Minulta on turha odottaa tarkkoja yksityiskohtia tai runollisia kuvauksia siitä, mitä saunan jälkeen tapahtui. Kaikki alkoi toistaa itseään – ehkä aasialainen aikakäsitys konkretisoitui näin, tai sitten kyseessä oli vain armoton jet lag yhdistettynä vielä armottomimpiin psykomaantieteellisiin tutkimuksiin. Löysin itseni yhä uusista kapakoista eri puolilta Seoulia. Herra Lee (Park) pysyi sitkeästi kintereilläni, ja aloin tosissani epäillä, etten vieläkään tiennyt tämän todellista nimeä. Otin sprintin metrolaiturilla karistaakseni miehen kannoiltani, ja kun hän silti törmäsi minuun juuri sillä metron viidestätoista uloskäynnistä, josta satuin menemään ulos, olin varma, että herra Leen (Parkin) täytyi olla todellisuudessa herra Kim – ja kenties hän oli kiusallisen läheistä sukua pohjoisen Kimien mahtisuvulle. Tai sitten oli olemassa monta herra Kimiä, jotka kaikki odottivat minua eri metrojen uloskäynneillä. En ollut enää varma mistään.
Lopulta herra Kim (entinen Lee-Park) menetti eräässä strippiklubissa malttinsa ja huusi suostuvansa järjestämään minut pohjoiseen. Kun korealainen menettää malttinsa, hänen ulosantinsa alkaa muistuttaa Niagaran putouksia normaalin lempeästi solisevan puron sijaan, joten katsoin parhaimmaksi laskeutua alas tangolta ja riisua vaatteet takaisin ylleni – olin riisunut ne löytääkseni niihin piilotetut salakuuntelulaitteet. Yritin rauhoitella kasvojaan menettänyttä vieraan vallan agenttia voimatta olla salaa iloinen menestyksestäni. Olin onnistunut samalla iskulla sekä paljastamaan herra Kimin (ex Lee-Parkin) todellisen identiteetin, että varmistamaan tutkimuksieni edistymisen – eikä tähän kaikkeen oltu tarvittu kuin puolitoista Jack Danielsia, pari pikkupulloa sojua, tusina japanilaista olutta, kolme hyvin kallista eurooppalaista viinipulloa sekä pari muovipullollista hölmöilevää makolia. Korealaisilla oli tapana sekoittaa mahdollisimman monta alkoholilaatua keskenään, koska he uskoivat tämän jostain syystä edistävän humaltumista, joten päivän mittaan oli lisäksi nautittu ehkä parikymmentä niin kutsuttua härski juoma -sekoitusta mieheen. Salaisten asiamiehen viinapää oli niin heikko, että tällainen kohtuukäyttökin riitti paljastamaan hänen todellisen luonteensa.
Kilistin hieman rauhoittuneen kaksoisagentin kanssa soju-mukilliset, johon oli sekoitettu tequilaa, olutta, konjakkia, viskiä ja kermalikööriä, kun kaikki pimeni.
5
Heräsin, kun herra Kim läpsytteli poskiani, ja ilmoitti, että oli minun oli aika lähteä, jos halusin ehtiä ”rajalle”, kuten hän asian ilmaisi. Ymmärsin tämän tarkoittavan jonkinlaista koodisanaa. Muistin selvästi, että edellisenä iltana herra Kim oli paljastanut tohkeissaan kaikki yksityiskohdat, jotka tarvittiin jutun selvittämiseen. Esteiden murruttua puhetta oli ryöpynnyt tuntikaupalla, kunnes Kolmen rotkon pato oli tyhjentynyt kokonaan. Ongelmana oli vain se, etten muistanut edes selvityksen päälinjauksia saatikka lukuisia elintärkeitä detaljeja. Pitikö minun loikata Pohjois-Koreaan ja lyödä pohojalaanen nyrkkini Suuren Marsalkan alias Rakkaan Johtajan eteen? Vai oliko sittenkin sovittu jostain hienovaraisemmasta tavasta ratkaista Koreoiden kysymys?
Tajusin myös päätyneeni jollain lailla ”perheen” ”asuntoon”. Minulle oli ilmeisesti annettu jotain huumaavaa lääkettä – siitä todisti, että olin yhä toivottoman ”päissäni”, vaikka olin nauttinut alkoholijuomia edellisiltana vain maltillisesti ja nukkunut sen jälkeen kellon ympäri – joten en voinut tehdä muuta kuin totella kaksoisagentin käskyjä. Kun ”perheen” ”äiti” (entinen ”rouva” Lee-Park) yritti tarjoilla minulle aamiaiseksi kimchiä ja riisiä, kokosin itseni ja sanoin suoraan epäileväni, että aamupalassa oli jotain sinne kuulumattomia kemikaaleja. ”Rouva” Kim tokaisi äkkipikaisesti jotain, ja ”pariskunta” söi mielenosoituksellisen hiljaisuuden vallitessa ”aamupalansa”, vaikka olin varma, että he syöksyisivät heti lähdettyäni oksentamaan myrkkynsä ulos. Tunnelma oli jälleen kotoisan kireä.
Herra Kim (ex Lee-Park) pakkasi kamppeeni ja varmisti, että minulla oli passi mukanani, sillä ilman sitä en kuulemma pääsisi ”perille”. Hän kutsui ”perheen” ”pojat” ”hyvästelemään” minut, vaikka luulisin, että nämä olisivat mieluummin hyvästelleet minut lopullisesti muutamalla kuolettavalla taekwondo-liikkeellä. Pikkuagentit olivat kuitenkin kurinalaisia sotilaita ja toivottivat minulle ” an-nyong-hi, ka-se-yo”, vaikka tiesin sen tarkoittavan tavanomaisten hyvästien lisäksi mahdollisuutta, että tapaisimme seuraavan kerran helvetissä.
” An-nyong-hi, ke-se-yo”, tyydyin kumartamaan ”pojille” ja ”rouvalle” ennen kuin poistuin kaksoisagentin kanssa. Pidin terveyteni kannalta parempana, että laskeuduin 35. kerroksesta hissillä kuin esimerkiksi vapaalla pudotuksella ulkokautta. Mutta vaarat olivat vasta alkamassa.
6
Olin helpottunut, kun kaksoisagentti Kim (entinen Lee-Park) sanoi vihdoin minulle hyvästit Seoulin keskustassa. Kyyneleitä ei vieritetty, mutta vakooja osoitti samanaikaisesti jonkinlaisia turhautumisen ja helpotuksen merkkejä. Ehkäpä hän piti urakehityksensä kannalta epäsuotuisana, että olin niin vaivattomasti paljastanut hänen pelinsä. Siitä huolimatta en voinut olla tuntematta jonkinlaisia sympatiantunteita miekkosta kohtaan – olihan hän sentään kollega, vaikka työskentelikin vastapuolelle. Tai ehkä hän sittenkin nosti palkkansa molemmilta osapuolilta; tai kenties vielä useammiltakin. Kaikki keinot oli sallittu tässä maailman toiseksi vanhimmassa ammatissa.
Etsin jättimäisestä Lotte-hotellikompleksista tiskin, jossa minun piti ilmoittautua opastetulle ”turistimatkalle” Koreoiden rajalle. Päällisin puolin tämäkin toimisto vaikutti normaalilta turistibyroolta, mutta jo se tosiseikka, että siellä ensimmäisenä tarkastettiin kaikkien sisään pyrkijöiden henkilöllisyydet, todisti jotain aivan muuta.
Läpäisin ensimmäisen passintarkastuksen, ja suoritin hämäyksen vuoksi laskutetun sadankahdenkymmenen tuhannen wonin maksun. Jäljessäni toimistoon pyrki nelihenkinen ruotsalaisseurue, joka oli epäilemättä määrätty tarkkailemaan minua. Naureskelin itsekseni, että samalla tavalla kuin rahvas Euroopassa sekoitti Kiinan, Korean ja Japanin helposti keskenään ja piti niitä yhtenä ja samana maaryppäänä jossain toisella puolella maailmaa, nyt joku korkea tiedusteluelin oli tehnyt virheen sekoittaessaan Ruotsin ja Suomen keskenään. Sain luonnollisesti etulyöntiaseman vihollisiini nähden, sillä suomalaisena osasin täydellistä ruotsia, kun taas ruotsalaisagentit eivät luonnollisestikaan ymmärtäisi suomeani. Päätin varmuuden vuoksi olla sanomatta sanaakaan koko ”retken” aikana.
Kun pääsimme bussiin – hämäyksen vuoksi sen kyljissä luki, että bussissa oli ”ulkomaisia” ”turisteja” – oli selvä, ettei mitään jätetty sattuman varaan. Vaikka bussi oli puolityhjä, jokaiselle oli määrätty oma paikka bussin etuosassa. Niinpä, jos viereeni istutetulla korealaisen näköisellä naisella – joka ei osannut lainkaan koreaa, kuten myöhemmin osoittautui – olisi ollut pommi käsilaukussaan, hän ei olisi päässyt virittämään sitä huomaamattani.
Järjestely oli pirullinen myös siksi, koska näin minäkään en päässyt tekemään sitä, mitä olin halunnut jo aamusta asti tehdä: olin näet muistanut, että lentokentältä ostamani minttuviinapullot olivat edelleen korkkaamattomina kassissani. Olin tikahtua janoon, eikä edes Milkistä ollut tarjolla.
Ajoimme Vapauden valtatietä ja pysähdyimme ensimmäiseksi Yhdistymisen sillan luokse. Kyseessä oli turistipyydys, jossa sijaitsivat paitsi pari olematonta nähtävyyttä – muun muassa rikki ammuttu veturi – myös ravintoloita, kioskeja ja jopa tivoli. Minua kiinnosti eniten pieni ruokakauppa, johon livahdin ostamaan juotavaa. Päätin soveltaa Andy McCoyn oppeja ja ostin pari puolen litran pulloa kirkkaanväristä virvoitusjuomaa. Lukkiuduin pullojen kanssa vessaan, jossa tyhjensin ne ja vaihdoin pullojen sisällöksi ehtaa minttuviinaa made in Finland.
Jatkoimme matkaa. Bussissa kanssamatkustajat olivat täysin tietämättömiä täydellisestä rikoksestani samalla, kun siemailin nautinnollisesti raikkaantuoksuista juomaa. Seuraava pysäkkimme oli Dorasanin niin kutsuttu kolmas tunneli, jonka eteläkorealaiset löysivät vuonna 1978 pohjoiskorealaisen loikkarin antaman informaation perusteella. Pohjoiskorealaiset väittivät ensin tunnelia kapitalistien tekosiksi ja yrittivät lopulta naamioida sen hiilikaivokseksi huolimatta siitä, ettei tienoolla ollut hiiliesiintymiä. Naamiointi tehtiin Aku Ankka -tyyliin sutaisemalla mustaa maalia tunnelin seinille. Kommunistien soluttautumistunneliksi sen paljasti dynamiittipanosten onkaloiden suunta sekä se, että tunneli vietti loivasti pohjoiseen – näin se saatiin pidettyä kuivana kaivausten ajan. Tunnelin avulla divisioonallinen kevyesti aseistettuja pohjoisen sotilaita olisi päässyt tunnissa rajalinnoitusten ohi ja alle 50 kilometrin päähän Seoulista. Jotenkin minua viehätti se, että kun kommunisti kaivoi tunnelin voidakseen tehdä yllätyshyökkäyksen markkinatalouden maaperälle, kapitalisti teki siitä turistinähtävyyden. Oli kuitenkin selvä, ettei minun ollut tarkoitus niin sanotusti detournata tunnelia sen alkuperäistä käyttötarkoitusta vastaan, varsinkin kun se oli muurattu umpeen.
Kiertueohjelman mukaan seuraavaksi olisi ollut vuorossa Dora-vuoren observatorio, josta olisi ollut näköyhteys Pohjois-Koreaan, mutta ”oppaamme” selitti paikan olevan suljettu parin kuukauden takaisten ampumavälikohtausten takia. Maistelin minttuviinaani ja päättelin, että ehkä oli vain hyvä, ettei meitä viety niin ilmiselvään tarkka-ampujien kohteeseen. Sen sijaan meidät vietiin pahamaineiselle Dorasanin juna-asemalle – pahamaineiselle siksi, koska George W. Bush vieraili siellä vuonna 2002 – ja koska aseman kerrottiin olevan viimeinen pysäkki etelän puolella, tajusin että tilaisuuteni oli ehkä koittanut. Kiskot veivät pohjoiseen.
Kaikki tuntui kiusallisen yksinkertaiselta. Vaikka juna-asema oli täysin hiljainen muutamaa sotilasta ja kioskinpitäjää lukuun ottamatta, saatoin ostaa tiskiltä lipun Pjongjangiin, joka maksoi vaivaiset 33 senttiä. Kenenkään vastustamatta menin asemalaiturille ja aloin odottaa junaa. Se ei saapunut.
Sen sijaan ”oppaamme” saapui ja kertoi kaikkien odottavan minua bussissa, joka oli valmiina lähtöön. Vastasin tyynesti odottavani junaa pohjoiseen ja näytin tälle lippuni, mutta ”opas” vain nauroi ja sanoi, ettei junia ollut kulkenut vuosiin. Lipun hän selitti olevan pelkkä turisteille myytävä matkamuisto. Olin lievästi sanottuna hämilläni.
... jatkuu...
maanantai 31. tammikuuta 2011
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 2
3
Oli selvä, ettei laitos ollut mikään tavanomainen sauna, vaikka se harjaantumattomaan silmään saattoi siltä vaikuttaa. Kyseessä oli julkinen sauna yhtä paljon kuin Suomessa kutsuttiin yleiseksi kylpyläksi paikkaa, jossa vaikutusvaltaiset miehet riisuivat itsensä nakupelleiksi ja päättivät täydellisen yhteistyön, ymmärryksen ja avunannon hengessä tulevaisuuden historiasta. Sisälle pääsy tähän herrakerhoon vaati monimutkaisen proseduurin, johon kuului jalkineiden riisuminen ja sijoittaminen tarkasti määriteltyyn lokeroon, josta saatava avain määritteli puolestaan varsinaisen pukukopin numeron. Tässä välissä meille annettiin vaaleansiniset t-paidat ja sortsit, joiden tarkoitus oli epäilemättä sulauttaa meidät muihin ”viattomiin” ”saunavieraisiin”, joilla oli samanlainen vaatetus. Itse José Luis Torrente olisi hengästynyt moisista varotoimenpiteistä!
Tepastelin herra Leen (Parkin) jäljessä salaisuuksien kammioihin. Päällisin puolin paikka vaikutti kylpylältä tai viihdekeskukselta: seinillä oli jättimäisiä televisioita, nurkissa hierovia sohvia, edessä ja takana erilämpöisiä saunakamareita, tietokonehuoneita, ravintoloita, sänkyjä sekä dvd-luolastoja, joissa saattoi vaihtaa elintärkeätä luottamuksellista informaatiota elokuvan katselun varjolla. Suosituin ajanviete näytti olevan ohuilla patjoilla makoileminen ja television tuijottaminen, vaikka tämä viattomalta vaikuttava pinta oli luonnollisesti pelkkää harhautusta. Kaltaiseni kokenut tarkkailija haistoi joka puolelta korkean diplomatian ja vakoilun löyhähdyksiä yhdistyneenä hien sekä korruption ummehtuneisiin yksittäistuoksahduksiin.
Ensimmäiseksi minun täytyi tietenkin saada saunakalja, mutta kun yritin tilata sitä, tarjoilija heilutteli päätään. Herra Lee (Park) selitti, ettei laitoksessa tarjoiltu alkoholia, koska joka paikassa oli ”lapsia” ja ”perheet” viettivät siellä öitäänkin. Aloin tulla aika ärsyyntyneeksi, vaikka luonnollisesti ymmärsin, mitä voisi seurata, jos ”perheet” alkaisivat kaljoissaan rähjätä toisilleen: Korean niemimaan räjähdysherkkä tilanne ei kaivannut minkäänlaisia provokaatioita.
Yritin ymmärtää ja kunnioittaa parhaan kykyni mukaan paikallisia tapoja, mutta saunominen ilman kaljaa oli törkeä isku suomalaisuuttani kohtaan. Herra Lee (Park) osti minulle lohdutukseksi imelän mehun, jota yritin imeä pillillä samalla, kun liotin itseäni bambumatolle seitsemänkymmentäasteisessa huoneessa. Isäntäni räpläsi kännykkäänsä eikä tirauttanut pisaraakaan hikeä koko löylyttömän löylyn aikana.
Kun herra Lee (Park) poistui saunasta sanaakaan sanomatta, meni makaamaan saliin patjalle ja vaipui ilmiselvästi uneen seuraavalla sekunnilla, aloin jo hermostua ja ihmetellä, mikä koko saunavierailun tarkoitus oli. Halusivatko korealaiset, että olisin neuvonut heitä saunomisessa? Jos näin oli, miksi he olivat tuhlanneet minun aikaani, sillä kuka tahansa suomalainenhan olisi osannut kertoa, mikä täkäläisessä saunakonseptissa oli vikana? Eihän täällä edes voinut heittää löylyjä! Vai oliko kyse taas yhdestä harhautuksesta?
Vaihdoin ”saunaa” viisi astetta kuumempaan huoneeseen, joka oli tyhjillään. Kun olin istunut, huoneeseen astui iäkäs korealaisherra, jonka yhteiskunnallinen status näkyi tämän ryhdistä. Mies oli ilmiselvästi tottunut siihen, ettei hän kumarrellut kenellekään, vaan että hänelle kumarreltiin jatkuvasti. Päättelin, että tässä oli joko todellinen kontaktihenkilö tai sitten päänemesikseni.
”An-nyong ha-se-yo”, sanoin vanhukselle.
”Puhutte hyvää koreaa, muukalainen”, mies sanoi eikä vastannut katseeseeni. Kuten kaikki ymmärtävät, hän osoitti näin pitävänsä minua keskustelun arvokkaampana osapuolena.
”Saavuin vasta eilen, mutta koska suomen ja korean kielet ovat tunnetusti sukua toisilleen, opin nopeasti”, totesin koreaksi ja huomasin tehneeni vaikutuksen kuulijaani. Olin itsekin vaikuttunut itsestäni, sillä en ollut tiennyt tähän asti, että osaan puhua sujuvaa koreaa.
”Olette suomalainen”, ukko vastasi vaikuttuneena. ”Mitä mieltä olette tästä saunasta?”
”Pilailetteko?” minun oli pakko todeta. ”Kysyttekö suomalaiselta saunasta? Miksi ette kertoisi, mistä tässä jutussa on todella kyse?”
Ukko näytti hämmentyneeltä. Ymmärsin, etteivät paikalliset olleet tottuneet näin suoraan puheeseen, mutta kaljahampaan kolotus sai minut ärsyyntyneeksi. Ehken vielä osannut kaikkia korean kielen hienouksia, sillä ymmärsin sen perustuvan puhujan statukseen kuulijoihinsa nähden; en ollut kuitenkaan nyt kertomassa isoisästäni isälleni, minkä olin jo ymmärtänyt olevan kinkkisimpiä – tai pitäisikö sanoa korealaisimpia – asioita tässä kielessä, koska siinä yhdistyi kaksi kunnioitettavaa puheenaihetta alempiarvoisen puheessa, jonka täytyi huomioida molempien eriarvoinen erityishuomio sekä ylemmyys puhuvaan subjektiin nähden.
”Minä en ole koskaan käynyt ulkomailla”, vanhus keskeytti ajatukseni. ”Olen vannonut, että teen sen vasta yhdistymisen jälkeen...”
”... Kun voitte matkustaa ulkomaille junalla tai omalla autolla”, jatkoin vaistomaisesti, kun ymmärsin miehen viittauksen Etelä-Korean eristyneeseen asemaan maailmankartalla.
Mies tyytyi nyökkäämään ja nousi ylös.
”Ymmärrämme toisiamme. An-nyong-hi, ka-se-yo”, vanhus totesi, kumarsi minulle ja poistui.
Vihje oli mennyt perille. En voinut muuta kuin viheltää itsekseni. Jutussa ei siis ollut kyse enemmästä tai vähemmästä kuin Koreoiden yhdistymisestä!
... jatkuu...
Oli selvä, ettei laitos ollut mikään tavanomainen sauna, vaikka se harjaantumattomaan silmään saattoi siltä vaikuttaa. Kyseessä oli julkinen sauna yhtä paljon kuin Suomessa kutsuttiin yleiseksi kylpyläksi paikkaa, jossa vaikutusvaltaiset miehet riisuivat itsensä nakupelleiksi ja päättivät täydellisen yhteistyön, ymmärryksen ja avunannon hengessä tulevaisuuden historiasta. Sisälle pääsy tähän herrakerhoon vaati monimutkaisen proseduurin, johon kuului jalkineiden riisuminen ja sijoittaminen tarkasti määriteltyyn lokeroon, josta saatava avain määritteli puolestaan varsinaisen pukukopin numeron. Tässä välissä meille annettiin vaaleansiniset t-paidat ja sortsit, joiden tarkoitus oli epäilemättä sulauttaa meidät muihin ”viattomiin” ”saunavieraisiin”, joilla oli samanlainen vaatetus. Itse José Luis Torrente olisi hengästynyt moisista varotoimenpiteistä!
Tepastelin herra Leen (Parkin) jäljessä salaisuuksien kammioihin. Päällisin puolin paikka vaikutti kylpylältä tai viihdekeskukselta: seinillä oli jättimäisiä televisioita, nurkissa hierovia sohvia, edessä ja takana erilämpöisiä saunakamareita, tietokonehuoneita, ravintoloita, sänkyjä sekä dvd-luolastoja, joissa saattoi vaihtaa elintärkeätä luottamuksellista informaatiota elokuvan katselun varjolla. Suosituin ajanviete näytti olevan ohuilla patjoilla makoileminen ja television tuijottaminen, vaikka tämä viattomalta vaikuttava pinta oli luonnollisesti pelkkää harhautusta. Kaltaiseni kokenut tarkkailija haistoi joka puolelta korkean diplomatian ja vakoilun löyhähdyksiä yhdistyneenä hien sekä korruption ummehtuneisiin yksittäistuoksahduksiin.
Ensimmäiseksi minun täytyi tietenkin saada saunakalja, mutta kun yritin tilata sitä, tarjoilija heilutteli päätään. Herra Lee (Park) selitti, ettei laitoksessa tarjoiltu alkoholia, koska joka paikassa oli ”lapsia” ja ”perheet” viettivät siellä öitäänkin. Aloin tulla aika ärsyyntyneeksi, vaikka luonnollisesti ymmärsin, mitä voisi seurata, jos ”perheet” alkaisivat kaljoissaan rähjätä toisilleen: Korean niemimaan räjähdysherkkä tilanne ei kaivannut minkäänlaisia provokaatioita.
Yritin ymmärtää ja kunnioittaa parhaan kykyni mukaan paikallisia tapoja, mutta saunominen ilman kaljaa oli törkeä isku suomalaisuuttani kohtaan. Herra Lee (Park) osti minulle lohdutukseksi imelän mehun, jota yritin imeä pillillä samalla, kun liotin itseäni bambumatolle seitsemänkymmentäasteisessa huoneessa. Isäntäni räpläsi kännykkäänsä eikä tirauttanut pisaraakaan hikeä koko löylyttömän löylyn aikana.
Kun herra Lee (Park) poistui saunasta sanaakaan sanomatta, meni makaamaan saliin patjalle ja vaipui ilmiselvästi uneen seuraavalla sekunnilla, aloin jo hermostua ja ihmetellä, mikä koko saunavierailun tarkoitus oli. Halusivatko korealaiset, että olisin neuvonut heitä saunomisessa? Jos näin oli, miksi he olivat tuhlanneet minun aikaani, sillä kuka tahansa suomalainenhan olisi osannut kertoa, mikä täkäläisessä saunakonseptissa oli vikana? Eihän täällä edes voinut heittää löylyjä! Vai oliko kyse taas yhdestä harhautuksesta?
Vaihdoin ”saunaa” viisi astetta kuumempaan huoneeseen, joka oli tyhjillään. Kun olin istunut, huoneeseen astui iäkäs korealaisherra, jonka yhteiskunnallinen status näkyi tämän ryhdistä. Mies oli ilmiselvästi tottunut siihen, ettei hän kumarrellut kenellekään, vaan että hänelle kumarreltiin jatkuvasti. Päättelin, että tässä oli joko todellinen kontaktihenkilö tai sitten päänemesikseni.
”An-nyong ha-se-yo”, sanoin vanhukselle.
”Puhutte hyvää koreaa, muukalainen”, mies sanoi eikä vastannut katseeseeni. Kuten kaikki ymmärtävät, hän osoitti näin pitävänsä minua keskustelun arvokkaampana osapuolena.
”Saavuin vasta eilen, mutta koska suomen ja korean kielet ovat tunnetusti sukua toisilleen, opin nopeasti”, totesin koreaksi ja huomasin tehneeni vaikutuksen kuulijaani. Olin itsekin vaikuttunut itsestäni, sillä en ollut tiennyt tähän asti, että osaan puhua sujuvaa koreaa.
”Olette suomalainen”, ukko vastasi vaikuttuneena. ”Mitä mieltä olette tästä saunasta?”
”Pilailetteko?” minun oli pakko todeta. ”Kysyttekö suomalaiselta saunasta? Miksi ette kertoisi, mistä tässä jutussa on todella kyse?”
Ukko näytti hämmentyneeltä. Ymmärsin, etteivät paikalliset olleet tottuneet näin suoraan puheeseen, mutta kaljahampaan kolotus sai minut ärsyyntyneeksi. Ehken vielä osannut kaikkia korean kielen hienouksia, sillä ymmärsin sen perustuvan puhujan statukseen kuulijoihinsa nähden; en ollut kuitenkaan nyt kertomassa isoisästäni isälleni, minkä olin jo ymmärtänyt olevan kinkkisimpiä – tai pitäisikö sanoa korealaisimpia – asioita tässä kielessä, koska siinä yhdistyi kaksi kunnioitettavaa puheenaihetta alempiarvoisen puheessa, jonka täytyi huomioida molempien eriarvoinen erityishuomio sekä ylemmyys puhuvaan subjektiin nähden.
”Minä en ole koskaan käynyt ulkomailla”, vanhus keskeytti ajatukseni. ”Olen vannonut, että teen sen vasta yhdistymisen jälkeen...”
”... Kun voitte matkustaa ulkomaille junalla tai omalla autolla”, jatkoin vaistomaisesti, kun ymmärsin miehen viittauksen Etelä-Korean eristyneeseen asemaan maailmankartalla.
Mies tyytyi nyökkäämään ja nousi ylös.
”Ymmärrämme toisiamme. An-nyong-hi, ka-se-yo”, vanhus totesi, kumarsi minulle ja poistui.
Vihje oli mennyt perille. En voinut muuta kuin viheltää itsekseni. Jutussa ei siis ollut kyse enemmästä tai vähemmästä kuin Koreoiden yhdistymisestä!
... jatkuu...
tiistai 18. tammikuuta 2011
Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Tehtävä Koreassa, osa 1
1
Kenellekään asioita tunteville ei tule yllätyksenä, että virolaisten ja unkarilaisten lisäksi korealaiset ovat veljeskansaamme, ja kun pyyntö tulee ja palkkio on riittävä, minä olen aina valmiina auttamaan sukulaisiamme hädässä. Niinpä löysin itseni eräänä sunnuntaipäivänä Finnairin A340-400 -koneesta matkalla kohti Seoulia.
Hurjassa nuoruudessani olin yrittänyt päästä vierailulle Juche-aatteen synnyinsijoille, mutta Pohjois-Korean viranomaiset olivat evänneet viisumini. Epäilemättä he olivat pitäneet minua täysin totuudenmukaisesti ääriradikaalina ja pelänneet, että koko aatejärjestelmä romahtaisi, jos pääsisin kosketuksiin maailman eristetyimmän kansan kanssa. Vierailuuni verrattuna ”Bend It Like Beckham” -elokuvan viimeaikaisen TV-esityksen aiheuttama kohu pahan valtakunnassa olisi ollut pelkkä tornado makoli-lasissa. Etelä-Korean huippukapitalistinen talousjärjestelmä oli nyt sen sijaan päätetty riskeerata vierailuni ajaksi, vaikka olinkin hieman pehmennyt sitten aktiivisten anarkistivuosieni. Joka tapauksessa asian täytyi olla vakava, koska vierailukutsu oli esitetty lukuisten virtuaalikumarrusten kera ja olipa kutsun sisältänyt sähköpostiteksti koristeltu lukuisilla pinkeillä söpönalleilla.
Oli viisasta, että minut oli sijoitettu huomaamattomasti turistiluokkaan tavallisen kansan keskuuteen, mutta aioin pyytää paluumatkalle upgraden bisnesluokkaan, kunhan saisin jutun selvitettyä eikä minun enää tarvitsisi piiloutua tuulipukukansan keskelle. Valmistauduin aikaeroon vetämällä kaksin käsin olutta ja valkoviiniä molempien tarjoilukierrosten aikana sekä ruinaamalla vielä neljä olutta sekä kaksi pikkupulloa punaviiniä yhä nihkeämmäksi käyvältä tarjoiluhenkilökunnalta, kunnes sammuin autuaasti henkilökohtaisen viihdekeskukseni ääreen.
Saavuin Incheonin lentokentälle vain lievässä etukenossa ja huomasin vastaantuloaulassa pukumiehen, joka heilutti laminoitua kylttiä, jossa luki ”Mr. Marco”. En kuitenkaan huomauttanut kohteliaasti kumartavalle kontaktilleni kirjoitusvirheestä, koska arvelin sen kuuluvan normaaleihin turvallisuuskuvioihin. Kun jouduttiin turvautumaan tämän mittaluokan hämäysoperaatioihin, oli selvää, että juttu oli suurempi kuin olin kuvitellutkaan.
”You first time in Korea?” herra Leeksi esittäytynyt agentti kysyi kaasuttaessaan tummalla Huyndaillaan parkkipaikalta. Pidin itsestään selvänä, että miehen nimen täytyi olla Park, sillä miksi hän olisi paljastanut oikean nimensä heti ensikättelyssä; olisihan voinut olla itsekin vaikka pahamaineinen Mr. Luther. Mumisin vastaukseksi ”jee”, ja arvelin, että tämän small talkin päämääränä oli harhauttaa mahdollisesti autoon upotetut salakuuntelulaitteet ja varmistautua identiteetistäni. Mies ei suostunut puhumaan sanaakaan tehtävästäni, mikä vain vahvisti epäilyksiäni suuren luokan jutusta, vaan kertoi, että majoittuisin tämän kotiin erääseen Seoulin noin viidestätuhannesta lähiöstä. Tämäkin kuului epäilemättä harhautusoperaatioon, joten jouduin malttamaan mieleni ja vaihtamaan kuulumisia säästä ja maailmanpolitiikan arkipäiväisyyksistä koko vajaan tunnin automatkan ajan.
Astuessani kolmannenkymmenennen viidennen kerroksen asuntoon Seoulin metrokartan laitamilla aloin tajuta operaation mittaluokan. Salaperäiset toimeksiantajani olivat järjestäneet kontaktihenkilöni piilopaikan ikään kuin se olisi ollut mikä tahansa peruskorealainen perheasunto. Kalusteisiin kuuluivat lämmitettävä matto, viileähkö vaimo sekä kaksi Bruce Lee -kampauksilla varustettua noin kymmenvuotiasta poikaa, jotka olivat takuulla nuorimmat tiedustelualan ammattilaiset, joiden kanssa olin joutunut koskaan tekemisiin. Pojat esittelivät minulle lähikontaktitaitojaan painimalla keskenään, kunnes perheen ”isä” rooliinsa mukaisesti käski näiden lopettaa kuolettavien taitojensa demonstraatio. Hän komensi ”pojat” tekemään ”läksyjä”, jotka epäilemättä koostuivat pirullisista harjoituksista, joiden tehtävä oli kehittää näiden ei-fyysisiä kamppailutaitoja.
Minulle tarjottiin aamiaiseksi kimchiä ja riisiä, mutta kun osoitin suurempaa kiinnostusta pöydän päädyssä orpona lojuvaa soju-pulloa kohtaan, ”emäntäni” haki minulle kupin, johon hän kaatoi riisiviinaa. Kaadoin naukun oikeaoppisesti ykkösellä alas ja kaadoin etiketin mukaisesti isännälleni ryypyn. Koska kenenkään ei koskaan pitäisi kaataa korealaisessa kulttuurissa juomaa itselleen, hän kaatoi minulle kupillisen. Kilistimme ja helistimme ”gang-be”, jonka jälkeen kaadoin isännälleni uuden annoksen. Hän ei vastaavasti voinut muuta kuin kaataa minulle uuden ryypyn.
Hetkisen tätä ikiliikkujaa ihmeteltyämme olimme aika päissämme. ”Perheen” ”vaimo” sanoi tiukkaan sävyyn jotain, joka epäilemättä kuului tämän peiterooliinsa, ja ”perheen” ”isä” tuhahti jotain kuin ainakin pohjalainen isäntä olisi lauantai-iltana vastannut pikku naukuttelusta nipottavalle vaimolleen. Paitsi että nyt oli maanantaiaamu ja kello oli vasta kymmenen paikallista aikaa.
2
En ala sen kummemmin kuvailla, mitä myöhemmin maanantaina tapahtui. Riittäköön maininta, että koordinaatit kulkivat ainakin parin karaokebaarin ja ”parturin” kautta takaisin ”perheen” ”asuntoon”, josta heräsin kello viisi aamuyöllä suhteellisen pirteänä ja freshinä lukuun ottamatta armotonta pään kiristystä sekä hetkellistä epätietoisuutta siitä, missä päin maailmankartalla sijaitsin. Jos jutusta oli jotain eilen puhuttukin, olin huuhtonut kaikki muistikuvat makolilla ja sojulla enkä kyennyt asettelemaan hajanaisia filminpätkiä paikoilleen. Mieleni kovalevy sisälsi vain muutaman editoimattoman otoksen, joista ei kyennyt koostamaan edes järjellistä minielokuvaa. Muistelin, että kontaktini oli esittänyt erittäin hyvin paikallista känniääliötä ja arvelematta harhauttanut erinäisiä vihollisen agentteja tanssiessaan hilpeästi baarinpöydällä pinkit pehmopöksyt päässään. Olin lyöttäytynyt menoon ammattimaisesti ja uhrautunut laulamalla parit karaoketkin, minkä oli täytynyt karistaa kuka tahansa paatunutkin urkkija kannoiltamme.
Onneksi olin paluumatkalla ostanut kioskista litran pullon Milkistä, aasialaista mielijuomaani, jonka vahvan sokeroinnin alla maistui jugurtin ja kuplaveden lyömätön yhdistelmä. Upotin virvoitusjuoman kehooni parissa minuutissa ja kömmin vessan kautta ruokapöytään, jossa eteeni lyötiin kimchiä ja riisiä. Tällä kertaa soju-pullot oli piilotettu visusti jonnekin, ja ”perheen” ”äiti” piti yllä mykkäkoulua, jonka täytyi kuumottaa korvat kokeneemmaltakin salakuuntelijalta. Myös kontaktini tyytyi hiljaiseloon lukuun ottamatta paria vimmaista hetkeä, jolloin hän ryntäsi vessaan suorittamaan äänekkäitä oksennustoimenpiteitä.
Kun ”perheen” ”pojat” oli lähetetty ”kouluun” – epäilin näiden ilman muuta ryntäävän suoraa päätä taekwondo-akatemiaan harjoituttamaan kuolettavia lähitaistelutaitojaan – isäntäni alkoi viittoilla minulle siihen malliin, että ymmärsin meidän lähtevän pian ulos. Kun vaihdoin ”emännältäni” saamat purppuranväriset lökäpöksyni hieman virallisempiin, kuulin, miten ”pariskunta” keskusteli kiihkeästi makuuhuoneessaan jäljitellen erinomaisen vakuuttavasti tavanomaisen perheriidan äänenpainoja. Olikohan operaatioon tullut jotain muutoksia?
Herra Lee (Park) huokaisi syvään hississä ja kävelimme läheiselle metroasemalle. Kuljimme tunnin ajan Seoulin sokkeloisessa metrojärjestelmässä, vaihdoimme linjoja pariinkin otteeseen karistaksemme kannoilta mahdolliset jäljittäjät ja ohitimme noin tuhat lähiötä. Olin juuri oppinut katsomaan televisiota lainakännykästäni – eurooppalainen kännykkä kun ei toimi hi-techin luvatussa maassa, joten olin saanut lainaksi toisen ”perheen” ”pojan” 3g-kännyköistä – kun oppaani koputti minua olalle ja nousimme maan pinnalle.
”Now we go to sauna”, herra Lee (Park) sanoi.
... jatkuu...
Kenellekään asioita tunteville ei tule yllätyksenä, että virolaisten ja unkarilaisten lisäksi korealaiset ovat veljeskansaamme, ja kun pyyntö tulee ja palkkio on riittävä, minä olen aina valmiina auttamaan sukulaisiamme hädässä. Niinpä löysin itseni eräänä sunnuntaipäivänä Finnairin A340-400 -koneesta matkalla kohti Seoulia.
Hurjassa nuoruudessani olin yrittänyt päästä vierailulle Juche-aatteen synnyinsijoille, mutta Pohjois-Korean viranomaiset olivat evänneet viisumini. Epäilemättä he olivat pitäneet minua täysin totuudenmukaisesti ääriradikaalina ja pelänneet, että koko aatejärjestelmä romahtaisi, jos pääsisin kosketuksiin maailman eristetyimmän kansan kanssa. Vierailuuni verrattuna ”Bend It Like Beckham” -elokuvan viimeaikaisen TV-esityksen aiheuttama kohu pahan valtakunnassa olisi ollut pelkkä tornado makoli-lasissa. Etelä-Korean huippukapitalistinen talousjärjestelmä oli nyt sen sijaan päätetty riskeerata vierailuni ajaksi, vaikka olinkin hieman pehmennyt sitten aktiivisten anarkistivuosieni. Joka tapauksessa asian täytyi olla vakava, koska vierailukutsu oli esitetty lukuisten virtuaalikumarrusten kera ja olipa kutsun sisältänyt sähköpostiteksti koristeltu lukuisilla pinkeillä söpönalleilla.
Oli viisasta, että minut oli sijoitettu huomaamattomasti turistiluokkaan tavallisen kansan keskuuteen, mutta aioin pyytää paluumatkalle upgraden bisnesluokkaan, kunhan saisin jutun selvitettyä eikä minun enää tarvitsisi piiloutua tuulipukukansan keskelle. Valmistauduin aikaeroon vetämällä kaksin käsin olutta ja valkoviiniä molempien tarjoilukierrosten aikana sekä ruinaamalla vielä neljä olutta sekä kaksi pikkupulloa punaviiniä yhä nihkeämmäksi käyvältä tarjoiluhenkilökunnalta, kunnes sammuin autuaasti henkilökohtaisen viihdekeskukseni ääreen.
Saavuin Incheonin lentokentälle vain lievässä etukenossa ja huomasin vastaantuloaulassa pukumiehen, joka heilutti laminoitua kylttiä, jossa luki ”Mr. Marco”. En kuitenkaan huomauttanut kohteliaasti kumartavalle kontaktilleni kirjoitusvirheestä, koska arvelin sen kuuluvan normaaleihin turvallisuuskuvioihin. Kun jouduttiin turvautumaan tämän mittaluokan hämäysoperaatioihin, oli selvää, että juttu oli suurempi kuin olin kuvitellutkaan.
”You first time in Korea?” herra Leeksi esittäytynyt agentti kysyi kaasuttaessaan tummalla Huyndaillaan parkkipaikalta. Pidin itsestään selvänä, että miehen nimen täytyi olla Park, sillä miksi hän olisi paljastanut oikean nimensä heti ensikättelyssä; olisihan voinut olla itsekin vaikka pahamaineinen Mr. Luther. Mumisin vastaukseksi ”jee”, ja arvelin, että tämän small talkin päämääränä oli harhauttaa mahdollisesti autoon upotetut salakuuntelulaitteet ja varmistautua identiteetistäni. Mies ei suostunut puhumaan sanaakaan tehtävästäni, mikä vain vahvisti epäilyksiäni suuren luokan jutusta, vaan kertoi, että majoittuisin tämän kotiin erääseen Seoulin noin viidestätuhannesta lähiöstä. Tämäkin kuului epäilemättä harhautusoperaatioon, joten jouduin malttamaan mieleni ja vaihtamaan kuulumisia säästä ja maailmanpolitiikan arkipäiväisyyksistä koko vajaan tunnin automatkan ajan.
Astuessani kolmannenkymmenennen viidennen kerroksen asuntoon Seoulin metrokartan laitamilla aloin tajuta operaation mittaluokan. Salaperäiset toimeksiantajani olivat järjestäneet kontaktihenkilöni piilopaikan ikään kuin se olisi ollut mikä tahansa peruskorealainen perheasunto. Kalusteisiin kuuluivat lämmitettävä matto, viileähkö vaimo sekä kaksi Bruce Lee -kampauksilla varustettua noin kymmenvuotiasta poikaa, jotka olivat takuulla nuorimmat tiedustelualan ammattilaiset, joiden kanssa olin joutunut koskaan tekemisiin. Pojat esittelivät minulle lähikontaktitaitojaan painimalla keskenään, kunnes perheen ”isä” rooliinsa mukaisesti käski näiden lopettaa kuolettavien taitojensa demonstraatio. Hän komensi ”pojat” tekemään ”läksyjä”, jotka epäilemättä koostuivat pirullisista harjoituksista, joiden tehtävä oli kehittää näiden ei-fyysisiä kamppailutaitoja.
Minulle tarjottiin aamiaiseksi kimchiä ja riisiä, mutta kun osoitin suurempaa kiinnostusta pöydän päädyssä orpona lojuvaa soju-pulloa kohtaan, ”emäntäni” haki minulle kupin, johon hän kaatoi riisiviinaa. Kaadoin naukun oikeaoppisesti ykkösellä alas ja kaadoin etiketin mukaisesti isännälleni ryypyn. Koska kenenkään ei koskaan pitäisi kaataa korealaisessa kulttuurissa juomaa itselleen, hän kaatoi minulle kupillisen. Kilistimme ja helistimme ”gang-be”, jonka jälkeen kaadoin isännälleni uuden annoksen. Hän ei vastaavasti voinut muuta kuin kaataa minulle uuden ryypyn.
Hetkisen tätä ikiliikkujaa ihmeteltyämme olimme aika päissämme. ”Perheen” ”vaimo” sanoi tiukkaan sävyyn jotain, joka epäilemättä kuului tämän peiterooliinsa, ja ”perheen” ”isä” tuhahti jotain kuin ainakin pohjalainen isäntä olisi lauantai-iltana vastannut pikku naukuttelusta nipottavalle vaimolleen. Paitsi että nyt oli maanantaiaamu ja kello oli vasta kymmenen paikallista aikaa.
2
En ala sen kummemmin kuvailla, mitä myöhemmin maanantaina tapahtui. Riittäköön maininta, että koordinaatit kulkivat ainakin parin karaokebaarin ja ”parturin” kautta takaisin ”perheen” ”asuntoon”, josta heräsin kello viisi aamuyöllä suhteellisen pirteänä ja freshinä lukuun ottamatta armotonta pään kiristystä sekä hetkellistä epätietoisuutta siitä, missä päin maailmankartalla sijaitsin. Jos jutusta oli jotain eilen puhuttukin, olin huuhtonut kaikki muistikuvat makolilla ja sojulla enkä kyennyt asettelemaan hajanaisia filminpätkiä paikoilleen. Mieleni kovalevy sisälsi vain muutaman editoimattoman otoksen, joista ei kyennyt koostamaan edes järjellistä minielokuvaa. Muistelin, että kontaktini oli esittänyt erittäin hyvin paikallista känniääliötä ja arvelematta harhauttanut erinäisiä vihollisen agentteja tanssiessaan hilpeästi baarinpöydällä pinkit pehmopöksyt päässään. Olin lyöttäytynyt menoon ammattimaisesti ja uhrautunut laulamalla parit karaoketkin, minkä oli täytynyt karistaa kuka tahansa paatunutkin urkkija kannoiltamme.
Onneksi olin paluumatkalla ostanut kioskista litran pullon Milkistä, aasialaista mielijuomaani, jonka vahvan sokeroinnin alla maistui jugurtin ja kuplaveden lyömätön yhdistelmä. Upotin virvoitusjuoman kehooni parissa minuutissa ja kömmin vessan kautta ruokapöytään, jossa eteeni lyötiin kimchiä ja riisiä. Tällä kertaa soju-pullot oli piilotettu visusti jonnekin, ja ”perheen” ”äiti” piti yllä mykkäkoulua, jonka täytyi kuumottaa korvat kokeneemmaltakin salakuuntelijalta. Myös kontaktini tyytyi hiljaiseloon lukuun ottamatta paria vimmaista hetkeä, jolloin hän ryntäsi vessaan suorittamaan äänekkäitä oksennustoimenpiteitä.
Kun ”perheen” ”pojat” oli lähetetty ”kouluun” – epäilin näiden ilman muuta ryntäävän suoraa päätä taekwondo-akatemiaan harjoituttamaan kuolettavia lähitaistelutaitojaan – isäntäni alkoi viittoilla minulle siihen malliin, että ymmärsin meidän lähtevän pian ulos. Kun vaihdoin ”emännältäni” saamat purppuranväriset lökäpöksyni hieman virallisempiin, kuulin, miten ”pariskunta” keskusteli kiihkeästi makuuhuoneessaan jäljitellen erinomaisen vakuuttavasti tavanomaisen perheriidan äänenpainoja. Olikohan operaatioon tullut jotain muutoksia?
Herra Lee (Park) huokaisi syvään hississä ja kävelimme läheiselle metroasemalle. Kuljimme tunnin ajan Seoulin sokkeloisessa metrojärjestelmässä, vaihdoimme linjoja pariinkin otteeseen karistaksemme kannoilta mahdolliset jäljittäjät ja ohitimme noin tuhat lähiötä. Olin juuri oppinut katsomaan televisiota lainakännykästäni – eurooppalainen kännykkä kun ei toimi hi-techin luvatussa maassa, joten olin saanut lainaksi toisen ”perheen” ”pojan” 3g-kännyköistä – kun oppaani koputti minua olalle ja nousimme maan pinnalle.
”Now we go to sauna”, herra Lee (Park) sanoi.
... jatkuu...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)