Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 3

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 3

 

6

Palasimme Marienplatzille, jossa opas antoi ryhmälle puoli tuntia aikaa vapaaseen ihmettelyyn. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja hankkiuduin vehnäoluen äärelle. Terassilla vierähti toinenkin Weissenbier, ja ennen kuin tajusinkaan, oli puolesta tunnista kulunut neljäkymmentä minuuttia. Etsin katseellani korealaisryhmää, mutta vaikka aukiolla ei ollut varsinaista väentungosta, en nähnyt turistejamme missään. Juoksin parkkipaikalle, mutta sininen Volvo ei ollut enää siellä. 

 

Olin pulassa. Jos kadottaisin epäiltyni Münchenissä ja joutuisin palaamaan maitojunalla kotiin Prahaan, joutuisin naurunalaiseksi koko maailman psykogeograafikoiden silmissä. Ammattilehdissä ja foorumeilla minulle ilkuttaisiin, varsinkin kun kyseessä olisi ensimmäinen epäonnistumiseni häikäisevän Keski-Eurooppaan rantautumiseni jälkeen. Olin hankkinut kaikkien alojen erityisasiantuntemuksellani runsaasti vihamiehiä, jotka eivät voineet sietää sitä, että paljastin loistavalla älylläni heidän keskinkertaisuutensa – ja että vein samalla paitsi heidän asiakkaansa, myös heidän naisensa. 

 

Oli siis aika ottaa käyttöön psykomaantieteelliset kykyni. 

 

Lähdin kävelemään takaisin keskustaan ja laskin pikaisesti, että koska bussin lähtemisestä oli kulunut kaiken todennäköisyyden mukaan vain viitisen minuuttia, se ei voinut olla vielä kaukana. Honzan ajotaidot huomioon ottaen – puhumattakaan siitä, etten ollut auttamassa häntä navigoinnissa – se tarkoitti mitä ilmeisimmin sitä, että bussi oli jonkin kulman takana aiheuttamassa ruuhkaa ja peruuttamassa peruuttamattomasti jotain jalankulkijavanhusta päin.

Mutta minkä kulman?

Lähdin Marienplatzilta Rindermarktille, mutta tajusin heti, että katu oli liian pieni bussikatastrofille. Käännyin vasemmalle ja tulin pian Viktualienmarktille, joka oli suurempi katu ja sopivampi liikennekaaokselle. Bussia ei kuitenkaan näkynyt. Huomasin Olut- ja Oktoberfest -museon mainoksen, joten ohitin puiston ja lähdin kävelemään kyltin osoittamaan suuntaan. Taivalsin muutaman sata metriä ja saavuin kahden leveän tien väliin jäävän puiston kohdalle.

Bussi oli etuoikeallani Frauenstraßella. Se yritti peruuttaa tehdäkseen U-käännöksen samalla, kun seurueemme seniori seisoi keskellä tietä ja yritti avustaa Honzaa käsimerkeillä. Muu ryhmä otti valokuvia hulabaloosta puiston reunalta. Tielle molempiin suuntiin olivat muodostuneet valtavat autojonot, jotka tekivät tuuttailullaan alkuillan puistoidyllistä kakofonisen kokemuksen.

Melusta huolimatta kuulin sadan metrin päähän Honzan huutavan ”Scheissea” bussin sisällä. 

 

Kiiruhdin hoputtamaan turistit bussiin, viittoilin pohjoiskorealaisilta liikenteenohjaajilta oppimillani autoritäärisillä käsimerkeillä liikenteen päästämään meidät kääntymään ja vain muutaman läheltä piti -tilanteen jälkeen olimme matkalla kohti Alppeja. 

 

Kukaan ei onneksi kysynyt mitään 'katoamisestani' enkä olisi viitsinyt vastatakaan minkäänlaisiin tiedusteluihin sillä hetkellä. Kirosin, ettei minulla ollut tarvittavaa ajokorttia ja että pelkäsin muutenkin kuollakseni autolla ajamista, kun ohjelmoin navigaattorin opastamaan meidät moottoritien vieressä sijaitsevalle hotellillemme. Kello kävi jo yhdeksää, joten olimme tuntikausia myöhässä aikataulusta ja aloimme kaikki olla erittäin nälkäisiä. 

 

Honza kysyi minulta, paljonko hotellille oli matkaa.

”Pět set kilometr”, vastasin ja sain hämmästykseni huomata, että Honza osasi kiroilla useammalla kuin kahdella kielellä. Korjasin, ettei hotellille ollut 500 vaan 50 kilometriä, ja tajusin olevani varsin väsynyt. 

 

Kun saimme hotellin näkyviimme Honza kaarsi mitään sanomatta viereiselle bensa-asemalle. Koko bussi yltyi protestoimaan, sillä kaikki tajusivat, että tankkaukseen menisi kuskimme taidoilla vähintään puoli tuntia samalla, kun tyhjien vatsojemme mourunta alkoi kutsua paikkakunnan karvaturreja koolle. Sain vakuutettua Honzan siitä, että meidän olisi paras jatkaa suoraan parin sadan metrin päässä olevalle hotellille tai en pystyisi takaamaan hänen turvallisuuttaan hurjistuneiden korealaisturistien käsissä. 

 

Honza sihisi tavanomaisen ”Scheissensa” mutta suostui jättämään bensahanat aamuun eikä kahdensadan metrin matka vienyt enempää kuin kymmenen minuuttia. Kun viimein pääsimme ulos bussista ja hotellin sisäpihalle, huomasimme, ettei kyseessä ollut mikään tavanomainen tienvarsimotelli. 

 

Pihalla meitä tervehtivät jalkapuut, mestauspölkky ja hirsipuussa roikkuva miehenraato. 

 

Kun opas ryntäsi vastaanottoon, turistimme taputtivat käsiään ihastuneina ja kaivoivat kamera-arsenaalinsa esille. Keskiaikaisten rakennusten ympäröimällä pihalla oli asiaan kuuluvaa rekvisiittaa kidutusvälineistä puutynnyreihin ja heinärattaisiin.

Valokuvauskoneet lauloivat sellaista sarjatulta, että pelkäsin vanhempien kameramallien räjähtävän innokkaimpien käsiin.

Pian opas kiiruhti pihalle ja paimensi katraansa mukaan läheiseen tavernaan, jossa myöhäinen illallinen odotti meitä. Sekunnin miettimisen jälkeen päätin seurata ryhmää ja jätin Honzan pihalle matkalaukkuvuoren kanssa. 

 

Taverna noudatti samaa teemaa kuin hotellimme, joten sisällä meitä odottivat hilpeät pillipiiparit, humalaiset kapakkatappelijat, rivot kääpiöt, anteliaasti pukeutuneet tyttölapset ja muut musikaalinäytelmistä tutut 'iloiset kyläläiset', joiden työnä oli luoda autenttista keskiaikaista tunnelmaa. Oppaamme oli saada hermoromahduksen yrittäessään estää palkattua kylätappelijaa tekemästä työtään eli käymästä käsiksi kehenkään samalla, kun hän yritti koordinoida erilaisten erikoisruokavalioiden ja juomatoivomusten kavalkadia tarjoilijoille, joille maksettiin siitä, että he käyttäytyivät keskiaikaisen töykeästi. 

 

Istuin syrjemmälle ja tilasin paitsi oluen, myös pari medievaalista voimajuomaa ja keskityin kumoamaan ryypyt naamaani miettiessäni tilannetta. Ensimmäinen matkustuspäivä ei ollut vienyt tutkimuksiani yhtään pidemmälle vaan päinvastoin tuonut esille hermoja raastavan navigointiongelman, johon minun pitäisi peiteroolini mukaisesti paneutua tulevaisuudessakin. En tiennyt millaisessa yhteistyössä matkanjohtajat toimivat tavallisesti kuskinsa kanssa, mutta oppaamme ei näyttänyt haluavan olla missään tekemisissä Honzan kanssa; ja olihan se toisaalta ymmärrettävää, jos minä olin bussissa kuskin apuna. Ryhmä puolestaan vaikutti stereotyyppiseltä aasialaiselta turistilaumalta, jonka kamera-addiktiolla ei ollut mitään rajaa. Nytkin korealaiset ottivat toisistaan vuorotellen kuvia tavernan jalkapuussa.

 

Hymyjen ja ulkokultaisen käytöksen alla piili tyytymättömyys kuskiamme – ja siis myös minua – kohtaan, joka materialisoituisi jossain vaiheessa vähintään muodollisena valituksena ja vahingonkorvausvaatimuksena. Onneksi minun ei tarvitsisi huolehtia siitä. Olin saanut lähes koko päivän kuulla oppaamme lausuvan mikrofoniinsa koreankielisiä lauseita, jotka olisivat saaneet Honzan repimään pelihousunsa lopullisesti, jos hän olisi ymmärtänyt niiden koskevan paitsi hänen ajotaitoaan, myös tämän oletettua sukutaustaa sekä älykkyysosamäärää. 

 

En voinut toisaalta olla täysin eri mieltäkään. Kuljettajamme oli paljastunut yhteistyökyvyttömäksi äksyksi, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä asiakaspalvelusta eikä minkäänlaista halua oppiakaan sitä. 

 

Toisin sanoen hän oli mitä tyypillisin palveluammatissa työskentelevä tšekki.

7

Honza istui parinkymmenen minuutin kuluttua hikisenä pöytääni kolpakko molemmissa käsissään, mutisi tervehdykseksi tavanomaisen ”Scheissensa” ja huokaisi syvään. Vastasin väsyneesti, että jos hän halusi välttämättä kiroilla bussissa, hänen olisi ehkä parempi tehdä sen tšekiksi, sillä jokunen korealainen saattoi ehkä osata muutaman strategisen sanan saksaa. Kysyin retorisesti, miltä hänestä tuntuisi olla sellaisen kuskin kyydissä, joka noitui ja manasi jatkuvasti. Sain vastaukseksi mulkaisun, ja Honza murahti lähtiessään hakemaan lisää olutta. Hän oli ryystänyt ensimmäisensä minuutin tuoppivauhtia. 

 

Mies tuli hieman paremmalle päälle saatuaan eteensä lisää olutta sekä lautasellisen valkosipulikeittoa, jonka totesi olevan lähes samanlaista kuin kotona Liberecissä. Totesin, että oli parempi olla hermostumatta enempää tyyppiä, jonka vastuulla olisi huominen Alppien ylityksemme, joten kun tämä lähti nukkumaan ruokailun päätteeksi, kohdistin huomioni ryhmään, joka lopetteli illallistaan pitkän hirsipöydän ääressä.

 

Kun tarjoilijat hakivat lautaset pois, muutama tyttölapsi alkoi tanssia pöydillä samalla, kun pari juopunutta miekkosta haasteli toisiaan kaksintaisteluun. Kaksintaistelu piti tosin keskeyttää vähän väliä, jotta turistimme pääsivät poseeraamaan samaan kuvaan heidän kanssaan. 

 

Korealaiset joivat tyytyväisinä olutta painavista savimukeistaan ja kutsuivat minutkin pöytäänsä, ja keskiaikaiset pidot sen kuin paranivat. Saliin ryntäsi papinkaapuinen roikale parin inkvisiittorin kanssa ja vaati 'vapaaehtoista' tehtävään, joka kaikesta päätellen liittyi jotenkin seinällä olevaan kidutuspyörään. Jos Honza olisi ollut paikalla, hänet olisi kannettu korealaisten toimesta välittömästi teilattavaksi, nyljettäväksi elävältä sekä poltettavaksi roviolla, mutta nyt aloin pelätä oman nahkani puolesta. Onneksi lady Macbeth nousi pöydän päästä kiljaisten seisomaan, ja ennen kuin kukaan ehti sanoa ”man na seo, ban kap seub ni da”, inkvisiittorit olivat kaapanneet naisen ja alkoivat sitoa tätä käsistä ja jaloista kidutusvälineeseen samalla, kun pappi julisti paavolipposmaisella auktoriteetilla asiaankuuluvaa munkkilatinaa. 

 

Seuraavat tapahtumat olisivat voineet olla varsin mielenkiintoisia ja jopa tietynlaista kiihtymystä aiheuttavia, mutta niitä säesti lady Macbethin ikävän kimeä-ääninen protestointi, jota normaalioloissa olisi pidetty hysterian merkkinä. Nuorenparin miespuoli oli sen sijaan keskiaikaisessa juonessa mukana ja ratkaisi asian toimittamalla inkvisiittoreille huivin, jonka nämä tunkivat asiaankuuluvan hellävaraisesti naisen suuhun. Mylvintä vaimeni ulinaksi samalla, kun nuorikko otti häämatkalle tunkeneesta anopista kuvia, joita tämä ei varmaankaan haluaisi näyttää sukulaisille.

 

Koko sali kohahti, kun kävi ilmi, ettei nainen käyttänyt jakkuhameensa alla lainkaan pikkuhousuja. Kun seuraavalla onnenpyörän pyörähdyksellä tapahtui eräiden ruumiineritteiden kiusallinen purkaus, inkvisiittorit päättivät armahtaa naisen, joka suoritti aikahypyn takaisin 2000-luvulle, eli ryntäsi suoraan ulos krouvista.

Olutta paiskottiin pöytään lisää. Istuin vastapäätä edellisillan yövierastani, ja kun tunsin jonkun hivelevän vaivihkaa säärtäni, oletin ilman muuta, että silikonitytär janosi lisää eurooppalaisia lihan iloja. Vieressämme naisen aviomies kehuskeli enemmän kuin hieman humalaisena työskentelevänsä Samsungilla erittäin korkeassa asemassa, johon toisen pariskunnan samanikäinen mies vastasi toimivansa LG:n johtoportaassa jonkinasteisessa presidenttitehtävässä. Kuuntelin miesten nokittelua – korealaisille oli tärkeää selvittää, kuka on ryhmän korkea-arvoisin henkilö – ja mietin, miten miehet saattoivat olla kilpailevissa firmoissa töissä, jos he olivat yhteisen työnantajansa järjestämällä 'palkintomatkalla'. Ihmettelyni keskeytti varsin suorasukainen genitaalialueideni koskettelu, ja kummastelin hetken, miten rouva Silikoni saattoi suorittaa sen pöydän toiselta puolelta; eikä kummastustani yhtään vähentänyt se, että huomasin tyttären poistuneen saniteettitiloihin. 

 

Vilkaisin vasemmalle puolelleni, jossa LG-johtajan parempi puolisko puhui pöydän yli oppaalle ja hapuili samalla oikealla kädellään vaivihkaa pikku-Markoa. Katsoin parhaimmaksi nojata hieman eteenpäin ja työntää kolpakon suuni eteen, jotta hymyni ei olisi paljastanut minua.