Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 7

15

Seuraavan päivän ryhmä viettäisi Wienin kaupunkikierroksella ennen paluulentoa Koreaan. Yöpaikkamme oli Marc Aurel -hotellissa, joka sijaitsi viisikymmentä kilometriä Wienistä itään. Seudulta oli löydetty Rooman valtakunnan aikaisia raunioita, ja paikalle oli rakennettu hotelli turistiryntäyksen toivossa. Kaivaukset olivat kesken eikä ryntäystä ollut ainakaan vielä tapahtunut. Tänä iltana hotelli oli tyhjä lukuun ottamatta ryhmäämme.

 

Honza selvitti matkan Wienin keskustan kautta hotellille vauhdikkaan ongelmattomasti, ja sai ryhmältä spontaanit aplodit pysäköidessään hotellin eteen.

”감사합니다", kuski kiitti vaatimattomasti ja kiirehti ulos nostelemaan matkalaukkuja. 

Pyysin opasta selittämään ryhmälle, että koska tämä olisi viimeinen iltamme yhdessä ennen huomista paluulentoa, tarjoaisin pientä purtavaa ja illanviettoa työnantajani kustannuksella. Kerroin tämän olevan kompensaatiota alkumatkan vaikeuksista, ja ehdotus otettiin tyytyväisenä vastaan varsinkin, kun kaikki näkivät, ettei hotellin ympäristö tarjonnut minkäänlaisia virikkeitä. Roomalaisrauniotkin olivat suljetut. 

 

Makasin hetken huoneeni sängyllä, ennen kuin tarkistin seminaarihuoneen, jonka olin varannut ryhmän käyttöön. Pieni sali oli sisustettu asiaankuuluvaan roomalaistyyliin, vaikken ollut aivan varma, oliko antiikissa tunnettu fläppitauluja ja piirtoheittimiä. 

 

Annoin ryhmän kokoontua huoneeseen ja aloittaa tarjolle asetettujen viinien ja pikkunaposteltavan maistelu. Suoritin sisääntuloni pukeutuneena smokkiin, jollaista kollegani Hercule Poirot käytti ratkaistessaan viimeisimmän juttunsa.

Asuni herätti ihastuneita huokauksia valikoiduissa naisihmisissä.

”Hyvät naiset ja herrat”, aloitin sujuvalla koreallani, jolla sain ryhmän jakamattoman huomion. ”On aika paljastaa kortit.”

”Mr. Marko puhuu kieltämme! Mikä yllätys”, silikonirouva huudahti ja taputti käsiään hillitysti. 

 

”Pelaammeko ehkä pokeria?” Samsung-presidentti kysyi ja katsoi nenänsä yli haastavasti LG:n pääjohtajaa.

”Ei, ei. On aika lyödä totuus pöytään. Ratkaista keissi”, vastasin hieman turhautuneena siitä, ettei kielitaitoni tehnyt sen kummempaa vaikutusta. Kun turistit alkoivat taas rupatella keskenään, tajusin, etteivät Philip Marlowelta lainaamani ilmaisut ehkä toimineet kirjaimellisesti koreaksi käännettyinä. ”Paljastaa, kuka on tarinan konna. Mikä on rikoksen motiivi? Selvittää, kuka on murhaaja.”

”Onko tapahtunut murha?” joku kysyi hivenen yllättyneenä.

”Mutta mehän olemme kaikki täällä!” toinen huomautti. 

 

”Paitsi kuski”, kolmas oikaisi ja sai aikaan lievää hämmennystä. Samassa oveen koputettiin, ja kaikki säpsähtivät. Honza astui sisään mutisten itsekseen jotain, käveli tarjoilupöydälle ja kaatoi itselleen reilun mukillisen punaviiniä. Sitten hän vilkaisi meitä, mutisi jotain sänkyyn menosta ja poistui.

”Hyvä on. Yritän puhua yksinkertaisemmin”, sanoin ja katsoin seuruetta. ”On aika paljastaa totuus!”

Tämän sanottuani vedin kasvoiltani David Hasselhoff -naamion, jota olin käyttänyt koko matkan ajan. Kun paljastin todelliset kasvoni, muutama naisihminen yökkäsi kämmeneensä samalla, kun muut vilkuilivat hämmentyneinä toisiinsa.

”Mitä tämä oikein tarkoittaa? Kuka oikein olette?”

”Nimeni on Marko Lee Pyhtila”, aloitin tavanomaisen esittelyfraasini samalla, kun silmäilin ryhmän jäseniä oikea kulmakarva koholla. Odotin, että kuvitteellinen kamera zoomasi kasvoihini ennen kuin jatkoin. ”Olen koulutukseltani filosofian tohtori ja ammatiltani kovaksikeitetty yksityisetsivä. Tehtävänäni oli soluttautua ryhmäänne ja paljastaa, kuka tästä joukosta on fiktiivinen henkilö.”

Ilmoitukseni herätti lievää hämmennystä, ja muutama nimeämätön seurueen jäsen alkoi tuntea kravattien kiristävän kurkkuaan.

”Mistä on oikein kyse? Että joku meistä olisi silkkaa mielikuvitusta?” matkanjohtaja tokaisi ryhmänsä puolesta ja pudisteli päätään. ”Olemme kaikki lihaa ja verta.”

”Ensi silmäyksellä voisi näyttää siltä, että kaikki täällä ovat todellisia persoonia. Mutta asia ei ole niin. Joku täällä on kuvitteellinen henkilö, ja minun tehtävänäni on paljastaa, kuka tämä huijari on.”

”Hävytöntä”, nelihenkisen perheen isä puuhkaisi. ”Jos tämä fiktiivinen henkilö on joku tunnettu rikollishahmo, perheemme on ollut vaarassa koko matkan ajan.”

”Kenen luulette sen olevan?” perheen poika kysyi. ”Kukaan meistä ei muistuta ainakaan pikkupingviini Pororoa, lihavaa jänistä Mashimaroa tai Apinakuningasta tai Street Fighterin Chun Litä.”

”Vai onko syyllinen joku länsimainen henkilöhahmo?” tytär jatkoi innoissaan. ”Batman, Tarzan, Indiana Jones, Gandalf, Tintti tai Harry Potter?”

”Kunhan ei vain Hannibal Lecter tai Amerikan Psyko”, äiti huokaisi katsellen epäluuloisena ympärilleen. ”On parasta, että mr. Marko paljastaa tämän mielikuvitushahmon ennen kuin kenellekään sattuu mitään.”

”Olemme kaikki todellisia henkilöitä, jotka ovat maksaneet tästä matkasta pitkän pennin”, Samsung-presidentti ehti vakuuttelemaan ennen kuin ehdin jatkaa. Sitten mies alkoi vilkuilla muita. ”Tai tietenkin voin puhua vain omasta puolestani.”

”Tip, tip, tip”, keskeytin työjuhdan sormi pystyssä. ”Menitte väitteessänne kaksinkertaisesti metsään. Ensinnäkin joku tästä joukosta on todellakin fiktiivinen henkilö. Toiseksi kukaan ei ole maksanut tästä matkasta woniakaan. Työskentelette kaikki samalle miehelle, joka järjesti teidät tälle 'ilmaiselle palkintomatkalle'. Sama työnantaja palkkasi minut selvittämään fiktiivisen henkilön mysteerin.”

Nyt oli Samsung- ja LG -vaimokkeiden aika reagoida. Molemmat nousivat pystyyn ja täräyttivät litsarit miestensä poskille.

”Huijasit minua”, naiset tiuskivat miehilleen. ”Sanoit vieväsi minut kalliille matkalle Eurooppaan, jonka jälkeen jättäisit vaimosi ja muuttaisimme Floridaan. Sika!”

”Rauhoittukaapa, naiset. Huijareita on huijattu, joten saitte ansionne mukaan. Jos se yhtään lohduttaa, niin 'miehenne' ovat yhtä suuria kihoja kuin te olette siveitä aviovaimoja.”

”Mitä tarkoitatte?”

”Nämä miehet eivät ole minkään Samsungin tai LG:n johtohenkilöitä”, totesin samalla, kun niin kutsutut yritysjohtajat alkoivat kaivautua tuoleihinsa. ”He työskentelevät samalle työnantajalle. Toinen heistä on puutarhuri ja toinen talonmies. Ja te naiset puolestanne; miten ilmaisisin tämän, työskentelette eräänlaisissa, kröhöm, asiakaspalvelutehtävissä.”

”Mitä mr. Marko tarkoittaa?” nelihenkisen perheen tytär kysyi äidiltään, joka hyssytteli teinin hiljaiseksi. 

 

Paljastettu naiskaksikko kiljaisi, ponnahti ylös, tunki yhtä aikaa oviaukkoon ja ryntäsi pienen Laurel & Hardy -hetken jälkeen ulos huoneesta. 

 

”Annatteko heidän mennä?” teinipoika kysyi, kun vaimokkeet olivat kadonneet Itävallan yöhön. ”Entä jos he olivat fiktiota?”

”Annetaan naikkosten mennä. He olivat kyllä kuvitteellisia aviovaimoja, mutta aitoja onnenonkijoita”, vastasin ja jätin mainitsematta, että molemmat tekovaimokkeet olivat entisiä aikuisviihteen ammattilaisia, jotka pyrkivät siirtymään rahakkaille avioliittomarkkinoille korkean kahdenkymmenenviiden vuoden iässä, kun uran ehtoopuoli ihoelokuvissa alkoi jo uhkaavasti häämöttää. 

 

”Emmekö sitten mekin ole epäilysten ulkopuolella?” puutarhuri kysyi talonmiehen peesatessa ajatusta niskanikamiaan verrytellen.

”Ehkä. Saatoitte olla kuvitteellisia teollisuuspamppuja, mutta ette olisi ensimmäisiä. Itsensä ylentäminen on oikeastaan varsin inhimillistä.” 

Miehet alkoivat höllentää kravattejaan ja hörppiä punaviiniä valkoviinilaseista otteella, jota käytettiin yleensä olutkapakoissa. Samalla ex-johtajien ryhti alkoi painua, kunnes heidän olemuksensa alkoivat kohta muistuttaa Prahan puistojen miehiä. 

 

”Seuraava epäiltyni oli tässä ryhmässä”, jatkoin kääntäen katseeni nuorenparin ja anopin pöytään. ”Kenellekään, joka on lukenut Shakespearensa, ei pitäisi olla epäselvää, että joukossamme on ilmielävä lady Macbeth.”

”Se ei ole totta!” anoppi huudahti. 

 

”Ei niin”, vävypoika kiljaisi ja pomppasi pystyyn. ”Hän on varsinainen Archie Bunker.”

”Aivan”, keskeytin nokkapokan ja sytytin piippuni. ”Olisi liian helppoa, että salaperäinen mielikuvitushahmo olisi näin ilmeinen. Dekkarin ensimmäinen sääntö on: mikään ei ole sitä, miltä se näyttää.”

”Mutta hän se on”, aviomies protestoi. ”Hän ei ole todellinen! Hän on itse belsebub. Anoppini on pimeyden ruhtinatar!”

”Mutta hän on myös lihaa ja verta, kuten tyttärensäkin”, totesin ja vastustin kiusausta iskeä silmää naisille, jotka punastuivat vain hieman. Käännyin dramaattisesti vävypojan puoleen. ”Mutta te sen sijaan voisitte olla näiden aistillisten naisten varjossa piileskelevä mielikuvitushahmo!”

”Ei!” mies huusi ja alkoi kiristellä hampaitaan uhkaavasti. ”Älkää leikkikö vakavilla asioilla.”

”Te taidatte olla pelkkää mielikuvitusta”, huusin oikea sormi pystyssä kuin manaajalla. ”Tunnustakaa, että olette fiktiota!”

”Ei, älkää”, tuore vaimo huudahti, kun väri miehen kasvoilla alkoi muuttua sinertäväksi. ”Älkää ärsyttäkö häntä liikaa!”

”Myöhäistä”, anoppi huudahti. Vävypoika alkoi murista uhkaavasti, työnsi pöydän edestään syrjään ja yritti repiä vaatteita yltään. 

 

”Joskus hän luulee olevansa...” vaimo yritti selittää, muttei saanut lausettaan loppuun.

 

Samassa metusalemi nousi tuoliltaan, riisui yllättävän ketterällä liikkeellä takkinsa ja hyppäsi vieläkin ketterämmällä loikalla tarjoilupöydälle.

Talonmies ja puutarhuri kiirehtivät kahmimaan punaviinipurkkeja syleihinsä ennen kuin ne ehtivät kaatua. 

 

Aviomies yritti repiä poolopaitaa yltään, muttei saanut sen saumoja auki. Hän ärisi ja murisi kulmiensa yli kuin Jack Nicholson elokuvassa Hohto. Metusalemi hyppäsi pöydältä miehen eteen, tempaisi tätä kaulasta niin, että paita vihdoin repesi ja suoritti muutaman valikoidun taekwondoliikkeen, joiden seurauksena tuore vaimo sai etsiä miestään huoneen perimmäisestä nurkasta. 

 

”Sanoin sinulle, ettei kannata naida miestä, jolla on diagnosoitu Bruce Lee -syndrooma”, anoppi napautti tyttärelleen, joka älähti ja riensi kokoamaan miehensä palasia lattialta.

”Hän ei siis ollut syyllinen”, totesin rauhallisesti ja käänsin katseeni metusalemiin, joka oli jähmettynyt taekwondosta tuttuun hevosseisonta-asentoon. ”Kiitän teitä nopeasta reagoinnista, vaikka olisin kyllä selvittänyt tilanteen itsekin.”

”Eipä kestä, mr. Marko”, metusalemi vastasi kumartaen.

”Ilo on kokonaan puolellani”, sanoin samalla, kun mielikuvituskamera zoomasi kasvoihini. ”On suuri kunnia tavata arvoisa herra Doknam Ko.”

Ilmoitukseni sai aikaan kohahduksen. Kaikki kääntyivät katsomaan metusalemia, joka hymähti ja otti oikealla kädellään kiinni vasemman korvansa alta. Sitten vanhus kuori varovasti naamion kasvoiltaan.

Tapahtui mitä hämmästyttävin asia. Metusalemin kasvonpiirteet silisivät kuin taikaiskusta. Kasvojen rypyt oikenivat, kurtut katosivat, iho muuttui sileäksi kuin lapsella, nenä ja muut kasvonpiirteet muuttivat muotoaan niin, että kuka tahansa saattoi nähdä miehen viettäneen suuren osan elämästään paitsi jakamassa käskyjä ja neuvomassa kuninkaallisia, myös televisiokameroiden paremmalla puolella muissakin kuin visailuohjelmissa. Korealaisten reaktio ei jättänyt asiasta mitään epäilystä.

Länsimainen olisi käyttäytynyt samalla tavoin, jos mies olisi paljastunut Donald Trumpiksi, Keke Rosberiksi tai Mark Zuckenbergiksi.

”Uncle Ko”, kaikki sanoivat ja alkoivat pokkuroida vanhuksen ympärillä tohkeissaan. 

 

”Olette taitava, mr. Marko”, Ko-setä totesi samalla, kun hätisteli liehittelijöitä ympäriltään. ”On ollut ilo seurata työskentelyänne. Ette ole turhaan kaikkien alojen asiantuntija, vaikka verhoatte työskentelytapanne usein kömpelyydeksi ja silkaksi typeryydeksi.”

Kumarsin arvokkaasti työnantajani kaksimieliselle kohteliaisuudelle. Maksamillaan taksoilla mies saisi kutsua minua vaikka granaattiomenaksi.

”Mutta arvoitus on edelleen selvittämättä”, vanhus lisäsi ja katsoi ympärilleen. ”Osaatteko siis paljastaa, kuka on palkkalistoillani oleva fiktiivinen henkilö?”

Ilmapiiri, joka oli jo sähköistynyt vanhuksen paljastuttua ryhmän legendaariseksi työnantajaksi, tiivistyi entisestään. Hälisevä joukko pälyili epäluuloisena toisiaan, kunnes useimpien huomio alkoi kiinnittyä matkanjohtajaan.

”Hän se on!” kuiskittiin pian.

”Hän ei ole todellinen”, toiset supisivat. ”Hän valittaa aina kaikesta. Hän on prinsessa.” 

 

”Hän on prinsessa!”

”Hyvät naiset ja herrat sekä teinit”, rauhoittelin väkijoukkoa, joka valmistautui lynkkaamaan oppaansa. ”Matkanjohtaja oli alusta alkaen epäiltyjeni kärjessä. Hän on epäilemättä prinsessa. Nainen todellakin valittaa kaikesta eikä halua auttaa ketään ellei siitä ole hänelle itselleen hyötyä.”

”Minä yritän vain tehdä työtäni”, matkanjohtaja selitti nurkkaan ajettuna. ”Mutten ole oikea prinsessa.”

”Valitettavasti hän on oikeassa”, vahvistin. ”Hän on 'prinsessa', muttei fiktiivinen prinsessa.”

”Miten voitte olla varma?”

”Koska epäilin naista prinsessaksi, tein yksinkertaisen prinsessatestin”, totesin äänensävyllä, jota ystäväni Sherlok Holmes käytti paljastaessaan mysteerin. ”Hiivin hänen hotellihuoneeseensa ja asetin sängyn patjan alle pähkinän. Se ei kuitenkaan näyttänyt vaivaavan hänen untaan. Toistin kokeen useampaan kertaan ja sain aina saman tuloksen. Presto!”

Matkanjohtaja hymyili tavalla, joka oli tuttu romanttisista komedioista. Korealaiset kohauttelivat olkapäitään, kunnes olivat vakuuttuneita siitä, että argumenttini oli tieteellisesti pitävä ja vastaansanomaton. 

 

Hämmennys ryhmässä jatkui, kunnes matkanjohtaja sanoi ääneen sen, mitä monet olivat vasta alkaneet pohtia. 

 

”Se on joku heistä”, nainen sähisi ja osoitti sormellaan nelihenkistä perhettä. ”He nuoleskelivat kunnianarvoisaa herra Kota jo siinä vaiheessa, kun hän oli pelkkä säälittävä yksinäinen vanhus.”

”Kuka tahansa olisi tehnyt samoin”, perheen isä yritti vakuutella suoraselkäisenä. ”Meistä oli pöyristyttävää, miten kohtelitte vanhusta ettekä osoittanut tälle iän puolesta kuuluvaa kunnioitusta.”

Kaikki neljä perheen jäsentä nyökyttelivät päitään niin innokkaasti, että kuka tahansa näki välittömästi asiassa olevan jotain vilunkipeliä. 

 

”Niin. Hyvät käytöstavat ovat valitettavan harvassa näinä aikoina”, totesin ja sain vastaukseksi yhä innokkaampaa päännyökyttelyä. ”Tai ehkä vain jotenkin tiesitte, kuka tämä yksinäinen vanhus todella sattui olemaan. Nyt kun totuus on paljastunut, saattaisitte ehkä odottaa jonkinlaista palkintoa tästä 'pyyteettömästä' käytöksestänne.”

Astelin perheenjäsenten edessä ja katsoin jokaista perheenjäsentä tiukasti kulmakarvojen väliin. Lopulta perheen äiti murtui ja osoitti sormellaan miestään. 

 

”Hän ei ole mieheni”, nainen nyyhkytti samalla, kun mies yritti turhaan hyssytellä syyllisyyttä yltään. ”Olemme harrastajanäyttelijöitä Pusanista. Hän palkkasi meidät esittämään perhettään. Hän sai jotenkin tietää, että olisitte mukana tällä matkalla, herra Ko, ja halusi tehdä teihin vaikutuksen. Hän on ehkä kiero, muttei paha mies.”

”Hän on huijari”, monet alkoivat hokea. Mies lysähti tuoliin ja alkoi hikoilla paitaansa märäksi. 

 

”Syyllinen on löytynyt!”

”Hetkinen”, mies selitti kun joukkio alkoi lähestyä häntä uhkaavasti. ”Tunnustan, että olen syyllinen pomoni nuoleskeluun, mutta se ei tee minusta fiktiivistä henkilöhahmoa.”

”Se on totta”, herra Ko huomautti hieman huvittuneena. ”Lipevä käytös ja yritys saavuttaa hyötyä ovat varsin inhimillisiä ominaisuuksia. Fiktiivisellä henkilöllä ei olisi ollut mitään tarvetta käyttäytyä näin.”

”Mutta ellei hän sitten ole etsitty fiktiivinen hahmo, kuka se sitten voisi olla? Ketään ei ole enää jäljellä.”

Kaikki menivät hiljaiseksi. Yritin miettiä kuumeisesti, mitä kollegani neiti Marple olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Astelin edestakaisin huoneessa ja pohdin kaikkia mahdollisuuksia.

Sitten pysähdyin ja näin kaikkien tuijottavan minua.

”Sanokaapa, kunnianarvoisa herra Ko”, puutarhuri kysyi vanhukselta. ”Onko myös mr. Marko palveluksessanne?”

”Kyllä hän periaatteessa on”, herra Ko vastasi. ”Epäilemättä.”

”Siis hänkin voisi olla..?”

”Miksei? Ehdottomasti.”

”Hetkinen”, halusin lopettaa naurettavat vihjailut alkuunsa. ”Minä en ole epäilty.”

”Kertokaapa, arvoisa herra Ko, miten te yrittäisitte paljastaa fiktiivisen henkilöhahmon?” talonmies kysyi oikea kulmakarva koholla esimieheltään. 

 

”Hyvä kysymys”, Doknam Ko pohti. ”Olen miettinyt sitä paljon tämän matkan aikana. Onko kellään ehdotuksia?”

”Minä ottaisin avuksi metafiktiivisen tason”, lady Macbeth ehdotti. ”James Bondin maailmassa James Bond ei ole fiktiivinen vaan todellinen hahmo. James Bond ei tunne James Bond -elokuvia, häntä esittävää näyttelijää tai James Bond -kirjoja.”

”Erinomainen oivallus”, johtaja Ko myönsi. ”Sanokaapa, mr. Marko, kuka on tämän tarinan kertoja?”

”Mitä? Minä tietysti”, vastasin hieman epävarmana. ”Tämän tarinan on kirjoittanut Marko Lee Pyhtila...”

”Joka olette te itse?”

”Niin, minä olen...”

”Kysykää häneltä, keitä hänen kollegansa ovat?” matkanjohtaja ehdotti viekas ilme kasvoillaan.

”Tosiaan. Voitteko mainita joitain samalla alalla työskenteleviä tuttujanne?”

”Minä tunnen, äh, tunnen ainakin”, vastasin ja aloin höllentää rusettiani. Oloni alkoi tuntua sietämättömän keveältä. ”Kollegoitani ovat Sherlok Holmes, Jussi Vares, neiti Marple ja Hercule Poirot. Lisäksi olen hyvänpäiväntuttu ainakin mestarietsivä Kalle Blombqvistin, neiti etsivän ja viisikon kanssa, sekä...”

”Hän se on!” väkijoukko huusi. ”Mr. Marko on fiktiota!”

Ja niin ratkaisin viimeisimmän arvoitukseni.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 6

12

Aamulla vaitonainen joukkio kömpi bussiin, kun lähdimme ajamaan kohti Salzburgia. Honza yllätti minut kysymällä aamiaisen jälkeen hotellin respalta oma-aloitteisesti, miten päästä helpoimmin kaupungille. Matka sujui joutuisasti ensin pikkuteillä ja sitten isommilla – ja vain muutaman käännöksen sekä parin säikähtäneen jalankulkijan jälkeen olimme Mozartin syntymäkaupungin keskustassa. Olimme jopa puoli tuntia aikataulusta edellä, kun Honza toivotti krapulaisille hyvää kaupunkikierrosta ja alkoi ohjelmoida navigaattoria seuraavaan määränpäähän. 

 

Maailmankirjat tuntuivat menneen sekaisin. 

 

Kömmimme kaupungille. Vain metusalemi tuntui puhkuvan tarmoa muiden sovitellessa sateesta huolimatta aurinkolaseja nenilleen. Kiertelimme Salzach-joen kummallakin puolella, mutta emme kiivenneet linnalle. Oppaankin jalat painoivat, ja ryhmä pysyi hyvin kasassa. Salzburgin katedraalin edessä neljä poikaa lähestyi ryhmää. Naperot olivat keräämässä rahaa orpolapsille, ja saivatkin saaliikseen kasan eurokolikoita. Lopuksi pojat tarjoutuivat kiillottamaan rahaa lahjoittaneiden kengät, mutta kukaan ei ollut halukas antamaan kävelytossujaan plankattavaksi.

Oiva ansaintametodi.

Jatkoimme Mirabelle-palatsille, jossa tapasimme paikallisen matkaoppaan, jonka englanninkieliset selitykset opas tiivisti muutamaan koreankieliseen lauseeseen. Pakollinen kuvaustauko barokkipuiston edessä auttoi useammankin väsyneen turistin takaisin matkarutiiniin ja pian kamerat laukoivat tuttua sarjatultaan. Metusalemi innostui poseeraamaan puiston uloskäytävällä olevien patsaiden edessä ja pian hänen raajansa taipuivat samoihin asentoihin atleettisten patsaiden kanssa. Ennennäkemättömän vapautunut ele kirvoitti aplodit, ja pian vaimokkeet painostivat vastahakoisia miehiään samoihin poseerauksiin.

Kävelykierros jatkui pakollisille Mozart-nähtävyyksille. Veijarin syntymäkoti sijaitsi pikkuruisella, läpeensä kaupallistetulla aukiolla, eikä talosta voinut liiemmin erehtyä. Rakennuksen toisen ja kolmannen kerroksen välissä luki Mozartin syntymäkoti suurilla kultakirjaimilla. 

 

Kameroiden digitaaliaukot sykkivät kuolemaa halveksuvaan tahtiin.

Rakennus, jossa Mozart myöhemmin asui, tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Museona toimiva jäljitelmä rakennettiin samalle paikalle vasta 1990-luvulla. Kuten tavallista, ryhmällä ei ollut aikaa vierailla museoissa, vaan ohitimme paikan pikamarssia. 

 

Kierroksen loputtua pakkauduimme bussiin ja ajoimme helpohkon matkan Lili-ravintolaan kaupungin laidalla. Parkkipaikkakin löytyi kiinalaisen ravintolan edestä, joten olimme edelleen aikataulussa. Olin niin ylpeä Honzasta, että päätin tarjota hänelle kahvin samalla, kun tilasin itselleni tasoittavan oluen. Tarjoilija kysyi kuskilta, halusiko tämä espresson, ja sai vastaukseksi epätietoisen nyökkäyksen. Kun viinuri toi hänen eteensä pikkurikkisen posliinikupin, kuski oli kuolla nauruun. Honzan mukaan Tsekeissä kahvia myytiin kunnon mukeissa, kun taas Itävallassa kahvi oli näköjään lasten juomaa. Sanoin, että tämä voisi halutessaan tilata ison kupin tavallista kahvia, mutta kuski tyytyi vain naureskelemaan piccolokupille, josta hänen nakkisormiensa oli vaikea saada otetta. 

 

Jotain oli todellakin tapahtunut yön aikana. 

 

Kun opas tuli istumaan pöytäämme, hän toi Honzalle veitsen ja haarukan.

13

Matkanjohtaja laittoi Sound of Music -elokuvan pyörimään, kun lähdimme ajamaan kohti Wolfgansee-järveä. Tavanomaiset tekniset ongelmat eivät tuntuneet haittaavan edes opasta, joka oli juuri edellisenä päivänä tiuskinut minulle, kun en ollut osannut vaihtaa dvd:n kaukosäätimen pattereita – viime vuosituhannelta peräisin olevaa kaukosäädintä ei oltu varmaan koskaan käytetty, joten sen ruuvit olivat ruostuneet kiinni – mutta nyt huomasin tämän vain hymähtävän Honzalle, kun hän polvistui säätämään dvd-soitinta kuskin eteen. 

 

Matka pitkin Salzkammergutin idyllisiä turistimaisemia taittui laulavan Trappin perheen tahdissa.  Kun saavuimme Wolfganseelle, olimme päässeet kolmituntisen spektaakkelin puoleen väliin. Etsimme bussiparkkipaikan ja kun purkauduimme ulos bussista, vieressä sijaitseva toiletti alkoi vetää ryhmää puoleensa kuin magneetti. Seurasin joukkoa, kun kärjessä astelleet LG- ja Samsung -pääjohtajat pyörsivät takaisin ja kehottivat muitakin tekemään U-käännöksen.

”Maksaa 50 senttiä. Liian kallista.”

Parikymmentä minuuttia myöhemmin opas oli johdattanut meidät rantaan ja etsinyt meille ravintolan, jonka vessaa käytimme ilmaiseksi. 

 

Vuorossa oli järviristeily bussissa näkemämme elokuvan maisemissa. Tätä ei oltu merkitty matkasuunnitelmaan, vaan se oli matkanjohtajan oma lisäys ohjelmaan ja keino ansaita samalla hieman lisätienestiä. Kaikki halusivat osallistua maksulliselle lisäretkelle, ja kun vastasin myöntävästi oppaan kysymykseen, halusinko lähteä mukaan, tämä vastasi:

”Hyvä. Pidä huoli ryhmästä. Me kuskin kanssa järven toiselle puolelle. Näemme siellä.”

Opas lastasi ryhmän paattiin, ja näimme tämän kiirehtivän bussille heti, kun aluksemme irtautui laiturista.

”You know. Luulin häntä ensin prinsessaksi. Mutta hän on aivan tavallinen ihminen”, kuulin metusalemin sanovan takanani selvällä englannin kielellä.

 

Kun käännyin, nestori oli jo palannut holhokkiperheensä kameroiden eteen. Kun hän nosti sormensa Winston Churchillin tunnetuksi tekemään V-asentoon, joka oli korealaisten vakioposeeraus, vanhus iski minulle silmää.

Paatin kaiuttimista alkoi tulvia Sound of Musicia ja risteilyn edetessä kapteeni kävi näyttämässä laminoituja valokuvia, jotka liittyivät ohittamiimme paikkoihin. Kun turistit alkoivat poseerata kilvan toisilleen, jouduin urakkatöihin, ja kamera toisensa jälkeen työnnettiin käsiini. Aloin ottaa kuvauksen tosissani ja pelkän räpsimisen sijaan etsin parempia kuvakulmia ja palautin mieleeni valokuvausopintoni, joista oli jo parikymmentä vuotta. 

 

Kaikkien alojen erikoisasiantuntijana minun piti osata enemmän kuin vähän kaikkea.

Ohitimme loistohuviloita ja näimme kukkuloita, jotka oikeasta kulmasta katsottuna näyttivät taivaalle tähtääviltä naisen kylkiluilta. Ohitimme muutaman vesihiihtäjän sekä surffaajan, ja joku huomasi pystysuoralla kalliolla kiipeilijän, jonka muurahaisenkokoinen olemus pääsi moneen perhealbumiin. Muistin taas kerran eurooppalaisten pakkomielteen rakentaa kirkkoja – tai ainakin pystyttää ristejä – mitä vaikeapääsyisimpiin paikkoihin.

Maisemat olivat hienot, eikä mitään kummempaakaan sattunut, ellei sellaiseksi laskettu muutamaa tavanomaista vähältä piti -tilannetta, joissa vuorotellen sekä tuore vävy että anoppi olivat pudota yli laidan. Nelihenkinen perhe paapoi metusalemia siinä määrin, että homma alkoi selvästikin jo oksettaa Samsung- ja LG -pariskuntia, jotka olisivat epäilemättä halunneet olla itse huomion keskipisteinä. 

 

Rantauduimme järven toisella laidalla, jossa hyväntuulinen opas odotti meitä. Hän oli sitonut helteestä huolimatta huivin kaulalleen eivätkä hänen vaatteensa näyttäneet kuin hieman ryppyisiltä. Käväisimme pakollisen visiitin läheisessä kirkossa ennen kuin palasimme bussille, jossa Honza toivotti ryhmälle hyvää päivää – koreaksi. 

 

”Mr. Marko voisi myös opetella muutaman lauseen koreaa”, opas kuiskasi, kun jäin tuijottamaan kuskiamme. ”Parempi juomaraha, jos vähän yrittää.”

14

Kun lähestyimme Wieniä ja kiertueen päätepistettä ymmärsin, että oli aika saada tutkimukseni päätökseen. Vaikken ollut vielä täysin varma, kuka tai ketkä seurueessamme olivat fiktiivisiä henkilöhahmoja, aloin suunnitella juonia, joilla saisin syyllisen paljastamaan itsensä. 

 

Wienin Grinzing-kaupunginosassa sijaitseva Bach-Hengl -ravintola oli pirullisen vaikea löytää. Navigaattori ohjasi meidät pariin turhaan silmukkaan, mutta löysimme lopulta ahtaiden katujen läpi ravintolan eteen. Honza päästi asiakkaat ulos ja sanoi etsivänsä parkkipaikan lähistöltä.

 

Bach-Hengl ylpeili sillä, että paikalla oli ollut ravitsemus- ja viinuritoimintaa jo yli tuhannen vuoden ajan. Historian aikana siellä olivat vierailleet lukemattomat merkkihenkilöt, mutta vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta ravintolan seinälle oli ripustettu valokuvia siellä vierailleista merkkihenkilöistä. Kuvissa poseerasivat niin paavi, Jörg Heider, Bill Clinton, Bud Spencer kuin Vladimir Putin sekä röykkiö pienempiä suuruuksia. Jos valokuvaus olisi keksitty viisisataa vuotta aikaisemmin, mukana olisivat varmaan ainakin Beethoven, Straussin veljekset, Napoleon, vanha kunnon Franz Josef, joukkiottain inkvisiittoreita ja muita pedofiileja sekä tietenkin kunkin aikakauden merkittävimmät poliitikot, tositeevee-tähdet, popmuusikot ja Hollywood-näyttelijät.

Kun ryhmä meni sisälle, josta kuului pahaenteisesti haitarimusiikkia, jäin ulos polttelemaan tupakkaa ja odottamaan kuskiamme. Tiedustelin tarjoilijalta vehnäolutta, mutta kun sitä ei löytynyt, tilasin tavallisen ja istuin sisäpihalla olevalle vihreänruskealle pirttikalustolle. Äänekkäitä turistiryhmiä hälisi joka puolella, ja kun opas oli saanut ryhmän syömään, hän tuli ulos ja kertoi, että voisimme hakea ruokamme buffet-tiskiltä. Hain ison lautasellisen makkaroita, kananrintaa, sianleikettä sekä kinkkuperunalaatikkoa ja istuin syömään, kun Honza tuli paikalle ja kertoi jättäneensä bussin läheiseen parkkihalliin. 

 

Söin hyvällä ruokahalulla ja tulin siihen tulokseen, etteivät paavit tai Amerikan presidentit tulleet turhaan tähän paikkaan. Myös olut oli hyvää ja vahvaa, joten kyllä tänne kelpasi pienemmänkin kihon tulla. Mietin, pitäisikö minun pyytää ravintolan henkilökuntaa näppäämään minusta varmuuden vuoksi valokuva laitettavaksi Helmut Kohlin tai Dalai Laman kuvan viereen lähitulevaisuudessa, mutta annoin asian olla. Olin täällä inkognito, joten oli parasta pitää keskinkertaisuuden naamio vielä hetken yllä.

...seuraavalla kerralla tarinan hengästyttävä loppuhuipentuma, kun tohtori Pyhtila paljastaa, kuka on turistiryhmään soluttautunut fiktiivinen henkilöhahmo.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 5

10

Seuraava hotellimme sijaitsi alppimaisemissa, jonne päästäksemme meidän oli kuljettava Salzburgin läpi – itse kaupunkiin palaisimme seuraavana aamuna. Matka ei luonnollisestikaan sujunut vaivattomasti, sillä juuri kun olimme pääsemässä keskustasta, navigaattori neuvoi meidät tietyömaalle, joka katkaisi reittimme. Ehdotin summamutikassa kääntymistä vasemmalle, ja ennen kuin huomasimmekaan olimme ajaneet saman korttelin pariin kertaan ympäri. Honza kieltäytyi kääntymästä oikealle, sillä hän piti raitiovaunujen sähköjohtoja liian matalina bussillemme. Tunsin itseni voimattomaksi, kun kuskimme kääntyi kolmannen kerran vasemmalle. Vältyimme ikiliikkujalta vain kääntymällä seuraavasta ahtaasta kulmasta oikealle, minkä jälkeen pääsimme hetken eteenpäin pitkin samaa rautatietä, jonka ali tietyömaa oli katkaissut kulkumme. Etsimme toista alikulkutunnelia, mutta kun löysimme sellaisen, Honza teki äkkijarrutuksen ja kieltäytyi ajamasta sen alitse.

”Korkeus on tässä 3,7 metriä. Münchenissä se oli 3,4 metriä. Tämä on ok”, protestoin kun kuski käänsi taas kerran bussimme väärään suuntaan. Honza kieltäytyi kommunikoimasta muuta kuin tavanomaisen ”Scheissensa” – hän oli taas siirtynyt kiroilemaan saksaksi – mutta suostui sentään pysäyttämään auton. Suostuttelin ja anelin Honzaa kääntymään alikulkutunneliin, ja vasta kun lupasin mennä ulos tarkistamaan, että korkeus oli riittävä, kuski suostui tekemään vaivalloisen ja aikaa vievän U-käännöksen, jota ei helpottanut se, että autoja ryöpsähteli ennalta-arvaamattomina parvina takavasemman kuolleesta kulmasta.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Honza ajoi alikulkutunneliin. Ulkona näin selvästi, ettei bussilla ollut mitään vaikeutta päästä sen alta, mutta Honza ajoi tunneliin töksähtelevää etanavauhtia samalla, kun pari kävelyllä ollutta eläkeläistä ohitti automme. 

 

Pariskunnan nainen käytti rollaattoria ja mies oli liikkeellä sähköistetyllä pyörätuolilla. 

 

Kun saimme karistettua Salzburgin pölyt renkaistamme, oli hotellille helppo matka. Viimeisessä käännöksessä ennen hotellin parkkipaikkaa Honzan piti tehdä 90 asteen käännös jyrkässä alamäessä kapealla tiellä, mikä vei tosiasiallisesti vain viisi minuuttia, mutta tuntui ryhmästämme varmaan raamatulliselta. 

 

Hotellilla korealaisryhmä piristyi jälleen ja ihasteli hetken alppimaisemia. Opas jakoi huoneiden avaimet ja kertoi, että hartaasti odotettu illallinen alkaisi viidentoista minuutin kuluttua ja sisältäisi viininmaistelutilaisuuden, jota varten paikalla olisi ihka oikea italialainen viinimaisteri. 

 

Vartin päästä istuimme pensionaatin ruokasalissa nälkäisinä. Katsoin janoisena tarjoilupöydälle asetettuja viinipulloja, ja panin asiantuntevasti merkille, että tarjolla oli sekä valko- että punaviiniä. Opas oli hävinnyt keittiöön käymään jotain neuvottelua, ja pian viiksekäs, puolikalju sommelieri astui sisään ja toivotti seurueemme tervetulleeksi kankealla mafiosoenglannillaan.

Viinimestaria seurasivat nuorempi viiksekäs mies sekä oppaamme. Kun sommelier aloitti puheensa, kolmikon työnjako alkoi käydä selväksi. Ensin spagettimies piti puheensa italiaksi, sitten nuorempi mies käänsi sen englanniksi, jonka oppaamme puolestaan käänsi koreaksi. 

 

Giorgioksi esittäytynyt viinimestari aloitti puhumalla edustamansa Venetsian lähialueen viinitilasta. Kaikki kuuntelivat mielenkiinnolla oudon ulkomaalaisen herrasmiehen sointuvaa puhetta, joka saatiin kuulla kymmenen minuutin kuluttua koreaksi. Sitten mies jatkoi siitä, miten heidän tilallaan viinirypäleet poimittiin käsin eikä koneellisesti, ja miten se vaikutti viinin makuun.

Tässä vaiheessa oli kulunut kaksikymmentä minuuttia siitä, kun istuimme pöytään. Tarjoilija kurkki välillä keittiöstä, milloin luento loppuisi ja tarjoilu voisi alkaa. Aloin tarkastella ruokailuhuoneen tirolilaiskoristuksia ja huomasin, että Honza huokaili syvään ja katseli huolestuneena bussinsa kattoa, joka näkyi erinomaisesti toisen kerroksen ravintolasta. 

 

Kun viinimaisteri siirtyi käsittelemään tilansa perheyrityksen organisaatiorakennetta, nousin ylös ja kävelin viereiseen baariin. Arvostukseni Honzan silmissä kasvoi huomattavasti kun toin hänellekin huurteiset samalla, kun LG- ja Samsung -pomot vilkaisivat meitä paheksuvasti ja syventyivät taas nyökyttelemään päitään italiaanon jaarittelun tahdissa. Viinitilan organisaatiokysymysten tultua käsitellyiksi olimme juoneet jo kahdet oluet samalla, kun kapina alkoi hautoa korealaisryhmässä. Lady Macbeth ja silikonirouva lähtivät mielenosoituksellisesti tupakalle, metusalemi valitteli rakkoaan ja poistui nelihenkisen perheen vaatiessa saada saattaa häntä vessaan. Nuoripari oli syventynyt taskunintendoon ensin pöytäliinan suojissa, mutta pelasi sitä nyt avoimesti pöydällä, ja ryhmän johtoportaankin niskanikamat alkoivat väsyä toista tuntia jatkuneeseen nyökyttelyyn. Honza ehdotti minulle tsekiksi, pitäisikö meidän tilata pizzat juuri, kun sommelier aloitti ties monennenko 'lopuksi haluan sanoa' -lauseensa, jonka tulkkaamiseen italiasta englanniksi ja englannista koreaksi menisi vielä vähintään kymmenen minuuttia. 

 

Hain neljännen kolpakon ja palatessani nappasin hetken mielijohteesta yhden punkkupullon tarjoilupöydältä suoraan puheneuvoston nenän edestä. Ajattelin ensin viedä sen pöytäämme, mutta sitten huomasin johtajakaksikon janoisen ilmeen ja ojensin pullon heille. Hain lisää pulloja jaksamatta välittää sommelierin Fidel Castro -mittoihin venyneestä puheesta ja jaoin jokaiseen pöytään summamutikassa pari pulloa. Pian muutkin turistit alkoivat virrata takaisin pöytiin ja viinilasit alkoivat täyttyä samalla, kun sommelier löysensi kravattiaan antamatta kuitenkaan puhetulvan katketa suustaan. 

Seuraavaksi hän luennoi perusteellisesti viinitilan suotuisasta vaikutuksesta lähialueen sosioekonomisiin ongelmiin vaikean taloudellisen tilanteen ja rakennemuutoksen aikana. 

 

Teostani inspiroituneena metusalemi kävi kuiskaamassa jotain oppaan korvaan. Nöyrtynyt matkanjohtaja katosi saman tien keittiöön ja pian saimme eteemme odotetut wienerleikkeet riisin ja nuudelikeiton kanssa. Giorgio lopetti vain hieman nolona maratonpuheensa, kokosi itsensä ja alkoi kiertää pöydästä pöytään laseja täyttäen, kunnes jossain vaiheessa häivytti itsensä takavasemmalle ja katosi elämistämme.

 

Samsung- ja LG -miehet yrittivät pitää hetken yllä hienostunutta tunnelmaa keskustelemalla viinin sumopainijamaisesta bugeesta. Herra Samsung kertoi, että hänellä oli kotonaan hyvin varustettu viinikellari, johon LG-presidentti vastasi, että hänellä oli omat viinikellarit puna- ja valkoviinejä varten. Samsungin pääjohtaja korjasi, että totta kai hänelläkin oli erilliset viinikellarit, ja lisäksi kaksi lisäkellaria roseeviinille ja shampanjalle. Pian miehet kyllästyivät itsekin nokitteluunsa ja keskittyivät hienostelemattomaan syömiseen ja ryyppäämiseen. 

 

Ainoa välikohtaus hartaaksi muuttuneessa illallisessa tapahtui, kun lähes täysi punaviinilasillinen sattui kaatumaan nuoren aviomiehen syliin ja tämä joutui poistumaan vaatteidenvaihtoon. Tyttären ja äidin välinen jännite jatkui hillittynä asemasotana, jossa ei kaihdettu tilaisuuden koittaessa likaisiakaan keinoja. Lukuisia punaviinilasillisia tulisi kaatumaan siinä pöydässä vielä tämän illan aikana.

11

Ilta jatkui sekavan kosteasti. Rekisteröin välillä erinäisiä – lähinnä eroottisia – signaaleja ryhmän valikoiduilta naisihmisiltä, ja viinipullon tyhjennyttyä toisensa jälkeen turistimme aloittivat korealaisen hauskanpitonsa traditionaalisen osuuden, joka tarkoitti sitä, että jokaisen piti laulaa vuorollaan. Kovassa tuiskeeseen itsensä viinimaistellut johtajakaksikko aloitti esityksen, joka oli duetto tunnetusta k-pop-balladista. Sitten metusalemi esitti Korean sodan aikaisen marssilaulun, johon nuoripari vastasi hempeällä Celine Dion -esityksellä. Anopin ponteva yksinlaulu kertoi arvattavasti kostosta ja kuumista paikoista, kun taas nelihenkinen perhe oli selvästikin valmistautunut tämänkaltaisiin koitoksiin ja esitti acapellaversion Michael Jacksonin Thrilleristä oikeaoppisine koreografioineen. Esityksen jälkeen oppaan Sound Of Music tuntui vääjäämättä väljähtäneeltä, vaikka olikin maantieteellisesti aivan oikeassa paikassa. LG- ja Samsung -vaimokkeet juonivat yhdessä yllättävän onnistuneen Boney M -esityksen ja kiemurtelivat kappaleen omille Daddy Cooleilleen. 

 

Kun kierros oli tehty, riemuun itsensä juoneet korealaiset huomasivat, että minä olin joukosta ainoa, joka ei ollut vielä laulanut – Honza oli lähtenyt veisaamisen alettua strategisesti nukkumaan. Esitin tavanomaiset vastalauseeni, mutta koska tiesin, etten selviäisi illasta laulamatta, olin antavinani periksi ja esitin antaumuksella Nylon Beatin kappaleen Rakastuin mä luuseriin. Kappalevalinta aiheutti välittömän ihastuksen, koska Koreassa kappale tunnettiin paikallisen tyttötrio S.E.S:n käännöshittinä Dreams Come True. Vaikka kappaleen nimi oli englanniksi, koko muu kappale esitettiin Korean niemimaalle lokalisoidussa versiossa paikalliskielellä. Kostutin muutamat pikkuhousut paitsi laulutaidoillani, myös esittämällä toisen säkeistön koreaksi sekä heittämällä valikoidut tanssiliikkeet, joista uusimmat poikabänditkin olisivat olleet kateellisia. Kun pääsin kertosäkeeseen, koko ryhmä lauloi mukanani ja tunsin itseni vähintään Elviksen tasoiseksi esiintyjäksi. 

 

Esityksen ja alkoholin aiheuttama euforia jatkui vielä muutaman tunnin, jonka aikana kipattiin useita laseja paitsi valko- ja punaviiniä, maisteltiin myös olutta ja sojua, jota tuntui ilmestyvän esiin korealaisten loppumattomista varastoista. Lopulta ilta alkoi hyytyä ja ihmiset kaikota huoneisiinsa. Pian huomasin nuokkuvani ravintolan vessan pytyllä, mistä kömmin toisessa kerroksessa olevaan huoneeseeni vain hieman horjuen. 

 

Avasin huoneen oven, potkin kengät jaloistani ja heitin avaimet pedille, kun huomasin, että sängyssä oli liikettä.

”Mitä..?” sain sanottua. 

 

”Mr. Marko ei vihainen”, nuorenparin parempi puolisko kuiskasi. Suljin oven ja huomasin, että peiton alta tirkistelevä tuore aviovaimo oli paitsi (teko)itkuinen, myös huolimattoman alasti. ”Minulla niin monta pulmaa. Mies juo itsensä sammuksiin. Äiti vihaa minua. Vain mr. Marko voi auttaa.”

Mietin tilannetta millisekunnin ja päädyin siihen lopputulokseen, että jos asiakas tulee luokseni ja pyytää apuani, niin mikä minä olen käännyttämään ketään luotani. Antakaa kaikkien maiden tyttölapsien tulla luokseni, ajattelin, ja päätin käydä käsiksi pikkurouvan ongelmiin.

Pikkurouvakin vaikutti innostuneelta saamaan minulta neuvoja, sillä hän nousi istumaan ja pudotti huolimattomasti peiton olkapäiltään.

Samassa ovelta kuului varovainen koputus.

Kävelin vaistomaisesti ovelle ja ennen kuin ehdin tajuta, mitä olin tehnyt, ovi oli auki ja seisoin vastapäätä rouva Macbethia. 

 

”Mr. Marko ei vihainen”, lievästi humalainen shakespeare-hahmo liversi samettisessa yöpaidassaan, joka oli jäänyt huolimattomasti auki. ”Niin monta pulmaa. Tytär vihaa. Vävy haluaa tappaa. Vain mr. Marko voi auttaa.”

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 4

8

Seuraavana aamuna saavuimme Alpeille. Ohitimme polkupyöräilijöitä, jotka olivat aloittamassa perverssiä urakkaansa nousta ylös samaa vuorta, jonka ylittäminen bussillakin tuntui käyvän henkeen – ja ainakin se kävi Honzalle, joka joutui vääntämään ohjaustehostettua rattiaan jatkuvasti ohjastaessaan goljattiamme siksakkia mutkittelevaa tietä ensin ylös ja sitten alas. Kun kuskimme ehti hengähtää ja katsoa ympärilleen, ei hänkään voinut olla huokaisematta ihastuksesta. Majesteettiset vuoret ja alhaalla kimaltelevat järvet tekivät yhteisvaikutuksen, jonka pystyivät ylittämään vain vierestämme terävinä kohoavat vuorenhuiput, joille köysiradat nousivat välillä niin jyrkästi, että tuntui kuin ne olisivat saman tien yltäneet tähtiin.

Matkamme ensimmäinen takaisku sattui, kun seurueen seniorin kamera teki tenän pysähtyessämme pakolliselle kuvaustauolle keskelle vuoristoidylliä. Katastrofilta vältyttiin, sillä nelihenkisen perheen poika paitsi lainasi oman kameransa vanhukselle, perhe myös näytti ottavan jollain tavalla suojelukseensa metusalemin. Kun oppaamme oli ainoa, joka ei kiinnittänyt mitään erityishuomiota ikänsä puolesta kunnianarvoisimpaan jäseneemme, muut vähintään osoittivat sitä muodollista arvonantoa vanhukselle, joka tälle ikänsä puolesta aasialaisessa kulttuurissa kuului. Kun metusalemi oli kaivanut edellisiltana keskiaikaisessa kuppilassa esille soju-pullon ja kertonut olevansa leski sekä heräävänsä joka aamu kuudelta voimistelemaan, tilinteko oli herättänyt ensin ihastusta, mutta tämän poistuttua nukkumaan seurueen jäljelle jääneet jäsenet olivat olleet yhtä mieltä siitä, että vanhus oli säälittävä höppänä, jonka olisi pitänyt jäädä kotiin ja säästää nämäkin matkarahat perillisilleen. 

 

Minulle he olivat tietenkin ylistäneet englanniksi sen jälkeenkin metusalemin ennakkoluulotonta asennetta lähteä yksin kalliille matkalle kaukaiseen Eurooppaan. Matkanjohtaja oli nyökytellyt päätään ja todennut koreaksi tietävänsä, että mies oli tehnyt pitkän uran Huyndailla – vahtimestarina. 

 

Taas yksi 'muualla' työskentelevä epäilty. Ellei toimeksiantoni ollut fiktiota, koko ryhmä tuntui elävän jossain toisessa todellisuudessa kuin missä tiesin heidän olevan ja tekevän töitä samalle henkilölle, joka oli palkannut minut selvittämään, kuka ryhmän jäsenistä oli fiktiivinen henkilö. Ainakin kaikki kuvittelivat maksaneensa ilmaisesta 'palkintomatkasta' suuria summia. 

 

Ylitimme jossain vaiheessa Saksan ja Itävallan välisen rajan – mikä sai matkapuhelimeni hulluksi – ja vaikka hotellilta oli linnuntietä Innsbruckiin alle sata kilometriä, saimme kulumaan matkaan reilut kolme tuntia. Syynä eivät olleet tällä kertaa navigointiongelmat vaan sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti haasteellinen tiestö. Honzan kunniaksi on sanottava, että hänen kyydissään oli turvallista matkustaa, vaikka mutkitteleva tie vei meidät välillä kirjaimellisesti jyrkänteen reunalle eivätkä vuoristotiellä parveilevat polkupyöräilijät ja motoristit tehneet ajamisesta helpompaa.

9

Innsbruck merkitsi minulle ennen muuta paikkaa, jossa Matti Nykänen oli suorittanut joitain legendaarisimmista suorituksistaan niin hyppyrimäessä kuin kaupungin discoissakin. Kun lähestyimme kaupunkia, näin mäen, josta Nykäsen lisäksi myös Veikko Kankkonen oli hypännyt kultaa ja kunniaa. 

 

Kaupunki oli sen verran pieni, että pääsimme keskustaan vain säikäyttämällä puolikuoliaaksi pari jalankulkijaa, joista varsinkin jälkimmäinen taisi saada löysät housuihinsa erehdyttyään luulemaan, että bussimme tosiaankin noudattaisi normaaleja suojatiesääntöjä. Honza mumisi ”do prdele, kurva” – totesin ilolla, että hän oli ottanut neuvostani vaarin ja kiroili nyt tšekiksi – mutta sai Volvon pysähtymään juuri ennen kuin mitään peruuttamatonta ehti tapahtua. 

 

Pääsimme parkkiin aivan joen rannalle ilman ihmeempiä sattumuksia – ellei sellaiseksi luettu yhtä romuttunutta polkupyörää – ja lähdin seuraamaan ryhmää näiden jalkaannuttua ihastelemaan Innsbruckin keskustaa. Käännyimme ensin ihmettelemään näkymää Inn-joen yli menevällä sillalla, ja tarjouduin ottamaan valokuvia pariskunnista. Olin huomaavinani lievän punastuksen LG-vaimon poskilla, kun näpsin sarjan kuvia tästä ja tämän miehestä Alppien ja vanhankaupungin rakennusten näkyessä taustalla. 

 

Silikonitäti sen sijaan väläytti minulle häpeämättömän silmäniskun poseeratessaan lyhyenlännän siippansa kanssa. Nelihenkinen perhe huolehti metusalemin lomakuvista ja otin vielä yhteiskuvan koko kvintetistä. Tuoreen avioparin anoppi oli loihtinut silmilleen tšekkoslovakialaista mallia olevat jättimäiset aurinkolasit eikä halunnut poseerata lainkaan pariskunnan lukuisista, mutta innottomista pyytelyistä huolimatta. 

 

Matkanjohtaja kiiruhti ryhmän vanhaankaupunkiin, ja pysähdyimme valokuvaussessiolle kuuluisan 500-vuotiaan 'kultaisen katon' kohdalle. Samalla paikalla oli poltettu elävältä eräs epäonninen uskonpuhdistaja, mutta nyt aukiota hallitsivat ravintolaterassit ja turistilaumat. 

 

Olimme jälleen aikataulusta myöhässä, joten Innsbruckin kaupunkikierros suoritettiin lähes hölkkävauhtia oppaan juostessa edellä ja muiden yrittäessä pysyä perässä. Opas ei vaivaantunut vilkuilemaan taakseen, joten ryhmän muuttuessa ensin jonoksi, sitten letkaksi ja lopulta molempiin suuntiin ja useiden kulmien yli venyväksi kuminauhaksi, katsoin velvollisuudekseni yrittää pitää ryhmää koossa ja odottaa strategisilla kulmilla heikompikuntoisia, jotta saatoin näyttää mihin suuntaan ryhmänjohtaja oli kääntynyt. 

 

Sain sen verran selvää oppaan kertomasta, että Mozart oli viettänyt yön eräässä hotellissa säveltäessään Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa. 

 

Eksytysyrityksistä huolimatta ryhmä pysyi koossa. Osa tästä saavutuksesta kuului paitsi opastinpalveluilleni, myös sille sattumalle, että metusalemin adoptoinut perhe tuli meitä vastaan, kun palasimme riemukaarelta samaa tietä takaisin. Kun pääsimme hölkkäkierroksen jälkeen vetämään henkeä, opas ilmoitti, että voisimme käyttää seuraavan puoli tuntia pienessä kiinalaiskaupassa, joka sijaitsi hiljaisella kadulla, jolla ei ollut mitään muuta nähtävää tai tekemistä. Aurinkokin porotti niin kuumasti, että korealaiset ahtautuivat kilvan kauppaan, jossa oli oppaan mukaan tarjolla paitsi aitoja Mozart-kuulia, myös ilmastointi ja takahuoneen vessa. 

 

Seisoskelin vessajonossa, kun turistit parveilivat Mozart-kuulien ympärillä. Totesin, että samoja suklaakuulia saa todennäköisesti paremmalla hinnalla muualtakin matkan edetessä. Useimmat ottivat neuvostani vaarin ja vain LG- ja Samsung -päälliköt yltyivät kasaamaan koreihinsa kuularasioita kilpaa osoittaakseen, ettei raha merkinnyt näille kroisoksille mitään. Kun lompakkoa uhmaava kukkotappelu oli päättynyt ratkaisemattomaan tasapeliin – ukot eivät yksinkertaisesti pystyneet kantamaan enempää Mozart-kuulia – saatoimme jatkaa matkaa. Honza oli tehnyt varsinaisen uroteon löytämällä kadulle, joka sijaitsi vain muutaman kulman takana pysäköimispaikasta, joten kaikki näytti menevän vaihteeksi suhteellisen hyvin. 

 

Juuri kun olimme löytäneet tien ulos kaupungista, nelihenkisen perheen tytär ilmoitti kummastuksensa siitä, ettei lady Macbeth ollut bussissa. Aviopari yritti ensin hyssytellä tyttöä, mutta kun muut huomasivat asian, hekin liittyivät kovaäänisten ihmettelijöiden joukkoon.

Opas soitti kiinalaiskauppaan, josta kerrottiin, että rouva oli jäänyt vessaan lukkojen taakse mutta oli hyvässä kunnossa. Käännyimme takaisin Innsbruckin keskustaan, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Jo pelkkä U-käännös aiheutti lievän liikennekaaoksen, mutta vain tunnin kuluttua olimme takaisin kiinalaisen kaupan edessä. 

 

Hysteriaan itsensä lietsonut tuore aviovaimo ryntäsi bussista äitinsä luokse, joka istui kaupan edessä varjossa ja poltti tupakkaa jalat ristissä. Vaikka tyttö esitti huolesta suunniltaan olevan tyttären osaansa vähintään Oscarin arvoisesti, rouva Macbeth antoi tälle mojovan korvapuustin ja syytti kovaäänisesti tämän miestä – joka yritti samanaikaisesti kaivautua bussin istuimen alle – itsensä lukitsemisesta vessaan. Nainen tumppasi savukkeen ja matka jatkui – tai pikemminkin alkoi uudestaan – hyytävässä ilmapiirissä. Rouva parkkeerasi bussin perälle pahojen poikien paikalle ja tunsimme kaikki hänen tappavan katseensa samalla, kun aviopari yritti muuttua näkymättömäksi edessä. 

 

Vain muutaman väärän käännöksen jälkeen saavuimme matkamme seuraavaan etappiin. Swarovskin kristallimaailma oli ehta turistipyydys. Jo tosiseikka, että busseille tarkoitettu parkkipaikka oli useamman kymmenen hehtaarin suuruinen, on kuvaava. Alppien alla olevien kumpareiden sisään oli rakennettu kristallihelvetti, jossa perheenäitien oli tarkoitus vinguttaa visaa sellaisella volyymilla, että jälkeläiset joutuisivat syömään loppuvuoden pussikeittoja. Jo sisääntulossa sijaitsevan vesiputouksen – jossa vesi tuli suoraan miehen pään muotoon leikatun jättipensaan suusta – tarkoitus oli hämärtää kävijän todellisuudentajua ja aiheuttaa samanaikainen ihastuksentunne, jonka oli määrä jatkua 'kristallimaailmaksi' naamioidun megamyymälän sisällä. Edes Dalí ei pystynyt samanlaiseen surrealistis-kaupalliseen kokemukseen, jonka päämääränä oli kukkaronnyörien avaaminen siinä mitassa, että seurauksena olisi joukkovelkavankeus sekä suoranainen nälänhätä. 

 

Jätettyäni Honzan parkkipaikalle pesemään autoa kävelin suoraan kristallibabylonin myymälän baariin, jossa join useita ylihinnoiteltuja pikkupulloja olutta. 

 

Suuria pulloja ei ollut tarjolla.

Ennen pitkää jouduin jättämään pullomeren jälkeeni ja suunnittelemaan paluuta käymälän kautta bussille. Mutta vessassa minua odotti yllätys. Juuri kun olin kaivamassa veitikkaani esille, viereisestä kopista kuului kuiskaus.

”Hey. Come here.”

Vedin vetoketjun puoliksi kiinni ja menin ottamaan selvää, mistä oli kyse. 

 

Käsi veti minut koppiin ja ennen kuin tajusinkaan, olin lähikontaktissa ryhmänjohtajamme kanssa.

Vihainen opas läpsäisi minua nenälle. 

 

”Miksi sinä sanoa Mozart-googeleita saada myöhemmin? Se ei sinun bisnes. Mozart-googeli minun bisnes. Kaupanpitäjä antaa provisio. Onko sinulla provisio jossain?”

Mutisin anteeksipyytelevästi, ettei minulla ollut ollut mitään aikeita sotkea kenenkään bisneksiä vaan että olin vain yrittänyt olla avulias.

”Sinä ei olla avulias. Se ei sinun työ. Selvä?”

Nyökkäsin, että asia on klaara.

”Ja nyt sinä tehdä jotakin minulle.”

Ja minähän poika tein.