Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 6

12

Aamulla vaitonainen joukkio kömpi bussiin, kun lähdimme ajamaan kohti Salzburgia. Honza yllätti minut kysymällä aamiaisen jälkeen hotellin respalta oma-aloitteisesti, miten päästä helpoimmin kaupungille. Matka sujui joutuisasti ensin pikkuteillä ja sitten isommilla – ja vain muutaman käännöksen sekä parin säikähtäneen jalankulkijan jälkeen olimme Mozartin syntymäkaupungin keskustassa. Olimme jopa puoli tuntia aikataulusta edellä, kun Honza toivotti krapulaisille hyvää kaupunkikierrosta ja alkoi ohjelmoida navigaattoria seuraavaan määränpäähän. 

 

Maailmankirjat tuntuivat menneen sekaisin. 

 

Kömmimme kaupungille. Vain metusalemi tuntui puhkuvan tarmoa muiden sovitellessa sateesta huolimatta aurinkolaseja nenilleen. Kiertelimme Salzach-joen kummallakin puolella, mutta emme kiivenneet linnalle. Oppaankin jalat painoivat, ja ryhmä pysyi hyvin kasassa. Salzburgin katedraalin edessä neljä poikaa lähestyi ryhmää. Naperot olivat keräämässä rahaa orpolapsille, ja saivatkin saaliikseen kasan eurokolikoita. Lopuksi pojat tarjoutuivat kiillottamaan rahaa lahjoittaneiden kengät, mutta kukaan ei ollut halukas antamaan kävelytossujaan plankattavaksi.

Oiva ansaintametodi.

Jatkoimme Mirabelle-palatsille, jossa tapasimme paikallisen matkaoppaan, jonka englanninkieliset selitykset opas tiivisti muutamaan koreankieliseen lauseeseen. Pakollinen kuvaustauko barokkipuiston edessä auttoi useammankin väsyneen turistin takaisin matkarutiiniin ja pian kamerat laukoivat tuttua sarjatultaan. Metusalemi innostui poseeraamaan puiston uloskäytävällä olevien patsaiden edessä ja pian hänen raajansa taipuivat samoihin asentoihin atleettisten patsaiden kanssa. Ennennäkemättömän vapautunut ele kirvoitti aplodit, ja pian vaimokkeet painostivat vastahakoisia miehiään samoihin poseerauksiin.

Kävelykierros jatkui pakollisille Mozart-nähtävyyksille. Veijarin syntymäkoti sijaitsi pikkuruisella, läpeensä kaupallistetulla aukiolla, eikä talosta voinut liiemmin erehtyä. Rakennuksen toisen ja kolmannen kerroksen välissä luki Mozartin syntymäkoti suurilla kultakirjaimilla. 

 

Kameroiden digitaaliaukot sykkivät kuolemaa halveksuvaan tahtiin.

Rakennus, jossa Mozart myöhemmin asui, tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Museona toimiva jäljitelmä rakennettiin samalle paikalle vasta 1990-luvulla. Kuten tavallista, ryhmällä ei ollut aikaa vierailla museoissa, vaan ohitimme paikan pikamarssia. 

 

Kierroksen loputtua pakkauduimme bussiin ja ajoimme helpohkon matkan Lili-ravintolaan kaupungin laidalla. Parkkipaikkakin löytyi kiinalaisen ravintolan edestä, joten olimme edelleen aikataulussa. Olin niin ylpeä Honzasta, että päätin tarjota hänelle kahvin samalla, kun tilasin itselleni tasoittavan oluen. Tarjoilija kysyi kuskilta, halusiko tämä espresson, ja sai vastaukseksi epätietoisen nyökkäyksen. Kun viinuri toi hänen eteensä pikkurikkisen posliinikupin, kuski oli kuolla nauruun. Honzan mukaan Tsekeissä kahvia myytiin kunnon mukeissa, kun taas Itävallassa kahvi oli näköjään lasten juomaa. Sanoin, että tämä voisi halutessaan tilata ison kupin tavallista kahvia, mutta kuski tyytyi vain naureskelemaan piccolokupille, josta hänen nakkisormiensa oli vaikea saada otetta. 

 

Jotain oli todellakin tapahtunut yön aikana. 

 

Kun opas tuli istumaan pöytäämme, hän toi Honzalle veitsen ja haarukan.

13

Matkanjohtaja laittoi Sound of Music -elokuvan pyörimään, kun lähdimme ajamaan kohti Wolfgansee-järveä. Tavanomaiset tekniset ongelmat eivät tuntuneet haittaavan edes opasta, joka oli juuri edellisenä päivänä tiuskinut minulle, kun en ollut osannut vaihtaa dvd:n kaukosäätimen pattereita – viime vuosituhannelta peräisin olevaa kaukosäädintä ei oltu varmaan koskaan käytetty, joten sen ruuvit olivat ruostuneet kiinni – mutta nyt huomasin tämän vain hymähtävän Honzalle, kun hän polvistui säätämään dvd-soitinta kuskin eteen. 

 

Matka pitkin Salzkammergutin idyllisiä turistimaisemia taittui laulavan Trappin perheen tahdissa.  Kun saavuimme Wolfganseelle, olimme päässeet kolmituntisen spektaakkelin puoleen väliin. Etsimme bussiparkkipaikan ja kun purkauduimme ulos bussista, vieressä sijaitseva toiletti alkoi vetää ryhmää puoleensa kuin magneetti. Seurasin joukkoa, kun kärjessä astelleet LG- ja Samsung -pääjohtajat pyörsivät takaisin ja kehottivat muitakin tekemään U-käännöksen.

”Maksaa 50 senttiä. Liian kallista.”

Parikymmentä minuuttia myöhemmin opas oli johdattanut meidät rantaan ja etsinyt meille ravintolan, jonka vessaa käytimme ilmaiseksi. 

 

Vuorossa oli järviristeily bussissa näkemämme elokuvan maisemissa. Tätä ei oltu merkitty matkasuunnitelmaan, vaan se oli matkanjohtajan oma lisäys ohjelmaan ja keino ansaita samalla hieman lisätienestiä. Kaikki halusivat osallistua maksulliselle lisäretkelle, ja kun vastasin myöntävästi oppaan kysymykseen, halusinko lähteä mukaan, tämä vastasi:

”Hyvä. Pidä huoli ryhmästä. Me kuskin kanssa järven toiselle puolelle. Näemme siellä.”

Opas lastasi ryhmän paattiin, ja näimme tämän kiirehtivän bussille heti, kun aluksemme irtautui laiturista.

”You know. Luulin häntä ensin prinsessaksi. Mutta hän on aivan tavallinen ihminen”, kuulin metusalemin sanovan takanani selvällä englannin kielellä.

 

Kun käännyin, nestori oli jo palannut holhokkiperheensä kameroiden eteen. Kun hän nosti sormensa Winston Churchillin tunnetuksi tekemään V-asentoon, joka oli korealaisten vakioposeeraus, vanhus iski minulle silmää.

Paatin kaiuttimista alkoi tulvia Sound of Musicia ja risteilyn edetessä kapteeni kävi näyttämässä laminoituja valokuvia, jotka liittyivät ohittamiimme paikkoihin. Kun turistit alkoivat poseerata kilvan toisilleen, jouduin urakkatöihin, ja kamera toisensa jälkeen työnnettiin käsiini. Aloin ottaa kuvauksen tosissani ja pelkän räpsimisen sijaan etsin parempia kuvakulmia ja palautin mieleeni valokuvausopintoni, joista oli jo parikymmentä vuotta. 

 

Kaikkien alojen erikoisasiantuntijana minun piti osata enemmän kuin vähän kaikkea.

Ohitimme loistohuviloita ja näimme kukkuloita, jotka oikeasta kulmasta katsottuna näyttivät taivaalle tähtääviltä naisen kylkiluilta. Ohitimme muutaman vesihiihtäjän sekä surffaajan, ja joku huomasi pystysuoralla kalliolla kiipeilijän, jonka muurahaisenkokoinen olemus pääsi moneen perhealbumiin. Muistin taas kerran eurooppalaisten pakkomielteen rakentaa kirkkoja – tai ainakin pystyttää ristejä – mitä vaikeapääsyisimpiin paikkoihin.

Maisemat olivat hienot, eikä mitään kummempaakaan sattunut, ellei sellaiseksi laskettu muutamaa tavanomaista vähältä piti -tilannetta, joissa vuorotellen sekä tuore vävy että anoppi olivat pudota yli laidan. Nelihenkinen perhe paapoi metusalemia siinä määrin, että homma alkoi selvästikin jo oksettaa Samsung- ja LG -pariskuntia, jotka olisivat epäilemättä halunneet olla itse huomion keskipisteinä. 

 

Rantauduimme järven toisella laidalla, jossa hyväntuulinen opas odotti meitä. Hän oli sitonut helteestä huolimatta huivin kaulalleen eivätkä hänen vaatteensa näyttäneet kuin hieman ryppyisiltä. Käväisimme pakollisen visiitin läheisessä kirkossa ennen kuin palasimme bussille, jossa Honza toivotti ryhmälle hyvää päivää – koreaksi. 

 

”Mr. Marko voisi myös opetella muutaman lauseen koreaa”, opas kuiskasi, kun jäin tuijottamaan kuskiamme. ”Parempi juomaraha, jos vähän yrittää.”

14

Kun lähestyimme Wieniä ja kiertueen päätepistettä ymmärsin, että oli aika saada tutkimukseni päätökseen. Vaikken ollut vielä täysin varma, kuka tai ketkä seurueessamme olivat fiktiivisiä henkilöhahmoja, aloin suunnitella juonia, joilla saisin syyllisen paljastamaan itsensä. 

 

Wienin Grinzing-kaupunginosassa sijaitseva Bach-Hengl -ravintola oli pirullisen vaikea löytää. Navigaattori ohjasi meidät pariin turhaan silmukkaan, mutta löysimme lopulta ahtaiden katujen läpi ravintolan eteen. Honza päästi asiakkaat ulos ja sanoi etsivänsä parkkipaikan lähistöltä.

 

Bach-Hengl ylpeili sillä, että paikalla oli ollut ravitsemus- ja viinuritoimintaa jo yli tuhannen vuoden ajan. Historian aikana siellä olivat vierailleet lukemattomat merkkihenkilöt, mutta vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta ravintolan seinälle oli ripustettu valokuvia siellä vierailleista merkkihenkilöistä. Kuvissa poseerasivat niin paavi, Jörg Heider, Bill Clinton, Bud Spencer kuin Vladimir Putin sekä röykkiö pienempiä suuruuksia. Jos valokuvaus olisi keksitty viisisataa vuotta aikaisemmin, mukana olisivat varmaan ainakin Beethoven, Straussin veljekset, Napoleon, vanha kunnon Franz Josef, joukkiottain inkvisiittoreita ja muita pedofiileja sekä tietenkin kunkin aikakauden merkittävimmät poliitikot, tositeevee-tähdet, popmuusikot ja Hollywood-näyttelijät.

Kun ryhmä meni sisälle, josta kuului pahaenteisesti haitarimusiikkia, jäin ulos polttelemaan tupakkaa ja odottamaan kuskiamme. Tiedustelin tarjoilijalta vehnäolutta, mutta kun sitä ei löytynyt, tilasin tavallisen ja istuin sisäpihalla olevalle vihreänruskealle pirttikalustolle. Äänekkäitä turistiryhmiä hälisi joka puolella, ja kun opas oli saanut ryhmän syömään, hän tuli ulos ja kertoi, että voisimme hakea ruokamme buffet-tiskiltä. Hain ison lautasellisen makkaroita, kananrintaa, sianleikettä sekä kinkkuperunalaatikkoa ja istuin syömään, kun Honza tuli paikalle ja kertoi jättäneensä bussin läheiseen parkkihalliin. 

 

Söin hyvällä ruokahalulla ja tulin siihen tulokseen, etteivät paavit tai Amerikan presidentit tulleet turhaan tähän paikkaan. Myös olut oli hyvää ja vahvaa, joten kyllä tänne kelpasi pienemmänkin kihon tulla. Mietin, pitäisikö minun pyytää ravintolan henkilökuntaa näppäämään minusta varmuuden vuoksi valokuva laitettavaksi Helmut Kohlin tai Dalai Laman kuvan viereen lähitulevaisuudessa, mutta annoin asian olla. Olin täällä inkognito, joten oli parasta pitää keskinkertaisuuden naamio vielä hetken yllä.

...seuraavalla kerralla tarinan hengästyttävä loppuhuipentuma, kun tohtori Pyhtila paljastaa, kuka on turistiryhmään soluttautunut fiktiivinen henkilöhahmo.