Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 6

12

Aamulla vaitonainen joukkio kömpi bussiin, kun lähdimme ajamaan kohti Salzburgia. Honza yllätti minut kysymällä aamiaisen jälkeen hotellin respalta oma-aloitteisesti, miten päästä helpoimmin kaupungille. Matka sujui joutuisasti ensin pikkuteillä ja sitten isommilla – ja vain muutaman käännöksen sekä parin säikähtäneen jalankulkijan jälkeen olimme Mozartin syntymäkaupungin keskustassa. Olimme jopa puoli tuntia aikataulusta edellä, kun Honza toivotti krapulaisille hyvää kaupunkikierrosta ja alkoi ohjelmoida navigaattoria seuraavaan määränpäähän. 

 

Maailmankirjat tuntuivat menneen sekaisin. 

 

Kömmimme kaupungille. Vain metusalemi tuntui puhkuvan tarmoa muiden sovitellessa sateesta huolimatta aurinkolaseja nenilleen. Kiertelimme Salzach-joen kummallakin puolella, mutta emme kiivenneet linnalle. Oppaankin jalat painoivat, ja ryhmä pysyi hyvin kasassa. Salzburgin katedraalin edessä neljä poikaa lähestyi ryhmää. Naperot olivat keräämässä rahaa orpolapsille, ja saivatkin saaliikseen kasan eurokolikoita. Lopuksi pojat tarjoutuivat kiillottamaan rahaa lahjoittaneiden kengät, mutta kukaan ei ollut halukas antamaan kävelytossujaan plankattavaksi.

Oiva ansaintametodi.

Jatkoimme Mirabelle-palatsille, jossa tapasimme paikallisen matkaoppaan, jonka englanninkieliset selitykset opas tiivisti muutamaan koreankieliseen lauseeseen. Pakollinen kuvaustauko barokkipuiston edessä auttoi useammankin väsyneen turistin takaisin matkarutiiniin ja pian kamerat laukoivat tuttua sarjatultaan. Metusalemi innostui poseeraamaan puiston uloskäytävällä olevien patsaiden edessä ja pian hänen raajansa taipuivat samoihin asentoihin atleettisten patsaiden kanssa. Ennennäkemättömän vapautunut ele kirvoitti aplodit, ja pian vaimokkeet painostivat vastahakoisia miehiään samoihin poseerauksiin.

Kävelykierros jatkui pakollisille Mozart-nähtävyyksille. Veijarin syntymäkoti sijaitsi pikkuruisella, läpeensä kaupallistetulla aukiolla, eikä talosta voinut liiemmin erehtyä. Rakennuksen toisen ja kolmannen kerroksen välissä luki Mozartin syntymäkoti suurilla kultakirjaimilla. 

 

Kameroiden digitaaliaukot sykkivät kuolemaa halveksuvaan tahtiin.

Rakennus, jossa Mozart myöhemmin asui, tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Museona toimiva jäljitelmä rakennettiin samalle paikalle vasta 1990-luvulla. Kuten tavallista, ryhmällä ei ollut aikaa vierailla museoissa, vaan ohitimme paikan pikamarssia. 

 

Kierroksen loputtua pakkauduimme bussiin ja ajoimme helpohkon matkan Lili-ravintolaan kaupungin laidalla. Parkkipaikkakin löytyi kiinalaisen ravintolan edestä, joten olimme edelleen aikataulussa. Olin niin ylpeä Honzasta, että päätin tarjota hänelle kahvin samalla, kun tilasin itselleni tasoittavan oluen. Tarjoilija kysyi kuskilta, halusiko tämä espresson, ja sai vastaukseksi epätietoisen nyökkäyksen. Kun viinuri toi hänen eteensä pikkurikkisen posliinikupin, kuski oli kuolla nauruun. Honzan mukaan Tsekeissä kahvia myytiin kunnon mukeissa, kun taas Itävallassa kahvi oli näköjään lasten juomaa. Sanoin, että tämä voisi halutessaan tilata ison kupin tavallista kahvia, mutta kuski tyytyi vain naureskelemaan piccolokupille, josta hänen nakkisormiensa oli vaikea saada otetta. 

 

Jotain oli todellakin tapahtunut yön aikana. 

 

Kun opas tuli istumaan pöytäämme, hän toi Honzalle veitsen ja haarukan.

13

Matkanjohtaja laittoi Sound of Music -elokuvan pyörimään, kun lähdimme ajamaan kohti Wolfgansee-järveä. Tavanomaiset tekniset ongelmat eivät tuntuneet haittaavan edes opasta, joka oli juuri edellisenä päivänä tiuskinut minulle, kun en ollut osannut vaihtaa dvd:n kaukosäätimen pattereita – viime vuosituhannelta peräisin olevaa kaukosäädintä ei oltu varmaan koskaan käytetty, joten sen ruuvit olivat ruostuneet kiinni – mutta nyt huomasin tämän vain hymähtävän Honzalle, kun hän polvistui säätämään dvd-soitinta kuskin eteen. 

 

Matka pitkin Salzkammergutin idyllisiä turistimaisemia taittui laulavan Trappin perheen tahdissa.  Kun saavuimme Wolfganseelle, olimme päässeet kolmituntisen spektaakkelin puoleen väliin. Etsimme bussiparkkipaikan ja kun purkauduimme ulos bussista, vieressä sijaitseva toiletti alkoi vetää ryhmää puoleensa kuin magneetti. Seurasin joukkoa, kun kärjessä astelleet LG- ja Samsung -pääjohtajat pyörsivät takaisin ja kehottivat muitakin tekemään U-käännöksen.

”Maksaa 50 senttiä. Liian kallista.”

Parikymmentä minuuttia myöhemmin opas oli johdattanut meidät rantaan ja etsinyt meille ravintolan, jonka vessaa käytimme ilmaiseksi. 

 

Vuorossa oli järviristeily bussissa näkemämme elokuvan maisemissa. Tätä ei oltu merkitty matkasuunnitelmaan, vaan se oli matkanjohtajan oma lisäys ohjelmaan ja keino ansaita samalla hieman lisätienestiä. Kaikki halusivat osallistua maksulliselle lisäretkelle, ja kun vastasin myöntävästi oppaan kysymykseen, halusinko lähteä mukaan, tämä vastasi:

”Hyvä. Pidä huoli ryhmästä. Me kuskin kanssa järven toiselle puolelle. Näemme siellä.”

Opas lastasi ryhmän paattiin, ja näimme tämän kiirehtivän bussille heti, kun aluksemme irtautui laiturista.

”You know. Luulin häntä ensin prinsessaksi. Mutta hän on aivan tavallinen ihminen”, kuulin metusalemin sanovan takanani selvällä englannin kielellä.

 

Kun käännyin, nestori oli jo palannut holhokkiperheensä kameroiden eteen. Kun hän nosti sormensa Winston Churchillin tunnetuksi tekemään V-asentoon, joka oli korealaisten vakioposeeraus, vanhus iski minulle silmää.

Paatin kaiuttimista alkoi tulvia Sound of Musicia ja risteilyn edetessä kapteeni kävi näyttämässä laminoituja valokuvia, jotka liittyivät ohittamiimme paikkoihin. Kun turistit alkoivat poseerata kilvan toisilleen, jouduin urakkatöihin, ja kamera toisensa jälkeen työnnettiin käsiini. Aloin ottaa kuvauksen tosissani ja pelkän räpsimisen sijaan etsin parempia kuvakulmia ja palautin mieleeni valokuvausopintoni, joista oli jo parikymmentä vuotta. 

 

Kaikkien alojen erikoisasiantuntijana minun piti osata enemmän kuin vähän kaikkea.

Ohitimme loistohuviloita ja näimme kukkuloita, jotka oikeasta kulmasta katsottuna näyttivät taivaalle tähtääviltä naisen kylkiluilta. Ohitimme muutaman vesihiihtäjän sekä surffaajan, ja joku huomasi pystysuoralla kalliolla kiipeilijän, jonka muurahaisenkokoinen olemus pääsi moneen perhealbumiin. Muistin taas kerran eurooppalaisten pakkomielteen rakentaa kirkkoja – tai ainakin pystyttää ristejä – mitä vaikeapääsyisimpiin paikkoihin.

Maisemat olivat hienot, eikä mitään kummempaakaan sattunut, ellei sellaiseksi laskettu muutamaa tavanomaista vähältä piti -tilannetta, joissa vuorotellen sekä tuore vävy että anoppi olivat pudota yli laidan. Nelihenkinen perhe paapoi metusalemia siinä määrin, että homma alkoi selvästikin jo oksettaa Samsung- ja LG -pariskuntia, jotka olisivat epäilemättä halunneet olla itse huomion keskipisteinä. 

 

Rantauduimme järven toisella laidalla, jossa hyväntuulinen opas odotti meitä. Hän oli sitonut helteestä huolimatta huivin kaulalleen eivätkä hänen vaatteensa näyttäneet kuin hieman ryppyisiltä. Käväisimme pakollisen visiitin läheisessä kirkossa ennen kuin palasimme bussille, jossa Honza toivotti ryhmälle hyvää päivää – koreaksi. 

 

”Mr. Marko voisi myös opetella muutaman lauseen koreaa”, opas kuiskasi, kun jäin tuijottamaan kuskiamme. ”Parempi juomaraha, jos vähän yrittää.”

14

Kun lähestyimme Wieniä ja kiertueen päätepistettä ymmärsin, että oli aika saada tutkimukseni päätökseen. Vaikken ollut vielä täysin varma, kuka tai ketkä seurueessamme olivat fiktiivisiä henkilöhahmoja, aloin suunnitella juonia, joilla saisin syyllisen paljastamaan itsensä. 

 

Wienin Grinzing-kaupunginosassa sijaitseva Bach-Hengl -ravintola oli pirullisen vaikea löytää. Navigaattori ohjasi meidät pariin turhaan silmukkaan, mutta löysimme lopulta ahtaiden katujen läpi ravintolan eteen. Honza päästi asiakkaat ulos ja sanoi etsivänsä parkkipaikan lähistöltä.

 

Bach-Hengl ylpeili sillä, että paikalla oli ollut ravitsemus- ja viinuritoimintaa jo yli tuhannen vuoden ajan. Historian aikana siellä olivat vierailleet lukemattomat merkkihenkilöt, mutta vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta ravintolan seinälle oli ripustettu valokuvia siellä vierailleista merkkihenkilöistä. Kuvissa poseerasivat niin paavi, Jörg Heider, Bill Clinton, Bud Spencer kuin Vladimir Putin sekä röykkiö pienempiä suuruuksia. Jos valokuvaus olisi keksitty viisisataa vuotta aikaisemmin, mukana olisivat varmaan ainakin Beethoven, Straussin veljekset, Napoleon, vanha kunnon Franz Josef, joukkiottain inkvisiittoreita ja muita pedofiileja sekä tietenkin kunkin aikakauden merkittävimmät poliitikot, tositeevee-tähdet, popmuusikot ja Hollywood-näyttelijät.

Kun ryhmä meni sisälle, josta kuului pahaenteisesti haitarimusiikkia, jäin ulos polttelemaan tupakkaa ja odottamaan kuskiamme. Tiedustelin tarjoilijalta vehnäolutta, mutta kun sitä ei löytynyt, tilasin tavallisen ja istuin sisäpihalla olevalle vihreänruskealle pirttikalustolle. Äänekkäitä turistiryhmiä hälisi joka puolella, ja kun opas oli saanut ryhmän syömään, hän tuli ulos ja kertoi, että voisimme hakea ruokamme buffet-tiskiltä. Hain ison lautasellisen makkaroita, kananrintaa, sianleikettä sekä kinkkuperunalaatikkoa ja istuin syömään, kun Honza tuli paikalle ja kertoi jättäneensä bussin läheiseen parkkihalliin. 

 

Söin hyvällä ruokahalulla ja tulin siihen tulokseen, etteivät paavit tai Amerikan presidentit tulleet turhaan tähän paikkaan. Myös olut oli hyvää ja vahvaa, joten kyllä tänne kelpasi pienemmänkin kihon tulla. Mietin, pitäisikö minun pyytää ravintolan henkilökuntaa näppäämään minusta varmuuden vuoksi valokuva laitettavaksi Helmut Kohlin tai Dalai Laman kuvan viereen lähitulevaisuudessa, mutta annoin asian olla. Olin täällä inkognito, joten oli parasta pitää keskinkertaisuuden naamio vielä hetken yllä.

...seuraavalla kerralla tarinan hengästyttävä loppuhuipentuma, kun tohtori Pyhtila paljastaa, kuka on turistiryhmään soluttautunut fiktiivinen henkilöhahmo.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 5

10

Seuraava hotellimme sijaitsi alppimaisemissa, jonne päästäksemme meidän oli kuljettava Salzburgin läpi – itse kaupunkiin palaisimme seuraavana aamuna. Matka ei luonnollisestikaan sujunut vaivattomasti, sillä juuri kun olimme pääsemässä keskustasta, navigaattori neuvoi meidät tietyömaalle, joka katkaisi reittimme. Ehdotin summamutikassa kääntymistä vasemmalle, ja ennen kuin huomasimmekaan olimme ajaneet saman korttelin pariin kertaan ympäri. Honza kieltäytyi kääntymästä oikealle, sillä hän piti raitiovaunujen sähköjohtoja liian matalina bussillemme. Tunsin itseni voimattomaksi, kun kuskimme kääntyi kolmannen kerran vasemmalle. Vältyimme ikiliikkujalta vain kääntymällä seuraavasta ahtaasta kulmasta oikealle, minkä jälkeen pääsimme hetken eteenpäin pitkin samaa rautatietä, jonka ali tietyömaa oli katkaissut kulkumme. Etsimme toista alikulkutunnelia, mutta kun löysimme sellaisen, Honza teki äkkijarrutuksen ja kieltäytyi ajamasta sen alitse.

”Korkeus on tässä 3,7 metriä. Münchenissä se oli 3,4 metriä. Tämä on ok”, protestoin kun kuski käänsi taas kerran bussimme väärään suuntaan. Honza kieltäytyi kommunikoimasta muuta kuin tavanomaisen ”Scheissensa” – hän oli taas siirtynyt kiroilemaan saksaksi – mutta suostui sentään pysäyttämään auton. Suostuttelin ja anelin Honzaa kääntymään alikulkutunneliin, ja vasta kun lupasin mennä ulos tarkistamaan, että korkeus oli riittävä, kuski suostui tekemään vaivalloisen ja aikaa vievän U-käännöksen, jota ei helpottanut se, että autoja ryöpsähteli ennalta-arvaamattomina parvina takavasemman kuolleesta kulmasta.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Honza ajoi alikulkutunneliin. Ulkona näin selvästi, ettei bussilla ollut mitään vaikeutta päästä sen alta, mutta Honza ajoi tunneliin töksähtelevää etanavauhtia samalla, kun pari kävelyllä ollutta eläkeläistä ohitti automme. 

 

Pariskunnan nainen käytti rollaattoria ja mies oli liikkeellä sähköistetyllä pyörätuolilla. 

 

Kun saimme karistettua Salzburgin pölyt renkaistamme, oli hotellille helppo matka. Viimeisessä käännöksessä ennen hotellin parkkipaikkaa Honzan piti tehdä 90 asteen käännös jyrkässä alamäessä kapealla tiellä, mikä vei tosiasiallisesti vain viisi minuuttia, mutta tuntui ryhmästämme varmaan raamatulliselta. 

 

Hotellilla korealaisryhmä piristyi jälleen ja ihasteli hetken alppimaisemia. Opas jakoi huoneiden avaimet ja kertoi, että hartaasti odotettu illallinen alkaisi viidentoista minuutin kuluttua ja sisältäisi viininmaistelutilaisuuden, jota varten paikalla olisi ihka oikea italialainen viinimaisteri. 

 

Vartin päästä istuimme pensionaatin ruokasalissa nälkäisinä. Katsoin janoisena tarjoilupöydälle asetettuja viinipulloja, ja panin asiantuntevasti merkille, että tarjolla oli sekä valko- että punaviiniä. Opas oli hävinnyt keittiöön käymään jotain neuvottelua, ja pian viiksekäs, puolikalju sommelieri astui sisään ja toivotti seurueemme tervetulleeksi kankealla mafiosoenglannillaan.

Viinimestaria seurasivat nuorempi viiksekäs mies sekä oppaamme. Kun sommelier aloitti puheensa, kolmikon työnjako alkoi käydä selväksi. Ensin spagettimies piti puheensa italiaksi, sitten nuorempi mies käänsi sen englanniksi, jonka oppaamme puolestaan käänsi koreaksi. 

 

Giorgioksi esittäytynyt viinimestari aloitti puhumalla edustamansa Venetsian lähialueen viinitilasta. Kaikki kuuntelivat mielenkiinnolla oudon ulkomaalaisen herrasmiehen sointuvaa puhetta, joka saatiin kuulla kymmenen minuutin kuluttua koreaksi. Sitten mies jatkoi siitä, miten heidän tilallaan viinirypäleet poimittiin käsin eikä koneellisesti, ja miten se vaikutti viinin makuun.

Tässä vaiheessa oli kulunut kaksikymmentä minuuttia siitä, kun istuimme pöytään. Tarjoilija kurkki välillä keittiöstä, milloin luento loppuisi ja tarjoilu voisi alkaa. Aloin tarkastella ruokailuhuoneen tirolilaiskoristuksia ja huomasin, että Honza huokaili syvään ja katseli huolestuneena bussinsa kattoa, joka näkyi erinomaisesti toisen kerroksen ravintolasta. 

 

Kun viinimaisteri siirtyi käsittelemään tilansa perheyrityksen organisaatiorakennetta, nousin ylös ja kävelin viereiseen baariin. Arvostukseni Honzan silmissä kasvoi huomattavasti kun toin hänellekin huurteiset samalla, kun LG- ja Samsung -pomot vilkaisivat meitä paheksuvasti ja syventyivät taas nyökyttelemään päitään italiaanon jaarittelun tahdissa. Viinitilan organisaatiokysymysten tultua käsitellyiksi olimme juoneet jo kahdet oluet samalla, kun kapina alkoi hautoa korealaisryhmässä. Lady Macbeth ja silikonirouva lähtivät mielenosoituksellisesti tupakalle, metusalemi valitteli rakkoaan ja poistui nelihenkisen perheen vaatiessa saada saattaa häntä vessaan. Nuoripari oli syventynyt taskunintendoon ensin pöytäliinan suojissa, mutta pelasi sitä nyt avoimesti pöydällä, ja ryhmän johtoportaankin niskanikamat alkoivat väsyä toista tuntia jatkuneeseen nyökyttelyyn. Honza ehdotti minulle tsekiksi, pitäisikö meidän tilata pizzat juuri, kun sommelier aloitti ties monennenko 'lopuksi haluan sanoa' -lauseensa, jonka tulkkaamiseen italiasta englanniksi ja englannista koreaksi menisi vielä vähintään kymmenen minuuttia. 

 

Hain neljännen kolpakon ja palatessani nappasin hetken mielijohteesta yhden punkkupullon tarjoilupöydältä suoraan puheneuvoston nenän edestä. Ajattelin ensin viedä sen pöytäämme, mutta sitten huomasin johtajakaksikon janoisen ilmeen ja ojensin pullon heille. Hain lisää pulloja jaksamatta välittää sommelierin Fidel Castro -mittoihin venyneestä puheesta ja jaoin jokaiseen pöytään summamutikassa pari pulloa. Pian muutkin turistit alkoivat virrata takaisin pöytiin ja viinilasit alkoivat täyttyä samalla, kun sommelier löysensi kravattiaan antamatta kuitenkaan puhetulvan katketa suustaan. 

Seuraavaksi hän luennoi perusteellisesti viinitilan suotuisasta vaikutuksesta lähialueen sosioekonomisiin ongelmiin vaikean taloudellisen tilanteen ja rakennemuutoksen aikana. 

 

Teostani inspiroituneena metusalemi kävi kuiskaamassa jotain oppaan korvaan. Nöyrtynyt matkanjohtaja katosi saman tien keittiöön ja pian saimme eteemme odotetut wienerleikkeet riisin ja nuudelikeiton kanssa. Giorgio lopetti vain hieman nolona maratonpuheensa, kokosi itsensä ja alkoi kiertää pöydästä pöytään laseja täyttäen, kunnes jossain vaiheessa häivytti itsensä takavasemmalle ja katosi elämistämme.

 

Samsung- ja LG -miehet yrittivät pitää hetken yllä hienostunutta tunnelmaa keskustelemalla viinin sumopainijamaisesta bugeesta. Herra Samsung kertoi, että hänellä oli kotonaan hyvin varustettu viinikellari, johon LG-presidentti vastasi, että hänellä oli omat viinikellarit puna- ja valkoviinejä varten. Samsungin pääjohtaja korjasi, että totta kai hänelläkin oli erilliset viinikellarit, ja lisäksi kaksi lisäkellaria roseeviinille ja shampanjalle. Pian miehet kyllästyivät itsekin nokitteluunsa ja keskittyivät hienostelemattomaan syömiseen ja ryyppäämiseen. 

 

Ainoa välikohtaus hartaaksi muuttuneessa illallisessa tapahtui, kun lähes täysi punaviinilasillinen sattui kaatumaan nuoren aviomiehen syliin ja tämä joutui poistumaan vaatteidenvaihtoon. Tyttären ja äidin välinen jännite jatkui hillittynä asemasotana, jossa ei kaihdettu tilaisuuden koittaessa likaisiakaan keinoja. Lukuisia punaviinilasillisia tulisi kaatumaan siinä pöydässä vielä tämän illan aikana.

11

Ilta jatkui sekavan kosteasti. Rekisteröin välillä erinäisiä – lähinnä eroottisia – signaaleja ryhmän valikoiduilta naisihmisiltä, ja viinipullon tyhjennyttyä toisensa jälkeen turistimme aloittivat korealaisen hauskanpitonsa traditionaalisen osuuden, joka tarkoitti sitä, että jokaisen piti laulaa vuorollaan. Kovassa tuiskeeseen itsensä viinimaistellut johtajakaksikko aloitti esityksen, joka oli duetto tunnetusta k-pop-balladista. Sitten metusalemi esitti Korean sodan aikaisen marssilaulun, johon nuoripari vastasi hempeällä Celine Dion -esityksellä. Anopin ponteva yksinlaulu kertoi arvattavasti kostosta ja kuumista paikoista, kun taas nelihenkinen perhe oli selvästikin valmistautunut tämänkaltaisiin koitoksiin ja esitti acapellaversion Michael Jacksonin Thrilleristä oikeaoppisine koreografioineen. Esityksen jälkeen oppaan Sound Of Music tuntui vääjäämättä väljähtäneeltä, vaikka olikin maantieteellisesti aivan oikeassa paikassa. LG- ja Samsung -vaimokkeet juonivat yhdessä yllättävän onnistuneen Boney M -esityksen ja kiemurtelivat kappaleen omille Daddy Cooleilleen. 

 

Kun kierros oli tehty, riemuun itsensä juoneet korealaiset huomasivat, että minä olin joukosta ainoa, joka ei ollut vielä laulanut – Honza oli lähtenyt veisaamisen alettua strategisesti nukkumaan. Esitin tavanomaiset vastalauseeni, mutta koska tiesin, etten selviäisi illasta laulamatta, olin antavinani periksi ja esitin antaumuksella Nylon Beatin kappaleen Rakastuin mä luuseriin. Kappalevalinta aiheutti välittömän ihastuksen, koska Koreassa kappale tunnettiin paikallisen tyttötrio S.E.S:n käännöshittinä Dreams Come True. Vaikka kappaleen nimi oli englanniksi, koko muu kappale esitettiin Korean niemimaalle lokalisoidussa versiossa paikalliskielellä. Kostutin muutamat pikkuhousut paitsi laulutaidoillani, myös esittämällä toisen säkeistön koreaksi sekä heittämällä valikoidut tanssiliikkeet, joista uusimmat poikabänditkin olisivat olleet kateellisia. Kun pääsin kertosäkeeseen, koko ryhmä lauloi mukanani ja tunsin itseni vähintään Elviksen tasoiseksi esiintyjäksi. 

 

Esityksen ja alkoholin aiheuttama euforia jatkui vielä muutaman tunnin, jonka aikana kipattiin useita laseja paitsi valko- ja punaviiniä, maisteltiin myös olutta ja sojua, jota tuntui ilmestyvän esiin korealaisten loppumattomista varastoista. Lopulta ilta alkoi hyytyä ja ihmiset kaikota huoneisiinsa. Pian huomasin nuokkuvani ravintolan vessan pytyllä, mistä kömmin toisessa kerroksessa olevaan huoneeseeni vain hieman horjuen. 

 

Avasin huoneen oven, potkin kengät jaloistani ja heitin avaimet pedille, kun huomasin, että sängyssä oli liikettä.

”Mitä..?” sain sanottua. 

 

”Mr. Marko ei vihainen”, nuorenparin parempi puolisko kuiskasi. Suljin oven ja huomasin, että peiton alta tirkistelevä tuore aviovaimo oli paitsi (teko)itkuinen, myös huolimattoman alasti. ”Minulla niin monta pulmaa. Mies juo itsensä sammuksiin. Äiti vihaa minua. Vain mr. Marko voi auttaa.”

Mietin tilannetta millisekunnin ja päädyin siihen lopputulokseen, että jos asiakas tulee luokseni ja pyytää apuani, niin mikä minä olen käännyttämään ketään luotani. Antakaa kaikkien maiden tyttölapsien tulla luokseni, ajattelin, ja päätin käydä käsiksi pikkurouvan ongelmiin.

Pikkurouvakin vaikutti innostuneelta saamaan minulta neuvoja, sillä hän nousi istumaan ja pudotti huolimattomasti peiton olkapäiltään.

Samassa ovelta kuului varovainen koputus.

Kävelin vaistomaisesti ovelle ja ennen kuin ehdin tajuta, mitä olin tehnyt, ovi oli auki ja seisoin vastapäätä rouva Macbethia. 

 

”Mr. Marko ei vihainen”, lievästi humalainen shakespeare-hahmo liversi samettisessa yöpaidassaan, joka oli jäänyt huolimattomasti auki. ”Niin monta pulmaa. Tytär vihaa. Vävy haluaa tappaa. Vain mr. Marko voi auttaa.”

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 4

8

Seuraavana aamuna saavuimme Alpeille. Ohitimme polkupyöräilijöitä, jotka olivat aloittamassa perverssiä urakkaansa nousta ylös samaa vuorta, jonka ylittäminen bussillakin tuntui käyvän henkeen – ja ainakin se kävi Honzalle, joka joutui vääntämään ohjaustehostettua rattiaan jatkuvasti ohjastaessaan goljattiamme siksakkia mutkittelevaa tietä ensin ylös ja sitten alas. Kun kuskimme ehti hengähtää ja katsoa ympärilleen, ei hänkään voinut olla huokaisematta ihastuksesta. Majesteettiset vuoret ja alhaalla kimaltelevat järvet tekivät yhteisvaikutuksen, jonka pystyivät ylittämään vain vierestämme terävinä kohoavat vuorenhuiput, joille köysiradat nousivat välillä niin jyrkästi, että tuntui kuin ne olisivat saman tien yltäneet tähtiin.

Matkamme ensimmäinen takaisku sattui, kun seurueen seniorin kamera teki tenän pysähtyessämme pakolliselle kuvaustauolle keskelle vuoristoidylliä. Katastrofilta vältyttiin, sillä nelihenkisen perheen poika paitsi lainasi oman kameransa vanhukselle, perhe myös näytti ottavan jollain tavalla suojelukseensa metusalemin. Kun oppaamme oli ainoa, joka ei kiinnittänyt mitään erityishuomiota ikänsä puolesta kunnianarvoisimpaan jäseneemme, muut vähintään osoittivat sitä muodollista arvonantoa vanhukselle, joka tälle ikänsä puolesta aasialaisessa kulttuurissa kuului. Kun metusalemi oli kaivanut edellisiltana keskiaikaisessa kuppilassa esille soju-pullon ja kertonut olevansa leski sekä heräävänsä joka aamu kuudelta voimistelemaan, tilinteko oli herättänyt ensin ihastusta, mutta tämän poistuttua nukkumaan seurueen jäljelle jääneet jäsenet olivat olleet yhtä mieltä siitä, että vanhus oli säälittävä höppänä, jonka olisi pitänyt jäädä kotiin ja säästää nämäkin matkarahat perillisilleen. 

 

Minulle he olivat tietenkin ylistäneet englanniksi sen jälkeenkin metusalemin ennakkoluulotonta asennetta lähteä yksin kalliille matkalle kaukaiseen Eurooppaan. Matkanjohtaja oli nyökytellyt päätään ja todennut koreaksi tietävänsä, että mies oli tehnyt pitkän uran Huyndailla – vahtimestarina. 

 

Taas yksi 'muualla' työskentelevä epäilty. Ellei toimeksiantoni ollut fiktiota, koko ryhmä tuntui elävän jossain toisessa todellisuudessa kuin missä tiesin heidän olevan ja tekevän töitä samalle henkilölle, joka oli palkannut minut selvittämään, kuka ryhmän jäsenistä oli fiktiivinen henkilö. Ainakin kaikki kuvittelivat maksaneensa ilmaisesta 'palkintomatkasta' suuria summia. 

 

Ylitimme jossain vaiheessa Saksan ja Itävallan välisen rajan – mikä sai matkapuhelimeni hulluksi – ja vaikka hotellilta oli linnuntietä Innsbruckiin alle sata kilometriä, saimme kulumaan matkaan reilut kolme tuntia. Syynä eivät olleet tällä kertaa navigointiongelmat vaan sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti haasteellinen tiestö. Honzan kunniaksi on sanottava, että hänen kyydissään oli turvallista matkustaa, vaikka mutkitteleva tie vei meidät välillä kirjaimellisesti jyrkänteen reunalle eivätkä vuoristotiellä parveilevat polkupyöräilijät ja motoristit tehneet ajamisesta helpompaa.

9

Innsbruck merkitsi minulle ennen muuta paikkaa, jossa Matti Nykänen oli suorittanut joitain legendaarisimmista suorituksistaan niin hyppyrimäessä kuin kaupungin discoissakin. Kun lähestyimme kaupunkia, näin mäen, josta Nykäsen lisäksi myös Veikko Kankkonen oli hypännyt kultaa ja kunniaa. 

 

Kaupunki oli sen verran pieni, että pääsimme keskustaan vain säikäyttämällä puolikuoliaaksi pari jalankulkijaa, joista varsinkin jälkimmäinen taisi saada löysät housuihinsa erehdyttyään luulemaan, että bussimme tosiaankin noudattaisi normaaleja suojatiesääntöjä. Honza mumisi ”do prdele, kurva” – totesin ilolla, että hän oli ottanut neuvostani vaarin ja kiroili nyt tšekiksi – mutta sai Volvon pysähtymään juuri ennen kuin mitään peruuttamatonta ehti tapahtua. 

 

Pääsimme parkkiin aivan joen rannalle ilman ihmeempiä sattumuksia – ellei sellaiseksi luettu yhtä romuttunutta polkupyörää – ja lähdin seuraamaan ryhmää näiden jalkaannuttua ihastelemaan Innsbruckin keskustaa. Käännyimme ensin ihmettelemään näkymää Inn-joen yli menevällä sillalla, ja tarjouduin ottamaan valokuvia pariskunnista. Olin huomaavinani lievän punastuksen LG-vaimon poskilla, kun näpsin sarjan kuvia tästä ja tämän miehestä Alppien ja vanhankaupungin rakennusten näkyessä taustalla. 

 

Silikonitäti sen sijaan väläytti minulle häpeämättömän silmäniskun poseeratessaan lyhyenlännän siippansa kanssa. Nelihenkinen perhe huolehti metusalemin lomakuvista ja otin vielä yhteiskuvan koko kvintetistä. Tuoreen avioparin anoppi oli loihtinut silmilleen tšekkoslovakialaista mallia olevat jättimäiset aurinkolasit eikä halunnut poseerata lainkaan pariskunnan lukuisista, mutta innottomista pyytelyistä huolimatta. 

 

Matkanjohtaja kiiruhti ryhmän vanhaankaupunkiin, ja pysähdyimme valokuvaussessiolle kuuluisan 500-vuotiaan 'kultaisen katon' kohdalle. Samalla paikalla oli poltettu elävältä eräs epäonninen uskonpuhdistaja, mutta nyt aukiota hallitsivat ravintolaterassit ja turistilaumat. 

 

Olimme jälleen aikataulusta myöhässä, joten Innsbruckin kaupunkikierros suoritettiin lähes hölkkävauhtia oppaan juostessa edellä ja muiden yrittäessä pysyä perässä. Opas ei vaivaantunut vilkuilemaan taakseen, joten ryhmän muuttuessa ensin jonoksi, sitten letkaksi ja lopulta molempiin suuntiin ja useiden kulmien yli venyväksi kuminauhaksi, katsoin velvollisuudekseni yrittää pitää ryhmää koossa ja odottaa strategisilla kulmilla heikompikuntoisia, jotta saatoin näyttää mihin suuntaan ryhmänjohtaja oli kääntynyt. 

 

Sain sen verran selvää oppaan kertomasta, että Mozart oli viettänyt yön eräässä hotellissa säveltäessään Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa. 

 

Eksytysyrityksistä huolimatta ryhmä pysyi koossa. Osa tästä saavutuksesta kuului paitsi opastinpalveluilleni, myös sille sattumalle, että metusalemin adoptoinut perhe tuli meitä vastaan, kun palasimme riemukaarelta samaa tietä takaisin. Kun pääsimme hölkkäkierroksen jälkeen vetämään henkeä, opas ilmoitti, että voisimme käyttää seuraavan puoli tuntia pienessä kiinalaiskaupassa, joka sijaitsi hiljaisella kadulla, jolla ei ollut mitään muuta nähtävää tai tekemistä. Aurinkokin porotti niin kuumasti, että korealaiset ahtautuivat kilvan kauppaan, jossa oli oppaan mukaan tarjolla paitsi aitoja Mozart-kuulia, myös ilmastointi ja takahuoneen vessa. 

 

Seisoskelin vessajonossa, kun turistit parveilivat Mozart-kuulien ympärillä. Totesin, että samoja suklaakuulia saa todennäköisesti paremmalla hinnalla muualtakin matkan edetessä. Useimmat ottivat neuvostani vaarin ja vain LG- ja Samsung -päälliköt yltyivät kasaamaan koreihinsa kuularasioita kilpaa osoittaakseen, ettei raha merkinnyt näille kroisoksille mitään. Kun lompakkoa uhmaava kukkotappelu oli päättynyt ratkaisemattomaan tasapeliin – ukot eivät yksinkertaisesti pystyneet kantamaan enempää Mozart-kuulia – saatoimme jatkaa matkaa. Honza oli tehnyt varsinaisen uroteon löytämällä kadulle, joka sijaitsi vain muutaman kulman takana pysäköimispaikasta, joten kaikki näytti menevän vaihteeksi suhteellisen hyvin. 

 

Juuri kun olimme löytäneet tien ulos kaupungista, nelihenkisen perheen tytär ilmoitti kummastuksensa siitä, ettei lady Macbeth ollut bussissa. Aviopari yritti ensin hyssytellä tyttöä, mutta kun muut huomasivat asian, hekin liittyivät kovaäänisten ihmettelijöiden joukkoon.

Opas soitti kiinalaiskauppaan, josta kerrottiin, että rouva oli jäänyt vessaan lukkojen taakse mutta oli hyvässä kunnossa. Käännyimme takaisin Innsbruckin keskustaan, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Jo pelkkä U-käännös aiheutti lievän liikennekaaoksen, mutta vain tunnin kuluttua olimme takaisin kiinalaisen kaupan edessä. 

 

Hysteriaan itsensä lietsonut tuore aviovaimo ryntäsi bussista äitinsä luokse, joka istui kaupan edessä varjossa ja poltti tupakkaa jalat ristissä. Vaikka tyttö esitti huolesta suunniltaan olevan tyttären osaansa vähintään Oscarin arvoisesti, rouva Macbeth antoi tälle mojovan korvapuustin ja syytti kovaäänisesti tämän miestä – joka yritti samanaikaisesti kaivautua bussin istuimen alle – itsensä lukitsemisesta vessaan. Nainen tumppasi savukkeen ja matka jatkui – tai pikemminkin alkoi uudestaan – hyytävässä ilmapiirissä. Rouva parkkeerasi bussin perälle pahojen poikien paikalle ja tunsimme kaikki hänen tappavan katseensa samalla, kun aviopari yritti muuttua näkymättömäksi edessä. 

 

Vain muutaman väärän käännöksen jälkeen saavuimme matkamme seuraavaan etappiin. Swarovskin kristallimaailma oli ehta turistipyydys. Jo tosiseikka, että busseille tarkoitettu parkkipaikka oli useamman kymmenen hehtaarin suuruinen, on kuvaava. Alppien alla olevien kumpareiden sisään oli rakennettu kristallihelvetti, jossa perheenäitien oli tarkoitus vinguttaa visaa sellaisella volyymilla, että jälkeläiset joutuisivat syömään loppuvuoden pussikeittoja. Jo sisääntulossa sijaitsevan vesiputouksen – jossa vesi tuli suoraan miehen pään muotoon leikatun jättipensaan suusta – tarkoitus oli hämärtää kävijän todellisuudentajua ja aiheuttaa samanaikainen ihastuksentunne, jonka oli määrä jatkua 'kristallimaailmaksi' naamioidun megamyymälän sisällä. Edes Dalí ei pystynyt samanlaiseen surrealistis-kaupalliseen kokemukseen, jonka päämääränä oli kukkaronnyörien avaaminen siinä mitassa, että seurauksena olisi joukkovelkavankeus sekä suoranainen nälänhätä. 

 

Jätettyäni Honzan parkkipaikalle pesemään autoa kävelin suoraan kristallibabylonin myymälän baariin, jossa join useita ylihinnoiteltuja pikkupulloja olutta. 

 

Suuria pulloja ei ollut tarjolla.

Ennen pitkää jouduin jättämään pullomeren jälkeeni ja suunnittelemaan paluuta käymälän kautta bussille. Mutta vessassa minua odotti yllätys. Juuri kun olin kaivamassa veitikkaani esille, viereisestä kopista kuului kuiskaus.

”Hey. Come here.”

Vedin vetoketjun puoliksi kiinni ja menin ottamaan selvää, mistä oli kyse. 

 

Käsi veti minut koppiin ja ennen kuin tajusinkaan, olin lähikontaktissa ryhmänjohtajamme kanssa.

Vihainen opas läpsäisi minua nenälle. 

 

”Miksi sinä sanoa Mozart-googeleita saada myöhemmin? Se ei sinun bisnes. Mozart-googeli minun bisnes. Kaupanpitäjä antaa provisio. Onko sinulla provisio jossain?”

Mutisin anteeksipyytelevästi, ettei minulla ollut ollut mitään aikeita sotkea kenenkään bisneksiä vaan että olin vain yrittänyt olla avulias.

”Sinä ei olla avulias. Se ei sinun työ. Selvä?”

Nyökkäsin, että asia on klaara.

”Ja nyt sinä tehdä jotakin minulle.”

Ja minähän poika tein.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 3

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 3

 

6

Palasimme Marienplatzille, jossa opas antoi ryhmälle puoli tuntia aikaa vapaaseen ihmettelyyn. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja hankkiuduin vehnäoluen äärelle. Terassilla vierähti toinenkin Weissenbier, ja ennen kuin tajusinkaan, oli puolesta tunnista kulunut neljäkymmentä minuuttia. Etsin katseellani korealaisryhmää, mutta vaikka aukiolla ei ollut varsinaista väentungosta, en nähnyt turistejamme missään. Juoksin parkkipaikalle, mutta sininen Volvo ei ollut enää siellä. 

 

Olin pulassa. Jos kadottaisin epäiltyni Münchenissä ja joutuisin palaamaan maitojunalla kotiin Prahaan, joutuisin naurunalaiseksi koko maailman psykogeograafikoiden silmissä. Ammattilehdissä ja foorumeilla minulle ilkuttaisiin, varsinkin kun kyseessä olisi ensimmäinen epäonnistumiseni häikäisevän Keski-Eurooppaan rantautumiseni jälkeen. Olin hankkinut kaikkien alojen erityisasiantuntemuksellani runsaasti vihamiehiä, jotka eivät voineet sietää sitä, että paljastin loistavalla älylläni heidän keskinkertaisuutensa – ja että vein samalla paitsi heidän asiakkaansa, myös heidän naisensa. 

 

Oli siis aika ottaa käyttöön psykomaantieteelliset kykyni. 

 

Lähdin kävelemään takaisin keskustaan ja laskin pikaisesti, että koska bussin lähtemisestä oli kulunut kaiken todennäköisyyden mukaan vain viitisen minuuttia, se ei voinut olla vielä kaukana. Honzan ajotaidot huomioon ottaen – puhumattakaan siitä, etten ollut auttamassa häntä navigoinnissa – se tarkoitti mitä ilmeisimmin sitä, että bussi oli jonkin kulman takana aiheuttamassa ruuhkaa ja peruuttamassa peruuttamattomasti jotain jalankulkijavanhusta päin.

Mutta minkä kulman?

Lähdin Marienplatzilta Rindermarktille, mutta tajusin heti, että katu oli liian pieni bussikatastrofille. Käännyin vasemmalle ja tulin pian Viktualienmarktille, joka oli suurempi katu ja sopivampi liikennekaaokselle. Bussia ei kuitenkaan näkynyt. Huomasin Olut- ja Oktoberfest -museon mainoksen, joten ohitin puiston ja lähdin kävelemään kyltin osoittamaan suuntaan. Taivalsin muutaman sata metriä ja saavuin kahden leveän tien väliin jäävän puiston kohdalle.

Bussi oli etuoikeallani Frauenstraßella. Se yritti peruuttaa tehdäkseen U-käännöksen samalla, kun seurueemme seniori seisoi keskellä tietä ja yritti avustaa Honzaa käsimerkeillä. Muu ryhmä otti valokuvia hulabaloosta puiston reunalta. Tielle molempiin suuntiin olivat muodostuneet valtavat autojonot, jotka tekivät tuuttailullaan alkuillan puistoidyllistä kakofonisen kokemuksen.

Melusta huolimatta kuulin sadan metrin päähän Honzan huutavan ”Scheissea” bussin sisällä. 

 

Kiiruhdin hoputtamaan turistit bussiin, viittoilin pohjoiskorealaisilta liikenteenohjaajilta oppimillani autoritäärisillä käsimerkeillä liikenteen päästämään meidät kääntymään ja vain muutaman läheltä piti -tilanteen jälkeen olimme matkalla kohti Alppeja. 

 

Kukaan ei onneksi kysynyt mitään 'katoamisestani' enkä olisi viitsinyt vastatakaan minkäänlaisiin tiedusteluihin sillä hetkellä. Kirosin, ettei minulla ollut tarvittavaa ajokorttia ja että pelkäsin muutenkin kuollakseni autolla ajamista, kun ohjelmoin navigaattorin opastamaan meidät moottoritien vieressä sijaitsevalle hotellillemme. Kello kävi jo yhdeksää, joten olimme tuntikausia myöhässä aikataulusta ja aloimme kaikki olla erittäin nälkäisiä. 

 

Honza kysyi minulta, paljonko hotellille oli matkaa.

”Pět set kilometr”, vastasin ja sain hämmästykseni huomata, että Honza osasi kiroilla useammalla kuin kahdella kielellä. Korjasin, ettei hotellille ollut 500 vaan 50 kilometriä, ja tajusin olevani varsin väsynyt. 

 

Kun saimme hotellin näkyviimme Honza kaarsi mitään sanomatta viereiselle bensa-asemalle. Koko bussi yltyi protestoimaan, sillä kaikki tajusivat, että tankkaukseen menisi kuskimme taidoilla vähintään puoli tuntia samalla, kun tyhjien vatsojemme mourunta alkoi kutsua paikkakunnan karvaturreja koolle. Sain vakuutettua Honzan siitä, että meidän olisi paras jatkaa suoraan parin sadan metrin päässä olevalle hotellille tai en pystyisi takaamaan hänen turvallisuuttaan hurjistuneiden korealaisturistien käsissä. 

 

Honza sihisi tavanomaisen ”Scheissensa” mutta suostui jättämään bensahanat aamuun eikä kahdensadan metrin matka vienyt enempää kuin kymmenen minuuttia. Kun viimein pääsimme ulos bussista ja hotellin sisäpihalle, huomasimme, ettei kyseessä ollut mikään tavanomainen tienvarsimotelli. 

 

Pihalla meitä tervehtivät jalkapuut, mestauspölkky ja hirsipuussa roikkuva miehenraato. 

 

Kun opas ryntäsi vastaanottoon, turistimme taputtivat käsiään ihastuneina ja kaivoivat kamera-arsenaalinsa esille. Keskiaikaisten rakennusten ympäröimällä pihalla oli asiaan kuuluvaa rekvisiittaa kidutusvälineistä puutynnyreihin ja heinärattaisiin.

Valokuvauskoneet lauloivat sellaista sarjatulta, että pelkäsin vanhempien kameramallien räjähtävän innokkaimpien käsiin.

Pian opas kiiruhti pihalle ja paimensi katraansa mukaan läheiseen tavernaan, jossa myöhäinen illallinen odotti meitä. Sekunnin miettimisen jälkeen päätin seurata ryhmää ja jätin Honzan pihalle matkalaukkuvuoren kanssa. 

 

Taverna noudatti samaa teemaa kuin hotellimme, joten sisällä meitä odottivat hilpeät pillipiiparit, humalaiset kapakkatappelijat, rivot kääpiöt, anteliaasti pukeutuneet tyttölapset ja muut musikaalinäytelmistä tutut 'iloiset kyläläiset', joiden työnä oli luoda autenttista keskiaikaista tunnelmaa. Oppaamme oli saada hermoromahduksen yrittäessään estää palkattua kylätappelijaa tekemästä työtään eli käymästä käsiksi kehenkään samalla, kun hän yritti koordinoida erilaisten erikoisruokavalioiden ja juomatoivomusten kavalkadia tarjoilijoille, joille maksettiin siitä, että he käyttäytyivät keskiaikaisen töykeästi. 

 

Istuin syrjemmälle ja tilasin paitsi oluen, myös pari medievaalista voimajuomaa ja keskityin kumoamaan ryypyt naamaani miettiessäni tilannetta. Ensimmäinen matkustuspäivä ei ollut vienyt tutkimuksiani yhtään pidemmälle vaan päinvastoin tuonut esille hermoja raastavan navigointiongelman, johon minun pitäisi peiteroolini mukaisesti paneutua tulevaisuudessakin. En tiennyt millaisessa yhteistyössä matkanjohtajat toimivat tavallisesti kuskinsa kanssa, mutta oppaamme ei näyttänyt haluavan olla missään tekemisissä Honzan kanssa; ja olihan se toisaalta ymmärrettävää, jos minä olin bussissa kuskin apuna. Ryhmä puolestaan vaikutti stereotyyppiseltä aasialaiselta turistilaumalta, jonka kamera-addiktiolla ei ollut mitään rajaa. Nytkin korealaiset ottivat toisistaan vuorotellen kuvia tavernan jalkapuussa.

 

Hymyjen ja ulkokultaisen käytöksen alla piili tyytymättömyys kuskiamme – ja siis myös minua – kohtaan, joka materialisoituisi jossain vaiheessa vähintään muodollisena valituksena ja vahingonkorvausvaatimuksena. Onneksi minun ei tarvitsisi huolehtia siitä. Olin saanut lähes koko päivän kuulla oppaamme lausuvan mikrofoniinsa koreankielisiä lauseita, jotka olisivat saaneet Honzan repimään pelihousunsa lopullisesti, jos hän olisi ymmärtänyt niiden koskevan paitsi hänen ajotaitoaan, myös tämän oletettua sukutaustaa sekä älykkyysosamäärää. 

 

En voinut toisaalta olla täysin eri mieltäkään. Kuljettajamme oli paljastunut yhteistyökyvyttömäksi äksyksi, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä asiakaspalvelusta eikä minkäänlaista halua oppiakaan sitä. 

 

Toisin sanoen hän oli mitä tyypillisin palveluammatissa työskentelevä tšekki.

7

Honza istui parinkymmenen minuutin kuluttua hikisenä pöytääni kolpakko molemmissa käsissään, mutisi tervehdykseksi tavanomaisen ”Scheissensa” ja huokaisi syvään. Vastasin väsyneesti, että jos hän halusi välttämättä kiroilla bussissa, hänen olisi ehkä parempi tehdä sen tšekiksi, sillä jokunen korealainen saattoi ehkä osata muutaman strategisen sanan saksaa. Kysyin retorisesti, miltä hänestä tuntuisi olla sellaisen kuskin kyydissä, joka noitui ja manasi jatkuvasti. Sain vastaukseksi mulkaisun, ja Honza murahti lähtiessään hakemaan lisää olutta. Hän oli ryystänyt ensimmäisensä minuutin tuoppivauhtia. 

 

Mies tuli hieman paremmalle päälle saatuaan eteensä lisää olutta sekä lautasellisen valkosipulikeittoa, jonka totesi olevan lähes samanlaista kuin kotona Liberecissä. Totesin, että oli parempi olla hermostumatta enempää tyyppiä, jonka vastuulla olisi huominen Alppien ylityksemme, joten kun tämä lähti nukkumaan ruokailun päätteeksi, kohdistin huomioni ryhmään, joka lopetteli illallistaan pitkän hirsipöydän ääressä.

 

Kun tarjoilijat hakivat lautaset pois, muutama tyttölapsi alkoi tanssia pöydillä samalla, kun pari juopunutta miekkosta haasteli toisiaan kaksintaisteluun. Kaksintaistelu piti tosin keskeyttää vähän väliä, jotta turistimme pääsivät poseeraamaan samaan kuvaan heidän kanssaan. 

 

Korealaiset joivat tyytyväisinä olutta painavista savimukeistaan ja kutsuivat minutkin pöytäänsä, ja keskiaikaiset pidot sen kuin paranivat. Saliin ryntäsi papinkaapuinen roikale parin inkvisiittorin kanssa ja vaati 'vapaaehtoista' tehtävään, joka kaikesta päätellen liittyi jotenkin seinällä olevaan kidutuspyörään. Jos Honza olisi ollut paikalla, hänet olisi kannettu korealaisten toimesta välittömästi teilattavaksi, nyljettäväksi elävältä sekä poltettavaksi roviolla, mutta nyt aloin pelätä oman nahkani puolesta. Onneksi lady Macbeth nousi pöydän päästä kiljaisten seisomaan, ja ennen kuin kukaan ehti sanoa ”man na seo, ban kap seub ni da”, inkvisiittorit olivat kaapanneet naisen ja alkoivat sitoa tätä käsistä ja jaloista kidutusvälineeseen samalla, kun pappi julisti paavolipposmaisella auktoriteetilla asiaankuuluvaa munkkilatinaa. 

 

Seuraavat tapahtumat olisivat voineet olla varsin mielenkiintoisia ja jopa tietynlaista kiihtymystä aiheuttavia, mutta niitä säesti lady Macbethin ikävän kimeä-ääninen protestointi, jota normaalioloissa olisi pidetty hysterian merkkinä. Nuorenparin miespuoli oli sen sijaan keskiaikaisessa juonessa mukana ja ratkaisi asian toimittamalla inkvisiittoreille huivin, jonka nämä tunkivat asiaankuuluvan hellävaraisesti naisen suuhun. Mylvintä vaimeni ulinaksi samalla, kun nuorikko otti häämatkalle tunkeneesta anopista kuvia, joita tämä ei varmaankaan haluaisi näyttää sukulaisille.

 

Koko sali kohahti, kun kävi ilmi, ettei nainen käyttänyt jakkuhameensa alla lainkaan pikkuhousuja. Kun seuraavalla onnenpyörän pyörähdyksellä tapahtui eräiden ruumiineritteiden kiusallinen purkaus, inkvisiittorit päättivät armahtaa naisen, joka suoritti aikahypyn takaisin 2000-luvulle, eli ryntäsi suoraan ulos krouvista.

Olutta paiskottiin pöytään lisää. Istuin vastapäätä edellisillan yövierastani, ja kun tunsin jonkun hivelevän vaivihkaa säärtäni, oletin ilman muuta, että silikonitytär janosi lisää eurooppalaisia lihan iloja. Vieressämme naisen aviomies kehuskeli enemmän kuin hieman humalaisena työskentelevänsä Samsungilla erittäin korkeassa asemassa, johon toisen pariskunnan samanikäinen mies vastasi toimivansa LG:n johtoportaassa jonkinasteisessa presidenttitehtävässä. Kuuntelin miesten nokittelua – korealaisille oli tärkeää selvittää, kuka on ryhmän korkea-arvoisin henkilö – ja mietin, miten miehet saattoivat olla kilpailevissa firmoissa töissä, jos he olivat yhteisen työnantajansa järjestämällä 'palkintomatkalla'. Ihmettelyni keskeytti varsin suorasukainen genitaalialueideni koskettelu, ja kummastelin hetken, miten rouva Silikoni saattoi suorittaa sen pöydän toiselta puolelta; eikä kummastustani yhtään vähentänyt se, että huomasin tyttären poistuneen saniteettitiloihin. 

 

Vilkaisin vasemmalle puolelleni, jossa LG-johtajan parempi puolisko puhui pöydän yli oppaalle ja hapuili samalla oikealla kädellään vaivihkaa pikku-Markoa. Katsoin parhaimmaksi nojata hieman eteenpäin ja työntää kolpakon suuni eteen, jotta hymyni ei olisi paljastanut minua.