Kukaan ei voi ymmärtää, miten huonosti minulla menee. Satuin saamaan elämän suuressa työnjaossa heikoimman osan, mikä ihmiselle voi sattua: minusta tuli kirjailija.
Sanomattakin on selvää, että minä vihaan kirjoittamista.
Minä en halua olla kirjailija. Te ette voi kuvitella, miten paljon näiden sanojen kirjoittaminen sattuu minuun. Siis todella sattuu. Itse kirjoittaminen, pässinpäät! Ja kirjailijan työ on kirjoittaa. Haluaisin tehdä mitä tahansa muuta, kuin olla kirjailija. Haluaisin olla mitä tahansa: vaikka siivooja tai roskakuski tai pankkiiri, mutten missään nimessä kirjailija. Haluaisin tehdä yhtenä päivänä sitä, toisena tätä; aamulla yhtä ja illalla toista, mutten vain kirjoittaa päivästä toiseen.
Yritän välttää kirjoittamista viimeiseen asti. Kun työaika koittaa, keksin mitä tahansa muuta puuhasteltavaa. Jääkaappi kaipaa siivousta! Lattiat imurointia, roskat ulosviemistä, mitähän televisiosta tulee, lähtisiköhän kukaan baariin?
(Tässä välissä kävin tamppaamassa matot. Se tuntui ihanalta).
Joku tietenkin väittää, että olen onnekas. Kirjailijaksi haluavia on enemmän kuin siksi pääseviä. Moni roskakuski tai siivooja haaveilee olevansa kirjailija, mutta heidän tehtävänsä on olla se mitä he ovat. Moni lakeija tai baarimikko saattaa salaa kirjoittaa romaania ja unelmoida sen julkaisusta. Mitä minä voisin tietää heistä, minä tiedän ainoastaan oman onnettomuuteni! Sanat tuottavat minulle tuskaa, eikä tämä ole mitään taiteilijaromantiikkaa. Masentumisessa ei ole mitään glamouria.
Taidan lähteä siivoamaan vessanpöntön. Saanpahan ajatukset ainakin hetkeksi pois kirjoittamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti