Koronapäiväkirjat V

Praha 13.5.

Kello 12

Jos tartunnasta yrittää löytää jotain hyvää, niin ainakin voin nyt kaivella nenää ilman huonoa omaatuntoa. Viime ajat ovat olleet todellista tuskaa kaltaiselleni paatuneelle nenäntonkijalle. ”Älkää kosketelko kasvojanne”, kaiken maailman dosentit on höpöttäneet jo monta kuukautta. Eikö kukaan tajua, miten vaikeaa se on? Yrittäkääpä! Ajatelkaa, ettei kasvoja saa koskea, niin pian alkaa nenää kutittaa tai leukaa pistellä ja ohimossa tuntua kirvelyä. Mitä enemmän sitä ajattelee, sitä pahemmaksi se menee ja ainoa lääke siihen on, että koskettaa tai edes hipaisee kutittavaa nenää tai kirvelevää ohimoa. Ja jos koko asiaa ei ajattele, sormi hakeutuu itsestään korvannipukkaan, nenänvarteen, poskeen tai otsaan. Vasemmalla etusormellani on tapana aivan itsestään kulkeutua nenään, ikään kuin sillä olisi oma tahto ja nenä olisi sen kultavarasto, jota sen täytyy koko ajan tarkistaa.

Nytpä minun ei tarvitse enää vältellä koskettelemasta itseäni, joten olen hiplannut joka paikkaa, työntänyt sormiani joka ikiseen kehoni aukkoon ja louhinut kumpaakin sierainta hartaasti jo monta päivää. Ja mitä nenästäni on löytynytkään! Kuivuneita räkäklönttejä joka lähtöön ja kaikissa väreissä. Viime päivien onnellisin tapahtuma oli, kun sain vähän liian syvälle juuttuneen räkäkokkareen pois kokonaisena käyttäen sormieni lisäksi apuna vain vanupuikkoa (no okei, kokeilin myös pinsettejä, mutta niistä ei ollut apua). Klöntti oli ainakin toista senttimetriä pitkä. Laitoin sen talteen tyhjään tulitikkurasiaan.

Seuraavaksi aion siirtyä tutkiskelemaan, millaisia koloja ja onkaloita korvistani löytyy. Navan tutkin perusteellisesti jo eilen. On aivan uskomatonta, miten paljon nöyhtää sinne oli vuosien varrella kertynyt. Korvien suhteen olen tehnyt jo alustavia tutkimuksia ja huomannut, että korvantaustat ovat samanlaisia nöyhtämagneetteja kuin napa.

Toinen positiivinen asia koronassa: olen tutkinut kehoani ja oppinut siitä monia asioita.

Ajattelin korkata illalla yhden pullon olutta ja tarkkailla, miten se vaikuttaa kehooni. Sillain sivistyneesti.

Kello 22

Haluan koto-Suomeen ja olen ilmaissut toiveeni monta kertaa Facebookissa. Viimeisin päivitys on saanut jo kolme tykkäystä (Kalle, Pekka-serkku ja joku Lolita, jota en ole koskaan tavannut, mutta jonka hyväksyin kaveriksi, kun sillä oli niin upea profiilikuva), joten asia on kyllä yleisessä tiedossa. MIKSEI HALLITUS TEE MITÄÄN? Kuka poliitikko ottaa vastuun minusta? Myös Prahan Suomen suurlähetystö on hiirenhiljaa, vaikka ne tietävät siellä, että asun täällä. Kävin uusimassa passin kerran lähetystössä, joten siellä tiedetään osoitteeni. Nyt lähetystökin vaikenee. Minut on jätetty heitteille suureen maailmaan, yksin keskelle maailmanlaajuista kriisiä. SUOMEN POLIISI JOS KUULETTE, TULKAA HAKEMAAN MINUT!

Kello 23

HALUAN BAARIIN! Terassit ovat auenneet maanantaina ja minä joudun olemaan karanteenissa tämän typerän viruksen takia. APUA! Haluan PUHUA PASKAA ja JUODA KALJAA! Haluan ihmisten ilmoille. Tulen hulluksi täällä! Etenkin kun viina alkaa loppua.

Kello 23:30

Löysin pullon kotitekoista Slivovitsiä, jonka sain pari vuotta sitten Pavelilta. Sen siskon mies tekee sitä itse Moraviassa. Luumuviina maistuu aivan karmealta eikä minulla ole mitään lantrinkiakaan.

Kello 24

Olen varma, että koko virus on salajuoni, jonka avulla ihmisiä voidaan kontrolloida. Miksi kahden metrin turvaväli? Koska valvontakameroiden on helpompi tunnistaa ihmiset, kun he eivät kulje yhtenä massana. Yksittäisiä ihmisiä on helpompi valvoa kuin tiivistä massaa.

Nyt joku tietenkin väittää, että miksi maskipakko? Eikö ihmisiä ole vaikeampi tunnistaa, kun heillä on naamiot? Niinpä! Joten mikä ero on Suomella ja Tsekillä? Täällä on maskipakko, Suomessa ei. Suomi on lähes ainoita valtioita maailmassa, jossa ei noudateta maskipakkoa. Suomi on siis luisumassa fasismiin! George Orwell varmaan pyörii haudassaan.

ALAS TURANIA! ALAS SUOMEN HALLITUS!

En taidakaan haluta takaisin Suomi-Turaniaan. Itse asiassa saattaa olla, että pian minä olen yksi harvoista todella vapaista suomalaisista. Siksi hallitus ei ole tehnyt mitään hyväkseni: he eivät TIEDÄ, että olen täällä. Tai sitten he eivät vain välitä minusta, yhdestä poloisesta, joka kituu täällä yksin tappajaviruksen kourissa. Hehän kontrolloivat jo yli viittä miljoonaa suomalaista, jotka ovat loukussa kotimaassa. SIKSI RAJAT OVAT KIINNI! Ei siksi, että virus tulisi maahan, vaan siksi, ettei kukaan pääsisi pois, kontrollin ulottumattomiin! Vanhusten ja heikomman aineksen annetaan kuolla tämän ”viruksen” varjolla, ja muita kyykytetään niin kauan, kunnes vain hyväkuntoisimmat ovat elossa ja he ovat valmiita tekemään mitä tahansa paskahommia minimipalkalla ja tottelemaan hallituksen yhä hullumpia käskyjä.

SUOMI ON ISO KESKITYSLEIRI!!

Koronapäiväkirjat IV

Praha 10.5.

Kello 19

On kulunut yli kaksikymmentäseitsemän tuntia, eikä minulla ole vieläkään oireita. Tämä siis näyttää alkavan oireettomana, kuten joillekin voi tapahtua. Olisi helpottavaa, jos kuume nousisi, yskittäisi, nenä vuotaisi, en maistaisi mitään, minulla olisi kauhea päänsärky, joka paikkaa kolottaisi, henkeä ahdistaisi enkä pääsisi ylös sängystä. Sen sijaan tämä virus jatkaa salakavalaa matkaansa elimistössäni.

Yritän googlettaa oireettoman koronan tunnusmerkkejä, mutten löydä niitä mistään! Mitä ihmettä? Millaista piittaamattomuutta viranomaisten taholta, jos vain oireelliset taudinkantajat otetaan huomioon ja vain heille annetaan ohjeita ja neuvoja. Kuka auttaa meitä oireettomia? Kuka tunnistaa meidät? Mitkä ovat minun oikeuteni tässä tilanteessa? No, velvollisuuteni kyllä tiedän. Joudun olemaan ainakin seuraavat kaksi viikkoa täydellisessä karanteenissa.

Olen päättänyt korkata jemmaamani vodkapullon ja taltuttaa virusta Valko-Venäjän opeilla. Mitä tässä enää muutakaan voi?

Praha 11.5.

Kello 11

Voihan elämä! Oireet ilmaantuivat! Kun heräsin pari tuntia sitten, suuni oli rutikuiva, päätä särki ja jäseniä kolotti. En pystynyt millään pääsemään sängystä, kun ruumiini ei suostunut tottelemaan. Pissasin ämpäriin, jonka olin kaukonäköisesti laittanut sängyn viereen ennen nukkumaan menoa. En kyllä muista yhtään, että olin laittanut sen sinne. Seuraavaksi oksensin, kun virtsan haju alkoi ällöttää. Suussani tuntui outo, ällöttävä maku. Vasen sieraimeni oli tukossa, ja olin yltä päältä hiestä märkä. En pystynyt liikkumaan. Mietin, pitäisikö minun soittaa hätäkeskukseen, mutten nähnyt puhelintani missään.

Kun pääsin viimein vessaan, olin pyörtyä. Istuin pöntölle aivan viime hetkellä, sillä peräpääni alkoi tulittaa sellaista sekametelisoppaa, että pelkäsin pöntön tukkeutuvan. En tiennytkään, että koronan oireisiin kuuluu myös alapään ärsytystä, mutta suoleni oli todellakin liekeissä! Aivan kuten sinä päivänä, kun olin syönyt lounaaksi hernekeittoa ja illalliseksi tulista thairuokaa.

Nyt olen päässyt sen verran tolpilleni, että sain raahattua kannettavan sänkyyn, jotta voin kirjoittaa nämä viimeiset viestini maailmalle. Hyvästi, oi julma maailma! Puoli vuosisataa ehdin tätä pallolla tallata. Olisin ollut täällä kauemminkin...

Kello 15

Oireet vähän hellittävät, mikä kuuluu asiaan. Korona saa potilaan kunnon heittelemään ennen kuin se lamauttaa uhrinsa kokonaan. Pirullinen virus! Päätä kyllä särkee edelleen ja suu kuivuu samaa tahtia, kun kaadan sinne Kofola-limpparia. Valmistaudun jo henkisesti siihen, että minut heitetään kohta helvetin porteille. Mutta nyt kun voin ja pysyn suurin piirtein vielä jaloillani, minun täytyy valmistautua pahimpaan. Yritän syödä jotain ja aion tuoda keittiöstä välttämättömiä tarvikkeita tänne makuuhuoneeseen sen varalta, etten pääsisi enää sängystä ylös. Tarvitsen ainakin lisää Kofolaa, pari purkkia oliiveja, salamiviipaleita (pitää ottaa ne pakkauksesta ja laittaa muovirasiaan), muutama suklaalevy, jokunen bisse (varmuuden vuoksi), perunalastuja, salmiakkia ja lakritsia (postipaketista) ja muuta oleellista ja elintärkeää. Itse asiassa pitäisi varmaan roudata jääkaappi tähän sängyn viereen, tai sitten siirtää sänky keittiöön. Pitääpä miettiä, kumpi olisi käytännöllisempää.

Kello 15:20

Keittiön pöydällä minua odotti yllätys: kaksi tyhjää ja yksi puolikas vodkapullo. Mistä ihmeestä ne ovat sinne ilmestyneet? Korkkasin eilen kyllä yhden Praha-vodkan, mutta mistä ne kaksi muuta ovat sinne tupsahtaneet? Mysteerivodkat olivat halvempaa Bozkovia. Ei hitto. En kai ole hakenut niitä yöllä vietnamilaisen kulmakioskista? En keksi muutakaan selitystä. Joskus vain innostun liikaa, kun alan kalsarikännäilemään. Täällä kun saa vinettoa kellon ympäri joka kulman takaa. Jumalauta! Olikohan minulla kasvomaski mukana, kun menin ulos? En kai vain ole tartuttanut vanhaa kunnon Duong Giangia, joka moikkaa minua kadullakin? Yleensä hän vielä kättelee minua, kun menen hänen kioskiinsa. Kättelinköhän häntä viime yönä? Toivottavasti en. Saatana! Olen rikkonut karanteenin heti ensimmäisenä päivänä. Näkiköhän kukaan? Jos alakerran kyttääjäakka näki minut, hän on varmaan jo ilmoittanut viranomaisille.

Koetan etsiä maskia.

Kasvomaski löytyy suihkukopin lattialta. Olen näköjään oksentanut siihen.

Pesen maskin saippualla ja tulikuumalla vedellä ja laitan sen kuivumaan. En voi mennä ulos niin kauan kuin maski on märkä, joten toivon, ettei rakennuksessa synny esimerkiksi tulipaloa, joka pakottaisi minun poistumaan kotoa. En haluaisi tartuttaa muita. Nyt ei ole luonnonkatastrofien tai tulipalojen aika. Täytyy toimia vastuullisesti, vaikka olen kuoleman kielissä. Menen sänkyyn makuulle, jotta olen valmiina siihen, mitä viruksella on tarjolla seuraavaksi.

Minun ei tarvitse odottaa kauaa. Alkoholi ei ole taivuttanut virusta (terveisiä vaan Valko-Venäjälle: teitin metodi ei toimi), ja alan täristä peiton alla. Luen horkassa koronan oireita netistä ja teen itsearvioinnin:

- Kuume – tsek. Mittari näytti 37.1. Voi olla enemmänkin, kun mittarista alkaa olla patterit lopussa.

- Yskä – tsek. Sehän alkoi jo toissa päivänä kaupassa.

- Hengenahdistus – tsek. Ahistaa tod-ella paljon.

- Lihaskivut – tsek. Äsken meinasi iskeä aivan kauhea suonenveto.

- Väsymys – tsek. Väsyttää ihan simona.

- Nuha – tsek. Sitähän minulla on aina. Nokka vuotaa 24/7/365.

- Pahoinvointi – tsek. Yrjösin tänä aamuna.

- Ripuli – tsek. Pönttö näytti lihapadalta ja anus aukko tuntui kuin sitä olisi hiplattu chilillä.

- Haju- ja makuaistin häiriöitä – tsek. En muista haistaneeni tai varsinkaan maistaneeni, että olin oksentanut yöllä kasvomaskiin. (Myöhemmin kyllä yrjösin, kun pissaämpäri haisi niin pahalle.)

Joka ikinen kriteeri täyttyy! Joka-ikinen!

Koronapäiväkirjat III

Praha 9.5.2020

Kello 15

Seuraava ja viimeinen rasti matkallani on kauppakeskuksen hypermarketti. Mietin, miten ennen niin arkisesta ja arkisen tylsästä kuviosta ”lajittelujäte – posti – ruokakauppa” on nyt muodostunut homeerinen odysseia, josta ei puutu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita. Ohitan seuraavan puiston läpi kävellessäni pilveä kaupittelevan romanin seireeninhuudot ja suljen korvani katusoittajalta, joka laulaa maskinsa läpi James Bluntin menneen maailman lauluja. ”Oi niitä aikoja” olisi parempi valinta tähän todellisuuteen.

Huomaan yllätyksekseni, että kauppakeskuksessa on suunnilleen joka toinen putiikki auki. Luulin, että vain iso ruokakauppa olisi auki ja että sinne kuljettaisiin jonkinlaista putkea pitkin. Olin monta yötä nähnyt painajaisia putkessa vastaantulevista yskijöistä ja räkivistä teineistä. Alan olla niin hikinen, että kasvomaskikin on märkä, ja huomaan että nenäni on alkanut vuotaa. Kosketan vaistomaisesti nenänvartta, mutta sitten muistan, ettei niin saa tehdä. Samassa vasenta korvannipukkaa alkaa kutittaa. Sitä kutittaa aivan kauheasti samalla, kun nenäni vuotaa suoraan kasvomaskiin. Yritän ryystää räkää takaisin ja kosketan huomaamattani korvannipukkaa. Huomaan vastaantulijan paheksuvan katseen ja kiirehdin tämän ohitse. En voi olla koskematta nenääni, sillä ryystäminen ei auta ja turha yrittäminen tuottaisi liikaa ääntä, joka herättäisi epätoivottua huomiota. Pysähdyn sisäänkäynnillä olevan pylvään taakse, katson ympärilleni ja kun olen varma, ettei kukaan näe, painan pääni ja niistän kangasmaskiini. Se täyttyy räästä.

Jotkut täti-ihmiset istuvat kahvilla, kun kävelen puolikuolleena heidän ohitseen. Kahvilla! Tällaisena aikana! Päällä on ties kuinka monta vuotta kestävä maailmanlaajuinen pandemia, ja täällä sitä vain istutaan kahvilla! Ettekö te tiedä, mitä maailmassa tapahtuu, ihmiset? Haloo? Haluaisin huutaa. Kauppakeskuksen vartija ehkä aavistaa aikeeni, sillä hän mulkaisee minua. Painan pääni ja jatkan matkaa, vaikka hermoni ovat riekaleina.

Ruokakauppa on totta kai aivan täynnä porukkaa. Mitä nämä ihmiset täällä tekevät? Kassajonot, joissa sentään suunnilleen noudatetaan turvavälejä, ovat kymmenien metrien mittaisia. Vilkuilen asiakkaiden ostoskoreja samalla, kun etsin tyhjää koria itselleni. Jollakin on korissa pelkkä kaljapullo. Yksi pullo! Kannattaako tosiaan vaarantaa omaa, ja erityisesti muiden henkeä yhden vaivaisen kaljapullon takia? Monilla on ostoskorit ja -kärryt täynnä. Niin sitä pitää, vaikken ymmärrä, mikseivät nämä ihmiset käytä saman firman kotiinkuljetusta niin kuin minä. Löydän korin ja etsin ensimmäisenä sen, mitä tulin hakemaan: alumiinifoliota. Opin viimeisen kotiinkuljetuksen yhteydessä, että tsekiksi ”folio” tarkoittaa muovikelmua, minkä takia minulla on nyt kotona kaksi pakkausta kelmua, millä en tee mitään. Kumma juttu vaan, että täällä brittiläisen Tescon kaupassa alumiinifoliorullassa kyllä lukee ihan englanniksi, että ”aluminium folio”. No, nyt on se asia hoidettu.

Menen seuraavaksi vakioreitilleni, eli aloitan hedelmistä, etenen niistä kasviksien kautta juureksiin ja tarkastettuani pikaisesti pakasteosaston tarjoukset kävelen juustohyllyn läpi. Nostalginen tunnelma valtaa mieleni. Tämä oli lähes päivittäistä rutiiniani ennen kuin kaksi kuukautta sitten pieni virus muutti kaiken niin julmasti. Nappaan juustoista tarjouksessa olevan uutuuden, chiligoudan, ja jatkan lihahyllyille. Grillisesonki on näköjään alkanut, eikä kukaan ole kertonut sitä minulle! Voi jumalauta! Otan paketin eteläamerikkalaisittain marinoituja kyljyksiä ja grillitikkuja, joihin on kääritty possunsuolia. Näitä ei saa talvella.

Katson lihapakkausten päivämääriä ja saan vahvistuksen epäilyilleni: kotiinkuljetuksessa kaikki minulle toimitetut lihat vanhentuivat päivän tai kahden sisällä, vaikka täällä myymälässä samojen pakkausten päiväys on useimmiten viikon tai kahdenkin päästä. Voihan helvetti! Meille nettikaupan englanninkielistä versiota käyttäville varmaan dumpataan kaikki vanhentuvat tavarat, kun emme osaa valittaa asiasta. Otan vielä pari rasiaa erilaisia kananpaloja ja tarkistan, että niiden päiväys on mahdollisimman kaukana. Vaikken ole salaliittoihmisiä, mietin, onko tämän lihaskandaalin taustalla pyrkimys päästä eroon meistä ulkomaalaisista? Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän expattien on pakko käydä kaupassa ellei meillä ole varaa tilata kotiinkuljetusta monta kertaa viikossa. Jo aikaisemmin huomasin, että sipulit ja sitruunat näyttivät paljon paremmilta kuin ne minikokoiset ja osaksi pilaantuneet ruipelot, joita sain kotiinkuljetuksessa. Kunhan pääsen kotiin, aion kirjoittaa asiasta erittäin vihaisen somepäivityksen! Saatana!

Jatkan vakioreittiäni ja sydän on nousta kurkkuun, kun huomaan, että kauppa on muuttanut taas tavaroiden järjestystä. Intialaiset currykastikkeet ovat siellä, missä niiden ei pitäisi olla, ja niiden paikalla on gluteenittomia tuotteita. Japanilaiset sushitarvikkeet on siirretty ties minne, ja niiden paikalla on biotuotteita! Minun pitää siis järjestää reittini taas uusiksi! Eikö kauppa ymmärrä, millaista stressiä se meille asiakkaille tuottaa? Ihan kuin tässä tilanteessa ei olisi jo muutenkin kestämistä. Ja vasta pari vuotta sitten koko kauppa myllättiin uusiksi niin perinpohjaisesti, että jouduin tekemään vakioreittini uusiksi täydestä nollasta ja kului ainakin kaksi viikkoa, ennen kuin pääsin selville optimaalisesta reitistä. Tsiisus sentään!

Nappaan säilyketölkkiosastolta tsekkiläisen version ”kurkkusalaatista”, mikä tarkoittaa kurkku-, porkkana- ja sipuliviipaleita etikkaliemessä. Se ei ole ollenkaan samanlaista kuin Suomessa enkä voi käsittää, mikseivät ihmiset Suomessa voi olla onnellisia jo sen takia, että sieltä saa oikeaa kurkkusalaattia. Minulla meni monta kuukautta ennen kuin löysin Prahasta edes hyvän makuisia säilykekurkkuja. Nauttikaa suomalaiset kurkkusalaatista kun sitä on siellä tarjolla! Teille sentään elämä hymyilee, toisin kuin minulle, joka joudun tyytymään valjuun korvikkeeseen.

Reittini viimeinen etappi tekee S-kirjaimen muotoisen siksakin kolmen juomahyllyn läpi. Tarkistan viikon tarjoukset, ei mitään erityistä, ja nappaan mukaan kaksi olutuutuutta, vaikken näistä Ipoista ja Apoista välitäkään. Haluan silti kokeilla kaikkea uutta. Olen sillä tavalla löytänyt elämääni muun muassa yhden aivan mahtavan hampurilaiskastikkeen, jota laitan melkein joka ruokaan, sekä Amber Ale -oluet, aurinkokuivatut tomaatit ja halloumi-juuston. Mietin, mistä ihmeestä näitä uutuuksia vielä tulee, vaikka koko maailma on sekaisin? Chiligoudaa ja paikallista Ipaa. Huh. Ihan kuin kaikki olisikin hyvin.

Jonot ovat tietenkin venyneet kauppareissuni aikana jo melkein sadan metrin mittaisiksi. Menen lähimmän jonon päähän, ja kun ensimmäiseen viiteen minuuttiin se ei liiku senttiäkään, tiedän, että tässä menee tod-ella pitkään. Jono kulkee kahden ahtaan työkaluhyllyn välistä ja vaikka suurin osa jonottajista pitää suunnilleen kahden metrin turvavälin lattiaan teipattujen merkkien mukaan, osalle se tuntuu olevan kovin vaikeaa. Edessäni olevalla ukolla, jonka silmälaseissa ei ole sankoja ja jonka ostoskorissa on vain puolentoista litran muovinen kaljapullo ja kaksi halpaa rohlik-sämpylää, ujuttaa itseään koko ajan liian lähelle edessään jonottavaa rouvaa. Mietin, pitäisikö minun sanoa jotain, mutta sitten säikähdän takaani ilemstyvää miesasiakasta, joka alkaa tutkia oikealla puolellani olevia autojen tuulilasipyyhkimiä. Pystyn haistamaan miehen kainalohien, eikä turvavälistä ole tietoakaan.

Yritän hengittää syvään, vaikka paniikki alkaa puskea päälle. Suuni on rutikuiva, olen hikoillut itseni läpimäräksi ja kurkkua alkaa ärsyttää. Ei nyt, ajattelen, kun aivan karmea ärsytys nousee kurkkuun heti, kun alan ajatella sitä. Nenä tuntuu tukkoiselta ja kun hengitän suun kautta, ärsytys vain pahenee. En voi yskäistä, koska ympärillä on liikaa ihmisiä. Paikalle tepastelee vielä joku aasialainen teini, joka alkaa vertailla erilaisia liimoja vasemmalla puolellani. Kumpikaan asiakas ei tee muuta kuin hipelöi kaikessa rauhassa erilaisia tuotteita aivan kuin kyseessä olisi maailman tärkein ostopäätös eikä koronasta olisi tietoakaan. Tunnen tönäisyn, kun takanani olevan asiakkaan ostoskärry koskettaa minua. Liikahdan eteenpäin samalla, kun edessäni oleva rouva mulkaisee takanaan olevaa miestä, joka ottaa askeleen taakse ja on sitten melkein kosketusetäisyydellä minusta. Minut on piiritetty. Kahden metrin turvavälin sisällä on nyt viisi ihmistä ja minut on motitettu sen keskelle. Minua yskittää. Yritän pysyä rauhallisena, vaikka sydämeni pamppailee. Mietin, pitäisikö minun antaa periksi ja pyörtyä, mutta onneksi jalkani eivät petä, vaikka pelkään hetken suonenvetoa. Älä yskäise, hoen itselleni, vaikka kurkkuni on eri mieltä. Muistan, miten kammottavalta tuntui yskäistä viime kuussa keskellä tyhjää katua, kun olin viemässä kierrätysjäteitä. Olin aivan varma, että jostain ilmestyisi poliisi, joka antaisi minulle sakot tai joutuisin karanteeniin ja minut karkotettaisiin maasta. Pidän täriseviä, hikisiä käsiäni talvitakin taskuissa ja tunnen vasemmassa taskussa pastillirasian, joka on jäänyt sinne pakkasilta. Kaivan pastillin sormella ja vien sen suuhuni. Se auttaa. Yskänärsytys lientyy. Tiedän, että pystyn pidättelemään yskää kotiin asti.

Sitten tajuan kauhukseni, mitä olen juuri tehnyt: olen vienyt pastillin suuhun sormellani. Ei helvetti! Mikä perusmoka! Ei saat-ana. Tämä oli nyt tässä. Olen saanut tartunnan ja olen tehnyt sen ihan itse. Mikä helvetin typerys minä olen! Kauppareissun aikana olen kosketellut sormillani samoja tavaroita, joita kymmenet tai tuhannet ihmiset ovat hiplanneet ennen minua. Kuinka moni muu on kosketellut ja tutkinut tuota IPA-tölkkiä ennen kuin minä onneton laitoin se ostoskoriini? Kuinka moni viruslinko oli ehtinyt tarkistaa korissani olevien kanankoipipakkausten päivämäärän? Voihan, sanonko mikä?

Jonotan kohtalooni alistuneena tasan 28 minuuttia, kunnes tulee vihdoin vuoroni päästä kassalle. Maksan kortilla, ja kun loppusumma menee yli 500 korunan, joudun näppäilemään tunnusluvun kortinlukijaan. Siinä on toinen virusansa. En silti välitä, sillä tämä oli tässä jo muutenkin. Annan myyjälle kanta-asiakaskortinkin, kun tämä kysyy sitä. Mitäpä väliä, että se on avainnipussa, jonka myyjä ottaa, lukee viivakoodinlukijalla ja antaa sitten takaisin. Nyt olen saanut viruksen jo ainakin kolmeen kertaan. 

Kannan ostokset kotiin hikisenä ja apeana  En jaksa edes välittää siitä, että vastaan tulee kaksi jalankulkijaa, joiden kasvomaski ei peitä nenää. Tässä tilanteessa tärkeintä on, etten tartuta muita. Minun puolestani kenenkään muun ei tarvitse enää pitää maskia. Minä tietenkin käytän sitä edelleen, koska tiedän vastuuni. Yskin itseni melkein tainnoksiin heti, kun saan ulko-oven kiinni. Nyt naapuritkin tietävät, että teen täällä kuolemaa. Pesen kädet rutiininomaisesti ennen kuin puran ostokset. Maskin pesen tulikuumalla vedellä ennen kuin puunaan kädet toiseen kertaan. Sitten heitän hikiset, saastuneet vaatteet pesukoneeseen ja jynssään itseäni suihkussa parikymmentä minuuttia. Tiedän sen olevan turhaa, mutten kestä olla yltä päältä hiessä. 

Koronapäiväkirjat II

Praha 9.5.2020

Kello 14

Joskushan sitä olisi siis lähdettävä ulos joka tapauksessa ja tänään oli sitten se päivä. Laitoin kasvonaamion päälle, pakkasin lasipullot ja metallijätteen reppuun, otin toiseen käteen muovijätettä sisältävän jätesäkin ja toiseen paperijätettä täynnä olevan paperikassin. Lajittelujätettä oli varmaan kaksikymmentä kiloa, mutta jos kerran täytyi mennä ulos, niin hoidan sitten kaikki asiat kerralla. Tietenkin vein samalla myös sekajätteet takapihan roskikseen ja jo oli aikakin, sillä pussi haisi tod-ella äklölle. Siinä oli melkein viikon ruoantähteet.

Jo takapihalla huomasin, että olin laittanut aivan liikaa vaatetta päälle. Minulla oli naulakossa talvitakki, mutta jotenkin kesä oli ehtinyt hiipiä Prahaan näiden kahden kuukauden aikana. Aurinko paistoi ja lämmintä oli ainakin kaksikymmentä viisi astetta. Olin hiestä märkä jo ennen kuin olin päässyt korttelin päähän kotoa. Taisin olla kyllä alitajuisesti varautunut tähän, sillä olin laittanut päälle villapaidan, josta en kauheasti tykkää, kun se kutittaa ja kaula vähän kiristää. Ajattelin, että voin hikoilla vapaasti ja heittää sen joka tapauksessa pyykkikoneeseen tämän reissun jälkeen. Käytän paljon sellaisia vaatteita, joista en pidä, kun tiedän hikoilevani. En voisi pitää koskaan kravattia tai pullonkaulavillapaitaa, kun ne ahdistavat. Olen varma, että napanuora on mennyt kohdussa kaulani ympäri tai jotain, ei siihen voi olla muuta selitystä.

Ulkona kaikkien on siis pakko käyttää kasvomaskia. Niitä on kaikenlaisia ja -värisiä: on sellaisia, missä on jonkinlainen suodatin sivulla, ovatkohan ne niitä sairaalamaskeja? Onneksi sellaisia ei näy kuin aniharvalla, koska niitähän tarvitaan sairaaloissa. Oikeastaan tekisi mieli kysyä näiltä sankareilta, että "oletteko ehkä kirurgi tai muu terveydenhuollon ammattilainen?" En kuitenkaan kysy, koska ihmiskontakti on tässä tilanteessa hengenvaarallinen. Jotkut käyttävät suun ja nenän päällä vain kaulahuivia, joillakin on hento kertakäyttöinen suojus ja useimmilla kangasmaski, omatekoinen tai ostovehje, kuten minulla. Jollakin on Tsekin lipun värit maskissa, jollakin jotain mukamuodikasta ja monella nuorella mustat, vaikkei ne gootteja muuten olekaan. Täällä ei ole gootteja oikeastaan lainkaan. Tai sitten ne käy ulkona vain yöllä, kun minä olen jo nukkumassa.

Ensimmäisen kulman takaa meinaa kävellä päälleni joku akka. Säikähdän aivan rutosti, väistämme molemmat samaan suuntaan ja menee hetki, ennen kuin pääsemme ohittamaan toisemme. Siinä ei paljon kahden metrin turvavälejä kunnioitettu! Päätän olla vähemmän huoleton tulevien kulmien suhteen ja menen seinänviertä, kun seuraavat vastaantulijat ohittavat minut. Liikennevaloissa joudun ylittämään valot kahteen kertaan, jotta pääsen risteyksen vastakkaiselle puolelle ja huomaan, ettei autoilijoista oikeastaan kellään ole kasvonaamiota päällä. Monilla on vielä ikkunakin auki. Sitten näen pari nuorta miestä tupakalla, ilmeisesti oman ulko-ovensa edessä, ja tietenkin näillä seikkailijoilla on maskit alhaalla ja ne rupattelee ja polttaa tupakkaa aivan kuin maailmanlaajuista kriisiä ei olisikaan. Voi hyvänen aika, millaista piittaamattomuutta! Onneksi en joudu menemään näiden viruslinkojen ohitse vaan käännyn toiseen suuntaan.

Puistossa ennen kierrätyspisteitä on paljon porukkaa, toiset nurmikolla ja melkein joka penkillä yksi tai jopa kolme henkeä samassa. Joku syö viereisestä marketista hakemaansa leipää, moni juo kaljaa tölkeistä, toiset tupakoi ja arvatkaapa onko näistä kellään maskit päällä? No apua, ei todellakaan kellään! Ja siellä on äitejä lastenvaunuineen, laskin heti ainakin kaksi! Toinen äiti ja molemmat lapset oli ilman maskeja! Mihin tämä maailma on oikein menossa? Puisto täynnä ihmisiä!

Joudun kiertämään puiston, jotta pääsen sen toisessa päässä oleville kierrätyspisteille. Laitan paperikassin paperinkeräykseen, tölkit metalliastiaan, värilliset ja värittömät lasit omiin astioihinsa ja kun käännyn työntämään jätesäkkiä muovinkeräykseen, sen edessä on joku törkyinen hippi, joka penkoo keräysastian sisältä tavaraa. Karistan kurkkuani, kunnes muistan, ettei yskiminen ole enää sosiaalisesti hyväksyttyä. Dyykkari ei tee mitään väistääkseen, vaikka tämän täytyy huomata, että olen tasan kahden metrin turvavälin päässä hänestä. Kun olen odottanut minuutin ja on selvää, ettei asiassa tapahdu muutosta, vedän syvään henkeä ja tungen jätesäkin sisään sillä aikaa, kun hippi tutkii löytämäänsä harjanvartta. Jälleen turvaväli rikottu, ja vieläpä sellaisen ihmislapsen kanssa joka viis veisaa omasta hygieniastaan! Minua pyörryttää ja kasvoni ovat hikiset, kun jatkan matkaa postia kohti. Uskaltaudun hengittämään ulos vasta viidenkymmenen metrin päässä.

Parin korttelin matkalla ei tapahdu uusia seikkailuita, mutta kun pääsen postissa luukulle, huomaan kauhukseni, että sen takana on se sama suupatti naikkonen, joka hölöttää laulavalla nuotillaan aina ummet ja lammet ja tekee työnsä sen takia ennätyshitaasti. Katson kateudella naapuritiskiä, jolla päivystää ruma vanha ämmä, joka on niin juro, että se voisi päästä elokuvaan näyttelemään keskitysleirin vartijaa (kunhan siistisi ensin kulmakarvojaan). Se akka ei turhia lätise, vaan hoitaa hommat alta pois ja mörähtää "näkemiin" lopuksi. Pidän akasta ja olen kerran nähnyt hänen hymyilevänkin, kun tämä jutteli jonkun kollegansa kanssa ja luuli, ettei asiakkaat näe. Mutta minäpä näin. Ihminen se on, vaikka teeskentelee muuta.

Suupaltti tietenkin tunnistaa minut ja sanoo jotenkin tekopirteästi, ettei ole nähnyt minua ainakaan kahteen kuukauteen. Se on tietenkin totta, ja kerron olleeni kotona. Sitten se kysyy, että olenko töissä ja sanon, että ”vähän”, mikä on vakiovastaukseni. Kun joku kysyy ”puhutteko tsekkiä?”, vastaan aina että ”vähän”. Sitten se kysyy jotain, mitä en ymmärrä, mutta minkä ymmärrän kysymykseksi lauseen nousevasta intonaatiosta. En tiedä, mitä vastaisin, joten mumisen ”joo”, mikä tarkoittaa tsekiksi samaa kuin suomeksi. Se kysyy saman kysymyksen uudelleen, johon joudun vastaamaan, että ”prosim”, eli että ”en ymmärtänyt, voitteko toistaa”. Sitten tajuan, että se kysyy, mitä paketissa oikein on ja minä olen, että haloo, eikö täällä ole siis kuultu postisalaisuudesta? Vastaan kuitenkin, että se taitaa olla lahja, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että pikku paketissa on salmiakkia ja lakritsia, joita yksi tuttu on lähettänyt Suomesta (kiitos vaan, ehjänä tuli perille). Mutisen ”näkemiin” ennen kuin suupaltti alkaa kysellä, että ”no millaista lahjaa?” ja kävelen pois. Postissa on tosi kuuma ja nyt kalsaritkin tuntuvat hikisiltä.

Koronapäiväkirjat I

Praha 9.5.2020

Kello 11

Aion käydä tänään ulkona ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen. On pakko käydä postissa hakemassa paketti ennen kuin se palautuu lähettäjälle. Olen kyllä käynyt ulkona joka viikko, viemässä roskat takapihalle ja tarkistamassa postit alakerran postilaatikosta. Viime kuussa kävin kerran viemässä kierrätysjätteetkin parin korttelin päähän kierrätyspisteeseen. Täällä kun ei takapihoilla ole kuin sekajäte, eikä muuten biojätettä missään, mikä on aika kumma juttu. Pesen tietenkin aina ulkona käynnin jälkeen kädet moneen kertaan ja kierrätyskeikan jälkeen menin suihkuun ja puunasin joka paikan desinfiointiaineella puhtaaksi. Olin suihkussa varmaan tunnin.

Niin, ja onhan ruokakaupan kotiinkuljetuksetkin. Enää ne eivät tuo ruokatoimituksia ylhäälle kotiovelle asti vaan kuskit jättää ne ulko-ovelle. Tilaukset täytyy sitten laittaa ensin ulkoa ulko-oven sisäpuolelle, sitten viedä ne hissin eteen, sitten laittaa ne hissiin, ajaa hissillä neljänteen kerrokseen, sitten ottaa ne hissistä ulos, sitten avata kotiovi, sitten raahata ne kotioven sisäpuolelle ja sitten vielä viedä ne keittiöön ja laittaa kaikki oikeille paikoilleen. Paita on sen jälkeen läpimärkä hiestä, sydän hakkaa ja käsiä saa pestä moneen kertaan. Kaikki jaksot täytyy tehdä mahdollisimman nopeasti, etenkin hissin osalta, jos joku muu haluaisi käyttää sitä. Viime kotiinkuljetus oli kamalin, kun tavarat olivatkin Tescon kuljetuslaatikoissa ilman kasseja ja jouduin raahaamaan yksittäisiä paketteja tuossa seitsemänjaksoisessa järjestyksessä. Kun tilaan kerralla reilun viikon ruoat, niin raahattavaa kyllä riitti. Aina ennen ostokset oli pakattu kasseihin ja niistä veloitetaankin erikseen, mutta viime kerralla hissin likainen lattia oli sikin sokin täynnä kananmunakennoja, banaaniterttuja, tomaattirasioita, yksittäisiä oluttölkkejä, limsapulloja ja lihapakkauksia. Kun on yksineläjä ja joutuu tekemään tuon ruljanssin yksin, niin täytyy varoa, ettei kukaan pääse näpistämään tavaroita. Etenkin kun matka ulko-ovelta hissiin on parikymmentä metriä ja hissi on vielä kulman takana. Siksi nuo jaksot.

Kerran minulta varastettiin postia. Postinjakaja soitti summeria alhaalta ja sanoi ovipuhelimen kautta, ettei kuori mahtunut postilaatikosta sisään ja että oli jättänyt sen laatikon päälle. Kun menin alas postilaatikolle kymmenen minuutin päästä, siellä ei ollut mitään. Varkaan täytyi olla joku talon asukas, koska ulko-ovi on lukossa ja postilaatikot ovat käytävällä. Veikkaan kakkoskerroksen teinejä, jotka aina lorvii rappusissa. No, saivatpa suomalaisen DVD-elokuvan. Se taisi olla käytetty Lottovoittaja Uuno Turhapuro, jonka olin ostanut huutonetistä eurolla. Eihän ne siitä mitään ymmärtäneet, kun ei niissä ole tekstityksiäkään kuin ruotsiksi. Toisen kerran yksi tuttavaperhe oli käymässä ja heidän autoonsa murtauduttiin ja sieltä vietiin kaikki huumeet. Paikalliset sanovat, että Prahassa varastetaan kaikki, mikä ei ole pultattu kiinni lattiaan.

Täällä Tsekissä täytyy pistää kasvosuojus päälle kun menee ulos. Minulta löytyi onneksi vanhastaan sellainen, mitä olen joskus käyttänyt kun olen spreijamaalannut koottavia pienoismalleja. En tietenkään spreijaa niitä sisällä vaan laitan ikkunan auki ja spreijaan ikkunalaudalla. Tuuli vaan meinaa puhaltaa maalipölyt sisälle, joten pidän siksi kasvomaskia. En enää muista mistä se oikein tuli minulle, mutta olen käyttänyt maskia jo monta vuotta. Ei olisi arvannut, että se tulee kätevästi tällaiseen aivan uuteen tilanteeseen, etenkin kun kaupallisia kasvomaskeja ei voinut maaliskuussa ostaa maskipakon tultua mistään. Kuulemma kaikki naiset värkkäili ja ompeli niitä kotonaan. Olisi ollut kätevä, jos olisi nainen, paitsi että pienoismalliharrastuksen takia en itse tarvitse sellaista.

Naapurin akka pitää omaa oveaan päivät pitkät auki niin, että radio kaikuu käytävässä kun se hengailee siellä ilman maskia. Pitäisi varmaan käräyttää se jollekin viranomaiselle, mutten oikein osaa. Enkä tiedä lasketaanko käytävää ulkotilaksi. Kerran viime kuussa kun vein roskia, talossa ainaisia remontteja tekevä kaksikko, kutsun heitä Ohukaiseksi ja Paksukaiseksi, tuli samaan hissiin kolmannesta kerroksesta. Meinasin pyörtyä, vaikka ne vain naureskeli. Onneksi maski peitti kauhistukseni. Oli niillä kyllä kasvonaamiot päällä, joten selvisin kai siitä pelkällä säikähdyksellä. Pari viikkoa kylläkin hermoilin, että onko minulla korona vai ei, mutta ei se tainnut sillä kerralla tarttua. Minähän kuulun riskiryhmään, kun olen melkein 50-vuotias ja minulla on krooninen nuhakin.

Kadonneen mestarin tapaus - äänikirjatraileri

Kadonneen mestarin tapaus - official book trailer

ÄÄNET PÄÄLLE!