1
Se oli taas yksi mustavalkoinen päivä toimistollani Popelnik-kadulla. Olin juuri saanut valmiiksi artikkelin skandinaavista 1900-luvun metafysiikkaa käsittelevään kirjaan ja tein viimeisiä silauksia erään säätiön tilaamaan Macondon psykomaantieteelliseen karttaan, kun oveen koputettiin.
Näin himmennetyn lasioven läpi, että ulkona oli mies. Iso mies. Avasin oven, vaikka olisin tehnyt sen mieluummin kurvikkaalle vaaleaverikölle. Miehen kädenpuristuksesta päättelin, että tämä oli joko poliitikko tai käytettyjen autojen kauppias.
”Pane doktor Pyhtila”, mies aloitti istuuduttuaan nojatuoliin. Koin jonkinlaista tyydytystä siitä, että miekkonen uppoutui siihen kainaloitaan myöten. ”Nimeni on Pavel Masturbov ja minulla on ongelma. Olen kuullut, että te olette paras alallanne.”
Kaadoin miehelle paukun halvinta votkaa, jota säilytin hämäyksen vuoksi Finlandia-pullossa, ja vahvistin, että asiakkaitteni tyytyväisyysaste oli ollut tähän asti sata prosenttia.
”Mikä on ongelmanne?” kysyin ja tarkkailin miestä. Pavel Masturbov oli sen näköinen mies, ettei sellaisia valmistettu mittatilaustyönä, vaan liukuhihnoilla Aasian hikipajoissa. Kaikessa huokui tasapainottelu edullisten materiaalien ja väljiksi päästettyjen laatuvaatimusten välillä. Runko oli kasattu kierrätysmuovista, kuten sisäelimet ja nivelet. Päälle oli heitetty keskilaatuista sianihraa – tälle mallille oli tyypillistä, että suurin osa siitä oli jäänyt keskivartalon kohdalle. Silmät oli lyöty kuminuijalla mahdollisimman syvälle; niiden väriksi oli määritelty huomaamaton. Suu oli kaiverrettu taltalla, sieraimet oli toteutettu käsiporalla ja lopuksi paketti oli vaatetettu pukuun, joka oli saatu samalta räätäliltä, joka toimitti pikkutakkeja valintamyymäläketjuille. Tehtaalta se oli lähetetty Prahaan, jossa se oli saavuttanut menestystä solmimalla oluenhuuruisia kontakteja hospodoissa ja perustamalla autokaupan.
Niin Masturbov ainakin minulle kertoi. Ja nyt hänellä oli ongelma.
”Menin jokin aika sitten naimisiin mitä upeimman naisen kanssa”, Masturbov aloitti. Hänen vasen peukalonsa pyöritteli hermostuneesti nimettömän kihlasormusta. ”Älkää ymmärtäkö väärin. Avioliittomme on onnellinen. Silti en voi olla edelleenkin ihmettelemättä, miksi Natašha suostui avioitumaan kaltaiseni miehen kanssa. Olenhan vain tällainen... No, tavanomainen. Myönnän, että minulla on jonkin verran varallisuutta ja vaikutusvaltaakin, mutta hän... Hän on suorastaan tyrmäävä. Kun kävelemme kadulla, kaikki kääntyvät katsomaan. Ravintoloissa hän saa parasta palvelua pelkän ulkonäkönsä takia. Mies kuin mies menee mykäksi hänet nähtyään. Hän on kerta kaikkiaan... upea!”
”Miten voin siis auttaa”, kysyin. Mielenkiintoni oli herätetty.
”Natašha työskentelee eräässä parturiliikkeessä Žižkovin kaupunginosassa. Hän meni töihin vastaväitteistäni huolimatta sanoen, ettei voinut vain maata päiviä kotona. Suostuin, kun hän alkoi syödä mielenosoituksellisesti kilon struudeleita päivässä. Pelkäsin hänen tärvelevän uskomattoman vartalonsa.”
”Aluksi kaikki meni hyvin. Hän kertoi viihtyvänsä työssään. Eräänä päivänä olin liikkeellä Žižkovissa ja sain päähäni yllättää hänet. Ostin kimpun tulppaaneita. Sitten huomasin, että parturikampaamon eteen oli kerääntynyt suuri joukko miehiä. He seisoivat kadulla katsellen sisälle, missä Natašha leikkasi erään miehen hiuksia. Olin tottunut siihen, että vaimoni keräsi katseita, mutta tämä oli jo naurettavaa. Astuin joukkion läpi ja vein kukat Natašhalle. Kun olimme vaihtaneet poskisuudelman ja käännyin, joukkio oli kadonnut, ja huomasin parturintuolissa istuneen asiakkaankin luikkivan pois, vaikka tällä oli vielä toinen pulisonki ajamatta.”
”Hmm. Ymmärrän, mitä tarkoitatte”, mutisin piirrellessäni sarjakuvahahmoja muistikirjaani. ”Millaista tutkimusmetodia ehdotatte?”
”Plagiarismia”, Masturbov täräytti.
Kynä putosi kädestäni. Vihelsin. Vaikka olin maailman ensimmäinen dekkari, joka käytti tutkimusmetodeinaan psykomaantiedettä, aikamatkailua ja plagiarismia, olivat kopiokeikat harvinaisimpia. Totta kai niihin liittyi tekijänoikeudellistakin problematiikkaa, mutta lisäksi ne olivat poikkeuksellisen haastavia. Toisin kuin kaupungilla puhuttiin, plagiarismi ei ollut yhtä helppoa kuin nakin ujuttaminen hot dogiin. Päinvastoin, niissä sitouduttiin noudattamaan tietyn kirjailijan tai peräti ennalta määritellyn teoksen tyyliä ja ilmapiiriä. Jos esikuva ei ollut inspiroiva tai sopinut juttuun, saattoi dekkari joutua todellisiin vaikeuksiin fiktiivisessä keikassa. Haluaisinpa vielä nähdä kopiokytän, joka olisi selvittänyt seitsemän goottikirkon mysteerin Miloš Urbanin tyylillä tai ratkaissut kadonneen viivakoodin arvoituksen Peppi Pitkätossuna. Minä olin tehnyt molemmat ja aiheuttanut paitsi kriminologisen, myös kirjallisen sensaation.
”Millä tyylillä haluatte minun operoivan?” kysyin ja tunsin, kun hikikarpalo vierähti selkärankaani pitkin. Kaadoin itselleni toisen paukun, vaikka kello oli vasta viisi yli kahdeksan aamulla.
”Minä... Haluaisin... Ei: haluan!” Pavel Masturbov aloitti ja kokosi rohkeuttaan. Hän vilkaisi taaksensa varmistaakseen, että ovi oli kiinni eikä kukaan kuullut keskusteluamme. Sitten hän kääntyi puoleeni ja kuiskasi: ”Haluan, että käytätte tyylinä kunderaa!”
Lasi jäi huulilleni ja olin tiputtaa sen hetkellisen mielenjärkytyksen vallassa. Kokosin itseni ja sain kuin sainkin palautettua lasin tyhjänä pöydälle.
”En taida saada päätänne kääntymään”, hymähdin alistuneesti, kun olin tuijottanut asiakastani hetken. Tsekkien maassa täytyi olla todella pahassa kiipelissä, kun viimeisenä ulospääsytienä yritettiin kunderaa. Kun muualla maailmassa Milan Kunderaa juhlittiin Nobel-tason pelimiehenä, entisessä kotimaassaan emigroituneen, tšekin kielenkin hylänneen kirjailijan nimen lausuminen sai aikaan silkkaa halveksuntaa ja suoranaista fyysistä vastarintaa.
”Tiedätte kai mitä se tarkoittaa”, sanoin muistaessani, miten olin yrittänyt iskeä erästä opiskelijaneitokaista. Olin päästänyt Kunderan nimen vahingossa huuliltani ja saanut välittömästi kokea mimmin oikean koukun. Kirjallisuuskutsut olivat päättyneet osaltani nolosti, kun terva ja höyhenet oli kaivettu esiin (kyseessä ei ole kirjallinen metafora). ”Kundera maksaa ekstraa. Ja jos joudun vaikeuksiin, paljastan epäröimättä, että juuri te vaaditte tämän nimenomaisen tyylin käyttöä. Saatatte joutua sanomaan hyvästit monelle vaikutusvaltaiselle tuttavallenne.”
”Olen vakuuttunut, että se on ainoa menetelmä ratkaista juttu”, Masturbov sanoi pyyhkiessään hikeä otsaltaan. ”Avioliittoni on liian tärkeä, jotta pelkäisin sitä julkista häpeää, joka tästä kaikesta voisi aiheutua. Luotan teihin. Vaadin, että käytätte kunderaa.”
Masturbov ojensi minulle kirjekuoren ja kertoi parturikampaamon osoitteen. ”Tässä on etumaksu. Olen varannut teille hiustenleikkuun huomiseksi. Näytätte tarvitsevan sitä muutenkin.”
2
Pavel Masturbov oli oikeassa. Hänen ei tarvinnut näyttää valokuvaa vaimostaan. Tunnistin hänet muutenkin. Kävin parturissa, luin Milan Kunderan tuotannon ja aloin kirjoittaa raporttiani.
3
Vastaanottaja: Pavel Masturbov
Asia: Vaimonne
Tyylilaji: Kundera
Erotiikka oli yhtäältä ruumiin halua, toisaalta kysymys oli vallasta ja kunniasta. Partnerinne, joka rakasti teitä ja antautui teille, oli peilinne joka heijasti olemustanne ja merkitystänne. Miehelle naisen kauneus oli tärkeä paitsi hänen oman nautintonsa tähden, myös siksi, että naisessa arvioitiin miehen makua ja tasoa. Naisen kauneus oli ikään kuin miehen valinta samaan tapaan, kuin miehen yhteiskunnallinen status oli naisen valinta. Etsimme seksuaalisesta aktista yhtä lailla nautintoa, myös omaa kuvaamme ja merkitystämme.
Niinpä ei ollut ihme, että Pavel Masturbov oli hämmentynyt, kun Natašhan kaltainen nainen suostui tämän kanssa avioliittoon.
Pavelista mahdollisimman kaukana olivat nimittäin sellaiset, jotka antautuivat monille (tai näkökulmasta riippuen olivat mestariviettelijöitä). Heillä oli niin paljon peilejä, että näistä vastapuolen kuvista tuli täysin pirstaleisia ja merkityksettömiä. Heille niin arkisella asialla kuin rakastelulla ei ollut todellista merkitystä. Jotkut näistä ihmisistä käänsivät vielä ammoisista ajoista päteneet luonnonlait ylösalaisin ja alkoivat tehdä suorittaa rakkauden aktia julkisesti (vaikka itse toimitus tapahtuikin yhä verhojen takana). Heistä tuli mutantteja; he olivat poikkeamia evoluutiossa. Ihmisyhteisössä he joutuivat marginaaliin.
Tuo karkotus normaalielämästä oli sitäkin ankarampi, mitä enemmän karkotettu kuvitteli voivansa palata takaisin siihen, mitä nimitämme normaalielämäksi. Paluuta ei nimittäin ollut. Yhtäkkiä maailma oli muuttunut vankilaksi, panoptikoniksi, jossa ei ollut yksityisyyttä tai pakopaikkaa. Modernin teknologian avulla aikaisemman elämän kuvat monistuivat ja levittäytyivät maailman ääriin. Tilanne, joka oli aluksi näyttänyt tarjoavan kaikki mahdollisuudet, oli itse asiassa kutistanut ne minimiinsä.
Tällaisessa tilanteessa oli pari vaihtoehtoa. Tilanteen tajuttuaan suurin osa tyytyi kohtaloonsa. Yhteiskunnan marginaalissa oli omat etunsa (esimerkiksi veroilmoitusta tarvitsi harvemmin murehtia). Toiset kuitenkin kaipasivat takaisin pullantuoksuiseen normaalielämään, paluuta yhteiskuntaan. Osa yritti kaikkensa, mutta pyrkimys oli turha. Menneisyyttä ei voinut kieltää. Ympäristö ei sopeutunut. Se tiesi liikaa.
Harvat (ja Natašha kuului heihin) käänsivät tilanteen ylösalaisin. Jos kerran kaikki jo tiesivät, miksei osoittaisi, että tiesi heidän tietävän? Miksei nauttisi noista katseista, jotka sai joka tapauksessa tuntea? Jos aikoi paeta, saisi juosta pakoon loppuelämänsä. Miksei näkisi noissa himokkaissa katseissa itsensä? (Loppujen lopuksi kukapa ei haluaisi olla himottu?) Ja miksei sitten häpeilemättä nauttisi siitä, että oli himottu (ja tunnistettu)?
(Ja mitä Natašhan yleisöön tuli, se koki samanlaisen jännittävän tilanteen. Tuo tavoittamaton, estoton nainen oli tullut kuvaruuduilta lihaksi. Spektaakkeli oli tullut maan päälle. Heitä ei voinut moittia siitä, että he halusivat nähdä tuon naisen omin silmin sen sijaan, että olisivat nähneet tämän kameran linssin kautta. Sama ilmiö toistui aina, kun filmitähti tunnistettiin kadulla.)
Tämä oli Natašhan tie. Mutta ensin hänen oli löydettävä se ainoa mies maailmassa, joka ei ollut tietoinen hänen aiemmasta elämästään. Paradoksaalisesti tuo mies oli perinyt nimen Masturbov. Kun Pavel oli tunnustanut Natašhalle tämän olevan hänen suurin eroottinen saavutuksensa (niitä ei ollut monta), Natašha oli löytänyt miehensä. Vaikka mies oli kömpelö eikä vetänyt vertoja tämän entisille, lihaksikkaille ja paremmin varustetuille partnereilleen, tämä oli hinta, joka paluusta oli maksettava. Mutta nyt hän saattoi nauttia täysin siemauksin kutkuttavasta kaksoiselämästä, jossa yhdistyivät kahden maailman parhaat puolet. Ja jos Pavel saisikin selville hänen salaisuutensa, hän ei voisi erota Natašhasta joutumatta naurunalaiseksi. Itse asiassa parasta, mitä hän voisi tehdä, olisi sopeutua tilanteeseen ja nauttia vaimonsa puhtaan kauneuden ja likaisen menneisyyden kaksoisvalotuksesta. Kukapa mies ei olisi halunnut hänenlaistaan naista vierelleen? Ympäristön oli pakko arvioida mies uudelleen; hänen täytyi olla huikaiseva, täysin vertaansa vailla oleva rakastaja, kun oli kaikista maailman miehistä onnistunut viettelemään ja naimaan Natašhan.
4
Pavel Masturbov luki raporttini yrittäen pitää naamansa peruslukemilla. Kaadoin halpaa votkaa kahteen lasiin.
”Minähän varoitin”, sanoin ojentaessani toisen laseista hänelle. ”Totuus voi olla julma. Skandaalinkäryiseksi se muuttuu, kun tyylilajina käytetään kunderaa.”
”Niin, niin...” Masturbov änkytti yrittäen koota itseään. ”Minä... Minä kiitän teitä palveluksestanne.”
Hän maksoi loppulaskunsa ja poistui varoen paukuttamasta ovea. Join paukun loppuun ja olin tyytyväinen, ettei minun ollut täytynyt paljastaa kaikkea. Pavel Masturbov tiesi kyllä itsekin, että hänen vaimonsa oli edelleen mestarillinen suihinottaja.
perjantai 18. helmikuuta 2011
perjantai 4. helmikuuta 2011
Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 4
7
Nautimme lounaan ”Freedom villagessa”, jonka vastinetta puolen kilometrin päässä toisella puolella rajaa kutsuttiin ”Propaganda villageksi”. Epäilemättä pohjoiskorealaiset nimittivät omista näkökulmistaan päinvastaisilla nimityksillä samoja kyliä, joiden tarkoitus oli todistaa toiselle osapuolelle oman järjestelmän paremmuutta. Pohjoiskorealaiset olivat vieneet yhden voiton tässä propagandasodassa, sillä heidän kylässään sijaitsi maailman toiseksi korkein lipputanko. Sadan kuudenkymmenen metrin korkeuteen nousi lähes kolmesataakiloinen Pohjois-Korean lippu, joka ei painonsa takia paljoa liehunut. Maailman korkein lipputanko ei suinkaan sijainnut rajan eteläpuolella, sillä eteläkorealaiset olivat antautuneet tässä lipputankosodassa ja tyytyneet omaan, vaivaisen sadan metrin korkeudessa liehuvaan ja mitättömään sadan kolmenkymmenen kilon painoiseen lippuunsa jo 1980-luvulla. Syksyllä 2010 azerit nimittäin korottivat oman lippunsa Bakussa kaksi metriä korkeammalle ja veivät maailman korkeimman lipputangon tittelin pohjoiskorealaisilta. On jännittävää seurata, olisiko pohjoisella resursseja korottaa omaa tankoaan vaikkapa ratkaisevat viisi metriä, ja miten Əliyevin perhedynastia vastaisi vetoon. Pohjoiskorealla on kokemusta lippusodasta, sillä jo 1950-luvulla aseleponeuvottelujen aikaan se toi jatkuvasti neuvotteluihin vastapuoltaan isomman lipun. Lippujen koko suureni päivä päivältä, kunnes ne eivät enää mahtuneet neuvotteluhuoneeseen. Lopulta kompromissiksi sovittiin, että pohjoiskorealaiset saisivat säilyttää oman, etelää leveämmän lippunsa, kunhan etelän lippu saisi vastaavasti pysyä pohjoisen lippua pidempänä.
Lounas oli bulgogia, joka käärittiin riisin ja erinäisten vihannesten kanssa kiinankaalilehtiin herkullisen, mutta tappavan suolaisen chilipaputahnan kanssa. Sain itselleni neljän hengen pöydän, sillä jostain syystä kukaan ”kanssamatkustajistani” ei halunnut istua kanssani. Ruotsalaisetkin istuivat omaan pöytäänsä ja puhuivat tyhjänpäiväisyyksistä luullen edelleen, etten tajunnut heidän peliään. Myönsin, että he olivat taitavia, sillä kuka tahansa muu olisi pitänyt heitä tavallisina svenssoneina aikamiespoikalapsineen ja huoliteltuine tukkineen. He olivat todellakin sisäistäneet roolinsa käyttäen metallisia syömäpuikkojaankin liikuttavan kömpelösti.
Meille oli ennen ruokailua tähdennetty, ettei ruoan kanssa saisi juoda pisaraakaan olutta, sillä olimme vihdoin menossa ”demilitarisoidulle” vyöhykkeelle, joka oli paradoksaalisesti maailman vartioiduin, miinoitetuin ja aseistetuin raja, jonka vartijoilla oli tunnetusti liipaisinsormi herkässä. Tottelin kuuliaisesti, sillä en tahtonut herättää turhia epäilyksiä nyt, kun seikkailuni oli pääsemässä kliimaksiinsa. Tyydyin viimeistelemään ”limsapulloni” ennen kuin bussi ajoi kolmanteen passintarkastukseen. Siitä jatkoimme neljänteen passintarkastukseen, jossa aurinkolaseihin sonnustautunut korealaissotilas tarkasti passinnumerommekin. Hän myös vilkuili housujamme ja kenkiämme. Meille oli jo aiemmin kerrottu, että rajalla noudatettiin tiukkaa pukeutumiskoodia: mahdolliset tatuoinnit piti peittää, tohveleita tai shortseja ei sallittu ja farkkujenkin piti olla reiättömät. Edustaisimme rajalla sitä parempaa maailmaa, jossa kukaan ei voinut – eikä saanut – pukeutua huonosti. Korean ankarassa talvessa suurin osa pukeutumissäännöistä oli tosin tarpeettomia.
Bussi pysähtyi, vaihdoimme armeijan bussiin ja ajoimme sillä Camp Bonifasiin. Siellä meidät pantiin allekirjoittamaan paperi, joka vapautti ”matkanjärjestäjät” kaikesta vastuusta mahdollisen äkkikuoleman varalta. Vihollisen pirullinen suunnitelma alkoi hahmottua mielessäni. Jopa ruotsalaiset menivät hiljaisiksi ja ”perheen” ”isä” halusi välttämättä lukea paperin läpikotaisin ennen kuin suostui luovuttamaan sen signeerattuna. Meitä myös kiellettiin ottamasta minkäänlaista kontaktia pohjoiskorealaisiin, ja varoitukseksi esitettiin Joint Security Arean lyhyt ja synkkä historia.
Tarinoita graafisesti säestänyt diaesitys oli jatkuvasti samanlaisissa teknisissä vaikeuksissa kuin koko Kimi Räikkösen aktiiviura. Tekniikka hyytyi, ja arvelin sen olevan joko jonkinlainen koodisanoma ryhmäämme soluttautuneille kätyreille tai epätoivoinen yritys peruuttaa matkamme rajalinjalle aikataulusyihin vedoten.
Camp Bonifas oli nimetty kirveestä saaneen amerikkalaiskapteenin mukaan, josta oli tullut vapaan maailman marttyyri 1976 karsiessaan alueella oksia puista tavalla, joka ei ollut miellyttänyt pohjoiskorealaista kollegaa. Kyseinen kirves oli nyt esillä osuvasti nimetyssä Rauhanmuseossa puolen kilometrin päässä rajan toisella puolella, joten tällä kertaa sitä ei ollut mahdollista päästä tarkastelemaan. Kirves oli myös lopettanut osapuolten (näissä oloissa) vapaan seurustelun keskenään, ja Join Security Arean keskelle oli vedetty rajalinja, jonka yli pääsi ainoastaan niin kutsutuissa sinisissä taloissa alueen keskellä.
Neuvostoliittolainen loikkari oli aiheuttanut alueella pienimuotoisen sodan 1984. Ammuskelussa oli kuollut puolenkymmentä sotilasta, ja pian sen päätyttyä pohjoisesta oli kuultu kaksi laukausta, eikä alueen pohjoiskorealaiskomentajaa tai hänen adjutanttiaan oltu nähty enää sen jälkeen.
Kaikkein pelottavin ja järkyttävin tarinoista liittyi kuitenkin maailman vaarallisimmaksi kutsuttuun, yksireikäiseen golfrataan, joka sijaitsi sadan metrin päässä. Golfkenttä, kuten kaikki muukin alueella, oli ympyröity maamiinoilla, jotka saattoivat räjähtää harhalyönneiltä. Maailmanrauhan kannalta etelän golfrata oli samaa turvallisuusluokkaa, kuin jos ydinnappia hallussaan pitävälle muslimille olisi näytetty valokuva koirasta ja väitetty sen esittävät arvostettua Profeettaa. Kautta maailmanhan oli tunnettu, miten kaikkien muiden saavutustensa lisäksi Suuri Johtaja (alias Rakas Johtaja alias Suuri Marsalkka alias Genralissimo alias Isämme ja niin edelleen) oli muiden korealaisten tapaan fanaattinen golfaaja, jolla oli tapana lyödä vähintään kolme hole-in-onea jokaisella pelikerrallaan. Golfkentän rakentaminen aivan rajan toiselle puolelle oli selvä merkki siitä, että imperialistiset voimat keräsivät verta nenästään ja halusivat väen väkisin aiheuttaa sodan niemimaalla.
Mieleeni muistui äkkiä, miten herra Kim (se jota olin ensin luullut Leeksi ja sitten Parkiksi) oli jossain kapakassa selittänyt versionsa Koreoiden tilanteesta. Hänen mukaansa eteläkorealaiset olivat pelkkiä nappuloita pelissä, jota suurvallat pelasivat. Totta kai Pohjois-Korea pyristeli irti lieastaan, jossa Kiina yritti sitä yksin pitää Neuvostoliiton kadottua. Etelän puolella asialla oli korruptoitunut hallinto, joka oli amerikkalaisten imperialistien lieassa sillä erotuksella, ettei sillä ollut mitään aikomustakaan irtautua siitä. Kun herra Kim oli todennut faktana, että kaikkea johti kansainvälinen juutalaisten asekauppiaiden salaliitto, olin lakannut kuuntelemasta hänen puheitaan, mutta nyt minun piti arvioida asia uudelleen. Mitä syytä herra Kimillä olisi ollut puhua pötyä? Sivistyneenä itseään pitävälle eurooppalaiselle juutalaisten syyttäminen mistään oli sattuneesta syystä totaalinen tabu, mutta olin elämänkokemuksen karttuessa huomannut, että muiden kansallisuuksien tapaan myös juutalaiset saattoivat olla välillä sietämättömiä. Auschwitzissa he käyttäytyivät ylimielisesti kaikkia muita kohtaan kuin nämä olisivat olleet heille edelleen jotakin velkaa. Prahan juutalaisen hautausmaan pääsymaksu oli niin kallis, etten ollut vieläkään käynyt ihmettelemässä sen vinoja hautakiviä. Ja sitten oli ollut se yksi juutalainen tyttö, joka ei ollut suostunut lähtemään kanssani jatkoille...
Juutalaiset.
Nyt tajusin.
8
Diaesityksen loputtua olin suunniltani raivosta. Minua oksetti kaikki se propaganda, jota meille oli syötetty. Hoipertelin vessaan ja oksensin kapitalistisen bulgogin mahastani. Join yhdellä kulauksella toisen limsapullolliseni minttuviinaa ja olin valmis kohtaamaan vaarat silmästä silmään.
Meidät lastattiin taas armeijan linja-autoon ja käskettiin istumaan. Seisominen oli ankarasti kielletty enkä olisi siihen totta puhuen oikein kyennytkään. Auton etuosassa aurinkolasipäinen sotilas tarkkaili meitä selkä menosuuntaan, kun ajoimme puolen kilometrin matkan JSA:n keskelle. Kun bussi pysäköi ”Vapauden talon” ja ”Rauhan talon” väliin, mahani oli heittää kuperkeikkaa näiden propagandististen nimien takia. Kaikki alkoi olla jo niin ilmiselvää.
Meidät komennettiin parijonoon ”Vapauden talon” sisälle nouseviin rappusiin. Sain parikseni miehen, jota en ollut huomannut aikaisemmin. Hänet oli varmaankin määrätty pitämään minua silmällä. Samassa meidät marssitettiin talon läpi ja pienen tien poikki suoraan ”Siniseen taloon”, jonka keskellä raja meni. Ennen kuin huomasinkaan, olin huoneen peräosassa ja Pohjois-Koreassa! Miten parempaa olikaan ilma hengittää tällä puolella huonetta!
Matkaani Pjongjangiin estivät tosin vielä talon seinät sekä tuimailmeinen ja ennen kaikkea kädet aggressiivisesti nyrkkiin puristanut etelän sotilas, joka vahti meitä pohjoispuolen ovella mustassa kypärässään ja vihreässä univormussaan. Muut ”turistit” pakkautuivat tämän lähelle ottamaan kuvia itsestään, joten en päässyt lähellekään ovea.
Ennen kuin ehdin tehdä mitään, meidät käskettiin takaisin parijonoon ja juoksutettiin ”Vapauden talon” eteen. Siellä saimme nähdä ensimmäisen kerran pohjoiskorealaisia. Huomasin, että aurinko paistoi pohjoisen puolelle rajaa samalla, kun me seisoimme varjossa. Kun muut alkoivat räpsiä kuvia, minä punnitsin mahdollisuuksiani. Huomasin, että eteläkorealaiset sotilaat olivat selin meihin katsoen pohjoiseen päin, kun taas pohjoiskorealaisista kaksi seisoi rajalla tuijottaen toisiinsa ja kolmas seisoi selin katsellen niin ikään pohjoiseen päin. Se olisi niin helppoa...
Kaikki tapahtui hidastetusti. Lähdin kävelemään tien yli. Samassa meitä vahtinut aurinkolasipää huomasi aikeeni ja huusi jotain. Kiihdytin juoksuksi ja tulin talojen väliselle alueelle. Toinen talon kulmalla seisovista sotilaista sai tarrattua minuun kiinni, mutta sotilaan musta hanska irtosi ja pääsin jatkamaan matkaani. Rajaviiva oli vain viiden metrin päässä. Yhtäkkiä kaikki karjuivat. Takaani kuului huutoja, ja myös pohjoiskorealaiset kääntyivät minuun päin huutaen jotain.
Kaaduin.
Rajaa osoittava valkoinen koroke oli lähes käteni ulottuvilla. Yritin nousta pystyyn, mutta jalkani eivät totelleet. Jotain raskasta kaatui selälleni. Yksi sotilaista oli ottanut pistoolin kotelostaan ja osoitti sillä pohjoiseen päin. Näin enää pohjoiskorealaisten mustat sotilaskengät, jotka kääntyivät perääntyäkseen. Yritin karjua, mutten itsekään kuullut, mitä suustani lähti.
Samalla, kun minut nostettiin molemmasta kainalosta ylös, näin, miten pohjoisen puolelta joku juoksi meitä kohti kameralta näyttävä esine kädessään. Yritin riuhtoa ja huutaa apua, mutta sain aikaiseksi vain hillittömän oksennusryöpyn.
Se jäi etelän puolelle, metrin päähän rajalinjasta.
9
En voi paljastaa tarkemmin, mitä sen jälkeen tapahtui, sillä minut pakotettiin allekirjoittamaan muutama asiapaperi, joissa ”sitouduin” olemaan paljastamatta likaisia yksityiskohtia. Sanomattakin oli selvää, että minun annettiin painokkaasti ymmärtää, etten olisi toista kertaa tervetullut niin kutsuttuun Korean ”tasavaltaan”. En voisi kertoa paljoakaan sen lisäksi, mitä kuka tahansa ei olisi voinut jo lehdistä lukea.
Palasin kotiini Prahaan ja jatkoin töitäni kovaksikeitettynä kirjallisuudentutkijana. Selvitin pari helppoa tapausta, joissa sovelsin tuttuun tapaan plagiarismia, psykomaantiedettä sekä aikamatkailua. Palasin arkirutiineihini.
Matkastani oli kulunut jo toista kuukautta, kun sain postia Etelä-Koreasta. Varmistin, ettei kuoressa ollut pommia, ja avasin sen. Sisällä oli englanniksi kirjoitettu paperilappunen, jossa oli vain yksi lause:
Miksi teitte meille tämän?
Mukana oli sanomalehtiä, jotka lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat pohjoiskorealaisiksi. Vaikka olinkin jo unohtanut suurimman osan korean kielen taidostani, ymmärsin pian, mistä niissä kerrottiin.
Yritti loikata – jenkkien kätyrit estivät.
Epätoivoinen yritys – tunnettu intellektuelli ja toisinajattelija koetti päästä KDKT:hen
Näin kapitalistisiat kohtelevat loikkareita
Viimeksi mainitun otsikon alla olevassa kuvassa oli minua etäisesti muistuttava henkilö, asennossa, jossa vasen käteni kurkotti kohti kameraa samalla kun kaksi eteläkorealaista sotilasta raahasi minua poispäin. Dramaattista vaikutelmaa korosti vielä suustani purkautuva oksennuspilvi, jonka katselijan puoluepoliittisesta näkökannasta riippuen voisi tulkita olevan seurausta sotilaiden kovakouraisista otteista.
Saatoin kuvitella, että kuvalla oli Pohjois-Korean propagandakäytössä samanlainen vaikutelma kuin Charlie Chaplinin elokuvan Poika kuuluisalla kohtauksella, jossa pahat viranomaiset riistävät tulevaisuutensa puolesta kamppailevan ja itkua vääntävän pikkuisen Jackie Cooganin sympaattisen kulkurin hoivasta. Vain viulut puuttuivat.
Loppu - konec
Nautimme lounaan ”Freedom villagessa”, jonka vastinetta puolen kilometrin päässä toisella puolella rajaa kutsuttiin ”Propaganda villageksi”. Epäilemättä pohjoiskorealaiset nimittivät omista näkökulmistaan päinvastaisilla nimityksillä samoja kyliä, joiden tarkoitus oli todistaa toiselle osapuolelle oman järjestelmän paremmuutta. Pohjoiskorealaiset olivat vieneet yhden voiton tässä propagandasodassa, sillä heidän kylässään sijaitsi maailman toiseksi korkein lipputanko. Sadan kuudenkymmenen metrin korkeuteen nousi lähes kolmesataakiloinen Pohjois-Korean lippu, joka ei painonsa takia paljoa liehunut. Maailman korkein lipputanko ei suinkaan sijainnut rajan eteläpuolella, sillä eteläkorealaiset olivat antautuneet tässä lipputankosodassa ja tyytyneet omaan, vaivaisen sadan metrin korkeudessa liehuvaan ja mitättömään sadan kolmenkymmenen kilon painoiseen lippuunsa jo 1980-luvulla. Syksyllä 2010 azerit nimittäin korottivat oman lippunsa Bakussa kaksi metriä korkeammalle ja veivät maailman korkeimman lipputangon tittelin pohjoiskorealaisilta. On jännittävää seurata, olisiko pohjoisella resursseja korottaa omaa tankoaan vaikkapa ratkaisevat viisi metriä, ja miten Əliyevin perhedynastia vastaisi vetoon. Pohjoiskorealla on kokemusta lippusodasta, sillä jo 1950-luvulla aseleponeuvottelujen aikaan se toi jatkuvasti neuvotteluihin vastapuoltaan isomman lipun. Lippujen koko suureni päivä päivältä, kunnes ne eivät enää mahtuneet neuvotteluhuoneeseen. Lopulta kompromissiksi sovittiin, että pohjoiskorealaiset saisivat säilyttää oman, etelää leveämmän lippunsa, kunhan etelän lippu saisi vastaavasti pysyä pohjoisen lippua pidempänä.
Lounas oli bulgogia, joka käärittiin riisin ja erinäisten vihannesten kanssa kiinankaalilehtiin herkullisen, mutta tappavan suolaisen chilipaputahnan kanssa. Sain itselleni neljän hengen pöydän, sillä jostain syystä kukaan ”kanssamatkustajistani” ei halunnut istua kanssani. Ruotsalaisetkin istuivat omaan pöytäänsä ja puhuivat tyhjänpäiväisyyksistä luullen edelleen, etten tajunnut heidän peliään. Myönsin, että he olivat taitavia, sillä kuka tahansa muu olisi pitänyt heitä tavallisina svenssoneina aikamiespoikalapsineen ja huoliteltuine tukkineen. He olivat todellakin sisäistäneet roolinsa käyttäen metallisia syömäpuikkojaankin liikuttavan kömpelösti.
Meille oli ennen ruokailua tähdennetty, ettei ruoan kanssa saisi juoda pisaraakaan olutta, sillä olimme vihdoin menossa ”demilitarisoidulle” vyöhykkeelle, joka oli paradoksaalisesti maailman vartioiduin, miinoitetuin ja aseistetuin raja, jonka vartijoilla oli tunnetusti liipaisinsormi herkässä. Tottelin kuuliaisesti, sillä en tahtonut herättää turhia epäilyksiä nyt, kun seikkailuni oli pääsemässä kliimaksiinsa. Tyydyin viimeistelemään ”limsapulloni” ennen kuin bussi ajoi kolmanteen passintarkastukseen. Siitä jatkoimme neljänteen passintarkastukseen, jossa aurinkolaseihin sonnustautunut korealaissotilas tarkasti passinnumerommekin. Hän myös vilkuili housujamme ja kenkiämme. Meille oli jo aiemmin kerrottu, että rajalla noudatettiin tiukkaa pukeutumiskoodia: mahdolliset tatuoinnit piti peittää, tohveleita tai shortseja ei sallittu ja farkkujenkin piti olla reiättömät. Edustaisimme rajalla sitä parempaa maailmaa, jossa kukaan ei voinut – eikä saanut – pukeutua huonosti. Korean ankarassa talvessa suurin osa pukeutumissäännöistä oli tosin tarpeettomia.
Bussi pysähtyi, vaihdoimme armeijan bussiin ja ajoimme sillä Camp Bonifasiin. Siellä meidät pantiin allekirjoittamaan paperi, joka vapautti ”matkanjärjestäjät” kaikesta vastuusta mahdollisen äkkikuoleman varalta. Vihollisen pirullinen suunnitelma alkoi hahmottua mielessäni. Jopa ruotsalaiset menivät hiljaisiksi ja ”perheen” ”isä” halusi välttämättä lukea paperin läpikotaisin ennen kuin suostui luovuttamaan sen signeerattuna. Meitä myös kiellettiin ottamasta minkäänlaista kontaktia pohjoiskorealaisiin, ja varoitukseksi esitettiin Joint Security Arean lyhyt ja synkkä historia.
Tarinoita graafisesti säestänyt diaesitys oli jatkuvasti samanlaisissa teknisissä vaikeuksissa kuin koko Kimi Räikkösen aktiiviura. Tekniikka hyytyi, ja arvelin sen olevan joko jonkinlainen koodisanoma ryhmäämme soluttautuneille kätyreille tai epätoivoinen yritys peruuttaa matkamme rajalinjalle aikataulusyihin vedoten.
Camp Bonifas oli nimetty kirveestä saaneen amerikkalaiskapteenin mukaan, josta oli tullut vapaan maailman marttyyri 1976 karsiessaan alueella oksia puista tavalla, joka ei ollut miellyttänyt pohjoiskorealaista kollegaa. Kyseinen kirves oli nyt esillä osuvasti nimetyssä Rauhanmuseossa puolen kilometrin päässä rajan toisella puolella, joten tällä kertaa sitä ei ollut mahdollista päästä tarkastelemaan. Kirves oli myös lopettanut osapuolten (näissä oloissa) vapaan seurustelun keskenään, ja Join Security Arean keskelle oli vedetty rajalinja, jonka yli pääsi ainoastaan niin kutsutuissa sinisissä taloissa alueen keskellä.
Neuvostoliittolainen loikkari oli aiheuttanut alueella pienimuotoisen sodan 1984. Ammuskelussa oli kuollut puolenkymmentä sotilasta, ja pian sen päätyttyä pohjoisesta oli kuultu kaksi laukausta, eikä alueen pohjoiskorealaiskomentajaa tai hänen adjutanttiaan oltu nähty enää sen jälkeen.
Kaikkein pelottavin ja järkyttävin tarinoista liittyi kuitenkin maailman vaarallisimmaksi kutsuttuun, yksireikäiseen golfrataan, joka sijaitsi sadan metrin päässä. Golfkenttä, kuten kaikki muukin alueella, oli ympyröity maamiinoilla, jotka saattoivat räjähtää harhalyönneiltä. Maailmanrauhan kannalta etelän golfrata oli samaa turvallisuusluokkaa, kuin jos ydinnappia hallussaan pitävälle muslimille olisi näytetty valokuva koirasta ja väitetty sen esittävät arvostettua Profeettaa. Kautta maailmanhan oli tunnettu, miten kaikkien muiden saavutustensa lisäksi Suuri Johtaja (alias Rakas Johtaja alias Suuri Marsalkka alias Genralissimo alias Isämme ja niin edelleen) oli muiden korealaisten tapaan fanaattinen golfaaja, jolla oli tapana lyödä vähintään kolme hole-in-onea jokaisella pelikerrallaan. Golfkentän rakentaminen aivan rajan toiselle puolelle oli selvä merkki siitä, että imperialistiset voimat keräsivät verta nenästään ja halusivat väen väkisin aiheuttaa sodan niemimaalla.
Mieleeni muistui äkkiä, miten herra Kim (se jota olin ensin luullut Leeksi ja sitten Parkiksi) oli jossain kapakassa selittänyt versionsa Koreoiden tilanteesta. Hänen mukaansa eteläkorealaiset olivat pelkkiä nappuloita pelissä, jota suurvallat pelasivat. Totta kai Pohjois-Korea pyristeli irti lieastaan, jossa Kiina yritti sitä yksin pitää Neuvostoliiton kadottua. Etelän puolella asialla oli korruptoitunut hallinto, joka oli amerikkalaisten imperialistien lieassa sillä erotuksella, ettei sillä ollut mitään aikomustakaan irtautua siitä. Kun herra Kim oli todennut faktana, että kaikkea johti kansainvälinen juutalaisten asekauppiaiden salaliitto, olin lakannut kuuntelemasta hänen puheitaan, mutta nyt minun piti arvioida asia uudelleen. Mitä syytä herra Kimillä olisi ollut puhua pötyä? Sivistyneenä itseään pitävälle eurooppalaiselle juutalaisten syyttäminen mistään oli sattuneesta syystä totaalinen tabu, mutta olin elämänkokemuksen karttuessa huomannut, että muiden kansallisuuksien tapaan myös juutalaiset saattoivat olla välillä sietämättömiä. Auschwitzissa he käyttäytyivät ylimielisesti kaikkia muita kohtaan kuin nämä olisivat olleet heille edelleen jotakin velkaa. Prahan juutalaisen hautausmaan pääsymaksu oli niin kallis, etten ollut vieläkään käynyt ihmettelemässä sen vinoja hautakiviä. Ja sitten oli ollut se yksi juutalainen tyttö, joka ei ollut suostunut lähtemään kanssani jatkoille...
Juutalaiset.
Nyt tajusin.
8
Diaesityksen loputtua olin suunniltani raivosta. Minua oksetti kaikki se propaganda, jota meille oli syötetty. Hoipertelin vessaan ja oksensin kapitalistisen bulgogin mahastani. Join yhdellä kulauksella toisen limsapullolliseni minttuviinaa ja olin valmis kohtaamaan vaarat silmästä silmään.
Meidät lastattiin taas armeijan linja-autoon ja käskettiin istumaan. Seisominen oli ankarasti kielletty enkä olisi siihen totta puhuen oikein kyennytkään. Auton etuosassa aurinkolasipäinen sotilas tarkkaili meitä selkä menosuuntaan, kun ajoimme puolen kilometrin matkan JSA:n keskelle. Kun bussi pysäköi ”Vapauden talon” ja ”Rauhan talon” väliin, mahani oli heittää kuperkeikkaa näiden propagandististen nimien takia. Kaikki alkoi olla jo niin ilmiselvää.
Meidät komennettiin parijonoon ”Vapauden talon” sisälle nouseviin rappusiin. Sain parikseni miehen, jota en ollut huomannut aikaisemmin. Hänet oli varmaankin määrätty pitämään minua silmällä. Samassa meidät marssitettiin talon läpi ja pienen tien poikki suoraan ”Siniseen taloon”, jonka keskellä raja meni. Ennen kuin huomasinkaan, olin huoneen peräosassa ja Pohjois-Koreassa! Miten parempaa olikaan ilma hengittää tällä puolella huonetta!
Matkaani Pjongjangiin estivät tosin vielä talon seinät sekä tuimailmeinen ja ennen kaikkea kädet aggressiivisesti nyrkkiin puristanut etelän sotilas, joka vahti meitä pohjoispuolen ovella mustassa kypärässään ja vihreässä univormussaan. Muut ”turistit” pakkautuivat tämän lähelle ottamaan kuvia itsestään, joten en päässyt lähellekään ovea.
Ennen kuin ehdin tehdä mitään, meidät käskettiin takaisin parijonoon ja juoksutettiin ”Vapauden talon” eteen. Siellä saimme nähdä ensimmäisen kerran pohjoiskorealaisia. Huomasin, että aurinko paistoi pohjoisen puolelle rajaa samalla, kun me seisoimme varjossa. Kun muut alkoivat räpsiä kuvia, minä punnitsin mahdollisuuksiani. Huomasin, että eteläkorealaiset sotilaat olivat selin meihin katsoen pohjoiseen päin, kun taas pohjoiskorealaisista kaksi seisoi rajalla tuijottaen toisiinsa ja kolmas seisoi selin katsellen niin ikään pohjoiseen päin. Se olisi niin helppoa...
Kaikki tapahtui hidastetusti. Lähdin kävelemään tien yli. Samassa meitä vahtinut aurinkolasipää huomasi aikeeni ja huusi jotain. Kiihdytin juoksuksi ja tulin talojen väliselle alueelle. Toinen talon kulmalla seisovista sotilaista sai tarrattua minuun kiinni, mutta sotilaan musta hanska irtosi ja pääsin jatkamaan matkaani. Rajaviiva oli vain viiden metrin päässä. Yhtäkkiä kaikki karjuivat. Takaani kuului huutoja, ja myös pohjoiskorealaiset kääntyivät minuun päin huutaen jotain.
Kaaduin.
Rajaa osoittava valkoinen koroke oli lähes käteni ulottuvilla. Yritin nousta pystyyn, mutta jalkani eivät totelleet. Jotain raskasta kaatui selälleni. Yksi sotilaista oli ottanut pistoolin kotelostaan ja osoitti sillä pohjoiseen päin. Näin enää pohjoiskorealaisten mustat sotilaskengät, jotka kääntyivät perääntyäkseen. Yritin karjua, mutten itsekään kuullut, mitä suustani lähti.
Samalla, kun minut nostettiin molemmasta kainalosta ylös, näin, miten pohjoisen puolelta joku juoksi meitä kohti kameralta näyttävä esine kädessään. Yritin riuhtoa ja huutaa apua, mutta sain aikaiseksi vain hillittömän oksennusryöpyn.
Se jäi etelän puolelle, metrin päähän rajalinjasta.
9
En voi paljastaa tarkemmin, mitä sen jälkeen tapahtui, sillä minut pakotettiin allekirjoittamaan muutama asiapaperi, joissa ”sitouduin” olemaan paljastamatta likaisia yksityiskohtia. Sanomattakin oli selvää, että minun annettiin painokkaasti ymmärtää, etten olisi toista kertaa tervetullut niin kutsuttuun Korean ”tasavaltaan”. En voisi kertoa paljoakaan sen lisäksi, mitä kuka tahansa ei olisi voinut jo lehdistä lukea.
Palasin kotiini Prahaan ja jatkoin töitäni kovaksikeitettynä kirjallisuudentutkijana. Selvitin pari helppoa tapausta, joissa sovelsin tuttuun tapaan plagiarismia, psykomaantiedettä sekä aikamatkailua. Palasin arkirutiineihini.
Matkastani oli kulunut jo toista kuukautta, kun sain postia Etelä-Koreasta. Varmistin, ettei kuoressa ollut pommia, ja avasin sen. Sisällä oli englanniksi kirjoitettu paperilappunen, jossa oli vain yksi lause:
Miksi teitte meille tämän?
Mukana oli sanomalehtiä, jotka lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat pohjoiskorealaisiksi. Vaikka olinkin jo unohtanut suurimman osan korean kielen taidostani, ymmärsin pian, mistä niissä kerrottiin.
Yritti loikata – jenkkien kätyrit estivät.
Epätoivoinen yritys – tunnettu intellektuelli ja toisinajattelija koetti päästä KDKT:hen
Näin kapitalistisiat kohtelevat loikkareita
Viimeksi mainitun otsikon alla olevassa kuvassa oli minua etäisesti muistuttava henkilö, asennossa, jossa vasen käteni kurkotti kohti kameraa samalla kun kaksi eteläkorealaista sotilasta raahasi minua poispäin. Dramaattista vaikutelmaa korosti vielä suustani purkautuva oksennuspilvi, jonka katselijan puoluepoliittisesta näkökannasta riippuen voisi tulkita olevan seurausta sotilaiden kovakouraisista otteista.
Saatoin kuvitella, että kuvalla oli Pohjois-Korean propagandakäytössä samanlainen vaikutelma kuin Charlie Chaplinin elokuvan Poika kuuluisalla kohtauksella, jossa pahat viranomaiset riistävät tulevaisuutensa puolesta kamppailevan ja itkua vääntävän pikkuisen Jackie Cooganin sympaattisen kulkurin hoivasta. Vain viulut puuttuivat.
Loppu - konec
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)