuin osiensa summa. Kokonaisuutena sukua idiotismille. (Määritelmän voi tarkistaa katsomalla MTV:tä).

Poliitikko

2009-08-01T10:12:00.000+02:00

Henkilö, joka on ottanut salaisen Hypokrateen valan. (Ainoa poikkeus oli Adolf Hitler, joka teki mitä lupasi.) Sanoo ”me” kun tarkoittaa ”minä”. Sanoo ”on pakko” kun tarkoittaa ”tämä on hyväksi minulle”. Esittää omat etunsa yhteisinä etuina. Keski-ikäinen valkoinen mies useimmiten fyysisesti, mutta aina vähintään henkisesti. Kaksinaismoraalin ja tekopyhyyden erityisasiantuntija.

Urheilujuhla

2009-07-31T10:35:00.001+02:00

Useampipäiväinen kisailu, joka kokoaa keski-ikäiset miehet ympäri maailmaa sekä prostituoidut ympäri maakuntia yhteen kaupunkiin, jonka hintataso nousee äkillisesti (paitsi Suomessa, jossa hintataso on jo valmiiksi sietämätön). Erityisesti taksikuskien, hot-dog -kojujen pitäjien sekä rihkamakauppiaiden suosiossa.

Menestyksen avain

2009-07-24T04:35:00.000+02:00

Luokseni tuli mies, joka sanoi: ”Minussa on jotain vialla.” Soitin hänelle Bachia. Hän sanoi, ettei pitänyt viulusta. Soitin hänelle Beatlesia, ja hän valitti sähkökitarasta. Kun näytin hänelle Michelangelon maalauksen, hän sanoi, ettei pitänyt tämän käyttämästä punaisesta väristä.

Vein hänet metsään. Hän sanoi, ettei pitänyt puista. Kun katsoimme takaisin kaupunkiin, hän valitti rakennusten tekevän sen rumaksi.

Hän osoitti ihmisiä vilkkaalla kadulla ja sanoi: ”Kaikkien heidän avullaan minusta on tullut rikas.”

Hän oli menestyksekäs mies.

Auto

2009-07-23T13:32:00.000+02:00

1) Alunperin sadun toteutunut unelma peninkulman saappaista. 2) Sittemmin symboli, joka osoittaa omistajansa yhteiskunnallista asemaa. Muun muassa erittäin lujaa isoa ympyrää ajavat kuljettajat ovat arvostettuja massojen keskuudessa. Kaikkein korkeimmalla ihmishierarkiassa ovat ne, joiden ei tarvitse edes omistaa ylisuurta mustaikkunaista autoa, jota ajaa heidän puolestaan pukuun sonnustautunut vanhempi mieshenkilö. Tätä ei pidä sekoittaa julkiseen liikenteeseen, jota käyttävät ne, joilla ei ole oikeasti varaa autoon.

Suvaitsevaisuus

2009-07-23T07:30:00.000+02:00

Tekopyhyyden suurin muoto. Malliesimerkki ihmismielen kyvystä kehittää paradokseja. Suvaitsevainen ihminen on mahdottomuus.

Suvaitseeko suvaitsevainen suvaitsematonta? Jos ei suvaitse, hän on suvaitsematon, jota ei itseään tarvitse suvaita. Jos suvaitsee, hän suvaitsee esimerkiksi natsit, mitä ei voida pitää kovinkaan suurena suvaitsevaisuutena. Suvaitsevaisuus ilmenee siis vain näennäisyytenä ja niin kauan kuin se ei uhkaa suvaitsevaista, tämän yksityistä suvaitsemattomuuttaan tai suvaitsevaisuuden kohdetta.

Suvaitsevaisuuden tekopyhyys tulee parhaiten ilmi niin sanotussa uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa, jossa uskonnollinen ihminen muka suvaitsee muiden uskontojen kannattajia, jotka saavat harjoittaa uskontoaan niin kauan kuin se ei uhkaa suvaitsevaisen omia etuja. Muuthan joutuvat joka tapauksessa helvettiin. Tämän vuoksi esimerkiksi kristityt amerikkalaiset eivät suvaitse ateisteja, jotka astuvat suoraan uskovaisten varpaille, mutta suvaitsevat muslimeja niin kauan kuin nämä eivät ala terroristeiksi. Todellisuudessa pitäisi puhua sietämisestä: suvaitsevaisuudesta puhuminen on valehtelemista ja edellyttää a priori muiden tuomitsemista. Suvaitsevaiseksi itseään kutsuva ihminen pitää suvaitsemattomuutensa omana tietonaan.

Keinottelu

2009-07-22T21:03:00.000+02:00

Ostaa halvalla pullo vettä esikaupungissa ja myydä se kalliilla turistille keskustassa. Edistyneempi versio on täyttää tyhjä pullo vesijohtovedellä, väittää sitä kaukaa tuoduksi erikoisvedeksi ja myydä se pöyristyttävällä hinnalla varakkaalle turistille hienossa ravintolassa.

Rocktähti

2009-07-22T12:01:00.000+02:00

Yleensä sairaalloisen laiha nuori mies, joka hankkii huumeensa sinun tai tyttäresi rahoilla. Aikaisemmin samanlaisia henkilöitä sanottiin, boheemeiksi, tuhlaajapojiksi, elämäntaiteilijoiksi tai poliisin vanhoiksi tutuiksi, mutta kiitos nykyaikaisen kulttuuriteollisuuden, heidän ei tarvitse enää turvautua murhiin, ryöstöihin tai kerjäämiseen rahoittaakseen hillittömyyksiä suosivan elämäntyylinsä.

Upgrade

2009-07-21T15:34:00.000+02:00

”Kulta, häiritseekö sinua, että olen viisi vuotta sinua nuorempi?”

”Miten niin. Ei tietenkään. Onhan aivan tavallista, että mies on hieman vanhempi.”

”Mutta tuntuuko sinusta, ettei meillä ole paljoakaan yhteistä?”

”Päinvastoin! Olen aina ollut hullaantunut nuoriin naisiin.”

”Mutta kun minä olin ensimmäisellä luokalla koulussa, sinä olit... Hm... Jo lukiossa.”

”Mitä sitten, minä tunnen erään hepun, joka on naimisissa itseään viisitoista vuotta nuoremman naisen kanssa.”

”Oh, hyvä mieheni, minähän olen sinua melkein kaksikymmentä vuotta nuorempi.”

”Kyllähän minä tiedän sen. Minua päinvastoin kiihdyttää ajatus siitä, että olen ollut aina isoisäsi hyvä ystävä.”

”Mutta eikö sinua todellakaan haittaa, että olemme syntyneet eri vuosituhansina?”

”Mehän olemme luotuja toisillemme!”

”Entä se, että sinä olet juutalainen ja minä kristitty.”

”Kultaseni, sille asialle minäkään en voi mitään.”

Elokuva-arvostelu

2009-07-20T15:55:00.000+02:00

Tämä amerikkalainen propagandaelokuva (lisää elokuvan nimi tähän) on tyypillinen esimerkki degeneroituneiden jenkkien individualismista sekä materialismista. Elokuva (lisää nimi tähän) ylistää yksilöä sen sijaan, että osoittaisi todenmukaisesti ihmisen olevan osa yhteiskuntaluokkaansa. Se täyttää lähes naurettavalla tavalla kaikki propagandan tunnusmerkit: Ensin esitellään herooinen yksilö (jota esittää tunnettu samankaltaisten roolien esittäjä: lisää nimi tähän) onnellisen perheensä keskellä (sen sijaan, että näytettäisiin tämä osana ihmiskuntaa ja yhteiskuntaluokkaansa). Lyhyen johdannon jälkeen ”pyhä perhe” joutuu uhatuksi kasvottomien ”rikollisten” taholta (joiden pitäisi itse asiassa olla elokuvan sankareita, koska he totuudellisesti rikkovat perheen valheellisen yhtenäisyyden). Sankari pelastaa perheensä, mutta tulee samalla osalliseksi konfliktista, johon hänellä ei pitäisi olla osaa eikä arpaa. ”Rikolliset” yrittävät tehdä ihmiskunnalle palveluksen likvidoimalla degeneroituneen kapitalistijohtajan, joka on noussut asemaansa pelkästään syntyperänsä johdosta, mutta ”sankari” sotkee heidän suunnitelmansa suojellessaan perhettään ja asettumalla täysin idioottimaisesti näitä luokkasotureita vastaan. ”Rikolliset” esitetään tästä lähtien täysin valheellisesti siten, että he alkavat vainota typerästi ”sankaria” sen sijaan, että jatkaisivat sankarillista luokkataisteluaan.

Kaikki tämä esitetään mitä tyypillisimmässä kapitalistisessa filmikaavassa. Kuudenkymmenen minuutin kohdalla ”sankari” joutuu tilanteeseen, jossa hänen luokkatietoisuutensa vääristyy peruuttamattomasti ja hän on täysin kykenemätön olemaan pelastettavissa edes parhaimmalla uudelleenkoulutusleirillä. Yhdeksänkymmenen minuutin rajapyykissä hän on valmis taistelemaan pimeiden voimien puolella suojellakseen kapitalistijohtajaa. Kaikki tämä imelällä perhearvojen korostamisella kuorrutettuna, joka tekee tästä propagandasta vieläkin kuvottavampaa seurattavaa. Lopuksi ”sankari” tietenkin voittaa todellisen sankarin (luokkasoturin), joka esitetään elokuvassa tyrmistyttävän vääristyneessä valossa. Voidaan kuvitella, että jälkeenjäänyt amerikkalaiskatsoja hurraa ”sankarilleen”, kun tämä lävistää ”rikollisjohtajan” harppuunallaan (tai: lisää aseen nimi tähän). Todettakoon, että lopun taistelukohtaus on luonnollisesti kuvattu sekä niin jännittävästi että puolueellisesti, kuin vain Hollywoodin parhaat propagaattorit osaavat.

Lopputaistelun jälkeen seuraa tutun kaavan mukaan häivytys: Musiikki vaihtuu imeläksi, ”sankarin” vaimo syöksyy hänen syliinsä, lapset seuraavat perässä ja jopa perheen koira haukahtaa iloisesti. Sankari lausuu jotain nokkelaksi tarkoitettua. Vihoviimeiseksi lopuksi ”sankari” saa kapitalistijohtajalta kunniamerkin elokuvan päättyessä Amerikan lipun liehumiseen sekä kansallislaulun säveliin. Lopputeksteissä lupaillaan jatko-osaa sekä mainostetaan epäterveellistä ruokaa jumputtavan disco-musiikin tahdissa.

Uskonto

2009-07-17T20:59:00.000+02:00

Yksityisyrittäjyyden nerokkain muoto.

Vallankumouksen ensimmäinen päivä

2009-07-15T23:13:00.000+02:00

Vallankumoukselliset olivat saavuttaneet voiton pitkässä ja uuvuttavassa kamppailussa, jossa oli menetetty valtavasti ihmishenkiä. Vihdoin koitti Voiton päivä. Vastavallankumoukselliset ja taantumukselliset oli pyyhkäisty tieltä ja valta olisi vihdoin sillä, jolle se kuului: kansalla.

Samalla, kun kansa riemuitsi kaduilla, vallankumouksen johtajat saapuivat suurenmoiseen palatsiin, jossa keisarit ja kuninkaat olivat hallinneet despootteina vuosisatojen ajan. Palatsi huokui loistoa; timantteja, kultaa ja rubiineja, jotka oli ryöstetty samalla, kun tavallinen kansa oli nähnyt nälkää sukupolvesta toiseen. Mutta nyt olisi kaikki toisin. Kaikki tämä loisto ja kansakunnan luonnonrikkaudet käytettäisiin tästä lähtien kaikkien hyväksi. Ihmisten ei tarvitsisi enää koskaan raataa leipänsä eteen.

Kansan valitsemat johtajat tekivät yksityiskohtaisia suunnitelmia, mihin tämä kaikki rikkaus käytettäisiin. Kadut päällystettäisiin kullalla. Joka päivä olisi juhlapäivä, ja pöydät kaikkialla maan kolkassa notkuisivat tätä lähtien juhla-aterioista. Taideaarteet vietäisiin kapakoihin ja palatseista tehtäisiin kansalaisten olohuoneita. Kenenkään ei tarvitsisi koskaan kumartaa tai palvella ketään, eikä kukaan olisi toista parempi. Kaikki tämä vannottiin vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen. Vallankumousjohtajat menivät nukkumaan tietoisina siitä, että kaikki tulisi tästä lähtien olemaan paremmin.

Sitten koitti vallankumouksen toinen päivä.

Kulttuurin ystävä

2009-07-14T19:18:00.000+02:00

Minä olen kulttuurin suurkuluttaja. Enkä nyt todellakaan tarkoita mitään sirkushuveja vaan aitoa, syvällistä Kulttuuria. En kuuntele radiota enkä juuri katsele televisiota; ne on tarkoitettu rahvaalle, kuten Hollywood-tuotoksetkin. Jos katson elokuvia, katson eurooppalaisia taide-elokuvia tai mustavalkoisia riippumattomia amerikkalaisia tuotantoja. Televisiosta katson vain laadukkaita kulttuuridokumentteja. En kestä käydä elokuvateattereissa, jossa muut ihmiset pilaavat tunnelman tirskumalla väärissä paikoissa tai rypistelemällä karkkipapereita. Elokuvia varten minulla on kotona kotiteatteri, ja omistan hienon valikoiman taide-elokuvia teräväpiirtolevyinä. Mutta se elokuvista, sehän on vielä täysin kehittymätön taidemuoto.

Musiikkina kuuntelen parhaita klassisia levytyksiä sekä jazzia. Minulla on yli tuhannen nimikkeen kokoelma cd-levyjä, jotka on järjestetty aakkosten mukaan. Luovuin vinyylilevyistä, koska ne ovat teknisesti heikompilaatuisia kuin cd-levyt, enkä voi ymmärtää niihin liitettyä nostalgiaa. Populaarimusiikista suosin vain 1970-luvun proggressiivista rockia sekä klassista bluesia. Myös swing saattaa pyörähtää levylautasellani, jos olen erityisen kepeällä päällä.

Matkoillani etsiydyn kaupunkeihin, joissa on tarjolla paljon oopperaa, balettia ja jazzia. Käyn myös teattereissa; ei haittaa, vaikka esitys olisi vieraalla kielellä, koska olen lukenut kaikki näytelmät etukäteen ja nähnyt klassikot useina eri versioina. Lontoossa käydessäni käyn joka päivä teatterissa yhdessä päivä- ja yhdessä iltanäytöksessä. Sanomattakin on selvää, että käyn katsomassa kaikki kotikaupunkini ammatti- ja harrastajateatterinäytökset. Olenpa kerran esittänyt pientä roolia eräässä kellariteatterissa, mutta tulin siihen tulokseen, etten oikein päässyt roolini (koivu) sisään. Jätetään Taiteen tekeminen Taiteilijoille!

Varsinainen heikkouteni ja rakkauteni on kuitenkin kirjallisuus. Olen suorastaan addiktoitunut kirjoihin. Luen 2-4 romaania päivässä enkä tulisi kerta kaikkiaan toimeen ilman kirjoja. Kotonani minulla täytyy olla kirja ulottuvillani kaikkialla, minne menen. Minulla on kirja keittiössä, yöpöydällä, tässä vieressäni olohuoneessa ja tietenkin wc:ssä. Ellen pysty varsinaisesti lukemaan kirjaa, kuuntelen niitä äänikirjoina, vaikkapa kävellessäni tai tehdessäni rutiiniaskareita. Harvassa ovat ne hetket, etten lukisi jotain kirjaa.

Olen huomannut, että pystyn keskittymään enempään kuin yhteen asiaan samanaikaisesti. Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että Kulttuuria ja Taidetta on niin runsaasti, että jään paljosta paitsi, jos keskityn vain yhteen asiaan kerrallaan. Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt. Siksi lopetin myös työni toimistossa ja omistauduin täydellisesti Taiteelle.

Nykyään saatan kirjaa lukiessani joko kuunnella samalla musiikkia, katsoa elokuvia tai vaikkapa teatteriesitystä. Parhaimmillaan olen tällä metodilla saanut nauttia viidestä taide-elämyksestä samanaikaisesti. Viime New Yorkin matkallani katsoin samanaikaisesti Broadway-musikaalia, kuuntelin Daniel Barenboimin Bach-levytyksiä, luin Samuel Beckettin näytelmää, katsoin kannettavalta dvd-soittimelta uusinta Wim Wenders -elokuvaa ja ihailin lumoavaa kuvakirjaa Michelagelon veistoksista. Jotkut katsojat tuntuivat paheksuvan toimintaani, mutta epäilenpä useimpien heistä kateellisina salaa ihailleen todellista Taiteen ystävää. Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että pystyn nauttimaan Taiteesta parhaiten oman kotini rauhassa. Siksi vältän poistumasta kotoani muuten kuin pakon edessä, koska kaikki aika pois kotoa ja Taiteen äärestä on hukkaan heitettyä aikaa.

Tunnustus

2009-07-13T15:33:00.001+02:00

Palkinto henkilölle, joka ei enää tarvitse sitä.

Kynsi

2009-07-13T15:31:00.000+02:00

Pieni ruumiinosa ihmisellä, joka on naisilla värjäämistä, miehillä pistaapipähkinöiden avaamista varten.

Hyvää yötä

2009-07-13T15:30:00.000+02:00

Pavel Pravda katsoi pulloa pöydällä. Se sisälsi puoli litraa ainetta, joka paransi köyhyyden, elämän vääryydet ja yleisen ikävyyden sekä kaikki sairaudet. Hän korkkasi pullon.

Toinen pullo oli vielä varalla keittiön kaapissa.

Ystävä

2009-07-13T15:28:00.000+02:00

Miessukupuolta edustava henkilö, joka jakaa kanssasi tarjoamasi oluen, mutta ei ole tavoitettavissa, kun pyydät häneltä lainaa.

Naisilla, jotka eivät juo olutta, ei ole tiettävästi ystäviä.

Jotakin

2009-07-13T13:18:00.000+02:00

Billy meni Sallyn luokse ja teki jotakin. Myös Sally teki jotakin. Sallyn aviomies Gary tuli kotiin ja teki jotakin.

Billy ei tekisi enää mitään. Poliisi tuli paikalle ja teki jotakin.

Vuotta myöhemmin Sally teki taas jotakin, tällä kertaa Sammyn kanssa. Mutta Gary ei kyennyt tekemään mitään.