Kirje kustantajalle

Kun minusta tulee kirjailija, teokseni saa hyvät arvostelut Helsingin Sanomissa. Minua veikataan heti esikoiskirjapalkinnon saajaksi, eikä veikkaus mene pieleen. Myös Finlandia-palkinto on läpihuutojuttu, samoin Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinto. Nobelistakin puhutaan, mutta eihän..? Naseva kommenttini nobel-spekulaatiosta television aamuteeveessä löytää tiensä lööppeihin.

Vanhat tuttavat ottavat vuosien jälkeen yhteyttä ja saan liudan uusia. Kalenterini täyttyy kutsuista ja juhlista. Naamani tulee tutuksi televisionkatsojille. Kirjan takakanteen otettu mystinen valokuva minusta painetaan t-paitoihin. Minua verrataan Jim Morrisoniin ja Franz Kafkaan. Herätän uudenlaisia tunteita vastakkaisessa sukupuolessa ja alan viettää hurjaa sukupuoli- ja seuraelämää, johon kyllästyn kuitenkin pian. Aikansa kutakin. Lopulta löydän Sen Oikean ja vuosisadan rakkaustarina on valmis. Vaimoni, tuo kaunotar, ei olisi vilkaissutkaan minuun päin ellen olisi ollut kirjailija. Vietämme loppuelämämme onnellisesti yhdessä.

Kirjoitan vielä monta kirjaa, vaikkei yksikään pääse esikoiseni tasolle, jota pidetään vuosituhannen merkittävimpänä kirjana. Se ei sureta minua, sillä tiedän, miten paljon jouduin tekemään töitä sen eteen. Seuraavat kirjat ovat aina helpompia, ja arvostelut muuttuvat asiantuntevimmiksi. Sitäpaitsi ohitan käännösten määrässä jo Mika Waltarin. Kirjoistani tehdään satoja graduja ja muutama väitöskirjakin. Hollywood jonottaa elokuvaoikeuksia. Mielipiteitäni arvostetaan ja niitä kysellään asiasta kuin asiasta. Vietän onnellista ja luovaa, sanalla sanoen hyvää elämää. Vanhenen kaunis vaimo rinnallani ja varttuva lapsikatras ympärilläni arvostettuna kulttuurivaikuttajana. Lopulta se Nobelkin irtoaa ja liityn steinbeckien ja hemingwayden seuraan kirjallisuuden kaanoniin.

Ja kaikki tämä vain siksi, koska te, hyvä kustantaja, julkaisitte esikoiskirjani.

Kuuluisuus katosi

Julkisuuden henkilö katosi. Tiedettiin hänen sairastelleen vakavasti ja käyneen lähellä kuolemaa. Viimeinen tippa tuntui olleen rikossyyte, jonka eräs sensaatiolehti oli julkistanut. Kuuluisuus oli kiistänyt syytteen, mutta masentunut entisestään.

Julkisuuden henkilöä etsittiin satojen vapaaehtoisten voimin paikkakunnalta, jossa hänet oli nähty viimeksi. Murtunut vaimo esitti julkisia vetoomuksia samalla, kun ruumiskoirat haravoivat lähistön metsiä ja alueen järviä naarattiin. Sanomalehdet seurasivat ihmisjahtia, kunnes ihmisten mielenkiinto lakkasi, lehdistö lopetti kirjoittamasta ja etsinnät lakkautettiin tuloksettomina.

Kuuluisuus katsoi uutisen etsintöjensä lopettamisesta televisiosta pubissa, jossa hän pelasi noppaa baarimikon kanssa. Hän oli päättänyt lopettaa kuuluisuutena olemisen. Kukaan ei enää tunnistanut häntä, koska hänellä oli tavallisen ihmisen valepuku yllään.

Ruoanlaiton taito

Ruoanlaitto on kuin elämä: kaikki on mahdollista. Koko ihmiskunnan kulinaristinen historia on ulottuvilla vain raaka-aineiden hinnalla. Voit keksiä mitä tahansa sekoittamalla aineksia keskenään. Rajoituksia ei ole. Onnistuessasi luot uutta ja jumalaista. Epäonnistuminen on vain opettavaista.

En häpeä tunnustaa, että olen hyvä kokki. Minä pidän ruoanlaitosta. Olen usein ystävieni kanssa puhunut, että kutsuisin heidät syömään luokseni jotain valmistamaani eksoottista ruokalajia. Olen matkoillani syönyt ankkaa Pekingissä, currya kookospähkinäkuoresta Samuilla, gulassia Budapestissä ja lihapullia Ikeassa. Omistan suuren kirjaston erilaisia keittokirjoja eri puolilta maailmaa.

Silti seuraan harvoin reseptejä orjallisesti. Teen omia variaatioita. Sävellän. Korvaan eksoottisia raaka-aineita, joita ei ole usein saatavilla, arkisilla aineksilla. Salottisipulin sijaan tavallista. Galangalin sijaan joka paikasta löytyvää inkivääriä. Olen mestari loihtimaan juhla-aterian niistä aineksista, joita jääkaapista kulloinkin sattuu löytymään.

Mietin, mitä tänään laittaisin? Korealaisia kananjalkoja? Etanoita valkosipulissa? Tai vaikkapa pikapaistettuja mung-ituja vai jotain omaa spesialiteettiani? Pinaattilettuja salamitäytteellä, omalla reseptilläni tehtyä falafelia, tuoretta tonnikalapihviä jumalaisella pippurikastikkeella tai vaikkapa taivaalliseksi tuunattua kaupan pakastepizzaa?

Kaikki on mahdollista.

Olen valmis. Minä, maestro. Katson jääkaappiin.

Sieltä löytyy eilistä riisiä. Riisiä, joka ei maistu miltään. Silti en halua heittää sitä pois, ja sitä on vielä melkein kaksi kiloa jäljellä. Minulle ruoan pois heittäminen on vastenmielistä. Ehkä se johtuu kasvatuksestani. En myöskään halua avata uusia pakkauksia ennen kuin vanhat on käytetty. Siinä ei ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Tyttöystävä, joka oli avannut uuden sulatejuuston, vaikka vanhasta olisi riittänyt vielä viikoksi, sai mennä. Mitähän siitäkin suhteesta olisi tullut?

Joka tapauksessa tilanne on se, että riisi pitää syödä pois, ennen kuin se menee pilalle.

Keitän riisivellin. Jälleen kerran. Olen syönyt sitä jo toista kuukautta.

Unen mielikuvituksellinen voima

Olen kehittänyt uninäköäni tietoisesti jo usean vuoden ajan. Uskon siihen, että unilla on yhteys alitajuntaan ja että tulemalla tietoiseksi tästä ihmismieli pystyy mihin tahansa. Unien kautta ihmisellä on silta kollektiiviseen piilotajuntaan sekä loputtomaan taideteosten ja luovuuden lähteeseen. Olen opiskellut Freudia, Jungia ja lukemattomia muita unista kirjoittaneita. Pidän unipäiväkirjaa ja yöpöydälläni muistikirjaa, johon kirjoitan heti herättyäni ajatuksia ja ideoita, joita näen unissa. Usein kirjoitan muistikirjaan lauseita keskellä yötä ja luen ne aamulla hämmästyneenä. Olen myös järjestänyt elämäni niin, että voin nukkua pitkään aamulla ja saanut monet nerokkaimmista ideoistani tällä tavalla.

Eräänä yönä näin unen, joka oli mielikuvituksellisuudessaan ja erikoisuudessaan aivan toisesta maailmasta. Olen kehittänyt kyvyn ohjata unia ja ajatella niiden sisällä, joten tiesin, että tässä unessa oli jotain aivan nerokasta. Monien ihmisten ura perustuu yhteen ideaan, ja tiesin, että tässä se, joka tekisi elämästäni merkityksellinen. Näin unessa idean, joka oli samalla sekä universaali että täydellisen omaperäinen.

Herättyäni en muistanut unesta mitään, mikä on kaikesta harjoittelusta huolimatta valitettavan tavallista. Muistin kuitenkin, että olin herännyt yöllä ja tapani mukaan kirjoittanut joitain sanoja, lyhyen muistiinpanon unesta. Mutta nyt tuli ongelma: en löytänyt muistilappua mistään. Se ei ollut yöpöydällä, jossa pidin kynää ja paperia tällaisia tilanteita varten. Se ei ollut pudonnut sängyn alle enkä löytänyt sitä mistään makuuhuoneestani.

Olin epätoivoinen. Uni riivasi minua niin, etten pystynyt ajattelemaan enkä työskentelemään. En myöskään kyennyt näkemään mitään unia tämän yön jälkeen. Vaivuin masennukseen.

Viikkoja myöhemmin lappunen löytyi. Siivooja oli vaihtanut lakanat ja löytänyt lapun tyynyliinasta, jonne olin sen unissani rutistanut. Ajatella, että olin koko ajan nukkunut tuon arvokkaan muistiinpanon, kalleimman aarteeni päällä!

Lapussa luki sekavalla unisella käsialallani: ”Poika tapaa tytön. Poika menettää tytön. Poika saa tytön takaisin.”

Sananvapaus

Diktatuuri: Ei saa sanoa mitään - maailmassa, jossa kaikki kuuntelevat.

Demokratia: Saa sanoa mitä tahansa - maailmassa, jossa kukaan ei kuuntele.

Kirjailijan anti-manifesti

Kukaan ei voi ymmärtää, miten huonosti minulla menee. Satuin saamaan elämän suuressa työnjaossa heikoimman osan, mikä ihmiselle voi sattua: minusta tuli kirjailija.

Sanomattakin on selvää, että minä vihaan kirjoittamista.

Minä en halua olla kirjailija. Te ette voi kuvitella, miten paljon näiden sanojen kirjoittaminen sattuu minuun. Siis todella sattuu. Itse kirjoittaminen, pässinpäät! Ja kirjailijan työ on kirjoittaa. Haluaisin tehdä mitä tahansa muuta, kuin olla kirjailija. Haluaisin olla mitä tahansa: vaikka siivooja tai roskakuski tai pankkiiri, mutten missään nimessä kirjailija. Haluaisin tehdä yhtenä päivänä sitä, toisena tätä; aamulla yhtä ja illalla toista, mutten vain kirjoittaa päivästä toiseen.

Yritän välttää kirjoittamista viimeiseen asti. Kun työaika koittaa, keksin mitä tahansa muuta puuhasteltavaa. Jääkaappi kaipaa siivousta! Lattiat imurointia, roskat ulosviemistä, mitähän televisiosta tulee, lähtisiköhän kukaan baariin?
(Tässä välissä kävin tamppaamassa matot. Se tuntui ihanalta).

Joku tietenkin väittää, että olen onnekas. Kirjailijaksi haluavia on enemmän kuin siksi pääseviä. Moni roskakuski tai siivooja haaveilee olevansa kirjailija, mutta heidän tehtävänsä on olla se mitä he ovat. Moni lakeija tai baarimikko saattaa salaa kirjoittaa romaania ja unelmoida sen julkaisusta. Mitä minä voisin tietää heistä, minä tiedän ainoastaan oman onnettomuuteni! Sanat tuottavat minulle tuskaa, eikä tämä ole mitään taiteilijaromantiikkaa. Masentumisessa ei ole mitään glamouria.

Taidan lähteä siivoamaan vessanpöntön. Saanpahan ajatukset ainakin hetkeksi pois kirjoittamisesta.

Väärinkäsitys A-Ö

Kaikki alkoi väärinkäsityksestä. A tönäisi vahingossa B:tä, joka luuli tämän tönäisseen häntä tahallaan. Kun B tönäisi A:ta, C yritti tulla väliin ja rauhoittaa tilanteen. Kun D näki A:n, B:n ja C:n, hän luuli heidän tappelevan ja ryntäsi rauhoittamaan tilannetta. C löi häntä kuonoon. E tuli paikalle muuten vain ja sai nyrkistä. Myös F sattui vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. G vihelsi pilliin ja sai kaikki kimppuunsa. H oli luonnoltaan aggressiivinen ja hyppäsi tappeluun mukaan haluamatta edes tietää sen syytä. I, J ja K seurasivat tämän esimerkkiä.

Maa L esitti noottinsa. Maat M ja N protestoivat. Liittolaiset O, P ja Q asettuivat ehdotusta vastaan, kun taas näiden periviholliset R, S ja T marssivat ulos täysistunnosta. U, V ja X näkivät tilanteensa koittaneen ja kehittivät juonen saadakseen Y:n, Z:n ja Å:n kiikkiin. Maat Ä ja Ö julistivat sodan toisilleen.

A ja B kuulivat jälkimmäisen tapauksen televisiosta, jota he olivat katsomassa pubissa. He eivät olleet koskaan kuulleetkaan sellaisista maista.

”Mitä lie takapajulan pikkuvaltioita”, tuhahti A. ”Tappelevat aivan mitättömistä asioista.”

Kommunikaation ihme

- Mitä kuuluu?

- Etkö ole lukenut blogiani?

- Ai niin. Oliko Lontoo hieno paikka?

- Minulla on puhelimessa kuvia, voin näyttää.

- Mitä muuten A:lle kuuluu? Onko hän yhä yhdessä E:n kanssa?

- Katsotaan Facebookista... Kyllä tämän mukaan he ovat vielä yhdessä. Mutta hän ei ole päivittänyt statustaan viikkoon. Onkohan hän matkoilla. Kysynpä sitä tekstiviestillä... No niin: hän on käymässä Wienissä.

- Onko Wien muuten aivan Bratislavan vieressä?

- Katsotaan googlesta. Kyllä. Ne ovat Euroopan lähimmät pääkaupungit.

Vaimo tuli kotiin

Vaimossani ei ollut muuta vikaa kuin että hän oli hullu ja petti minua. Jos hän ei ollut hullujenhuoneella, hän oli jonkun poikaystävänsä luona hankkimassa minulle sukupuolitautia. Nyt sattui olemaan sellainen tilanne, että olin saavuttanut mainetta ja mammonaa juhlittuna kirjailijana, joten hän palasi yhteiseen kotiimme. Ensimmäiseksi hän torui minua siitä, että olin jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Otin moitteet vastaan tyynesti ja annoin hänelle huomattavan summan rahaa. Sitten hän halusi sanella minulle kirjeen – koska olin sellainen kynäniekka, eikä minusta olisi koskaan mihinkään muuhun, hän lisäsi – joka olisi hänen vanhemmilleen. Se oli tekaistu kuitti, jonka avulla hän toivoi saavansa kiristettyä heiltä huomattavan summan rahaa.

Tein tämän kaiken ilman dramatiikkaa. Sitten ehdotin seksiä. Vaimoni raivostui ja syytti minua siitä, etten antanut hänelle tarpeeksi huomiota. Ja kun hän raivostuu, tavarat lentävät.

”Nyt se taas alkaa”, ajattelin ja yritin lähteä pakoon.

Hiuskeskustelu

Tukka hyvin, kaikki hyvin. Näin pitäisi olla, mutta usein ei ole. Tukka on huonosti. Sitten harmittaa, eikä mikään ole hyvin. Tästä syystä pelästyin, kun tuttavani Jouko otti näennäisen harmittoman kysymyksen esille juodessamme vihreätä teetä kahvilassa:

”Missä muuten te leikkaatte tukkanne.”

Menimme ystäväni Joukon – sattui olemaan kaksi Joukoa samassa pöydässä – kanssa hämillemme. Toinen Joukokaan kun ei ole nimittäin tukkaihmisiä. Itse asiassa hänen hiusrajansa on alkanut taantua viime vuosina, joten uskoin, että häntä harmitti enemmän kuin minua.

”Itse asiassa... Äiti leikkaa tukkani”, Toinen Jouko sopersi nolostuneena.

”Entä sinä, Jouko?” Ensimmäinen Jouko kysyi kääntyen minuun päin. Nyt nimittäin asia oli niin, että minunkin nimeni sattui olemaan Jouko. Tämä ei ole niin yllättävää, kuin voisi kuvitella. Olimme kaikki syntyneet samana vuonna, jolloin eräs Jouko oli tehnyt suuria urheilusuorituksia. Olimme usein naureskelleet ja vitsailleet asialle, vaikka ne vitsit olivat enimmäkseen sellaista sisäpiirin huumoria, joka ei toimisi nyt tässä. Siksipä ei lisää tästä aiheesta.

”Minä, minä...” mietin kuumeisesti, mitä vastaisin, mutta päätin pysyä kerrankin totuudessa. Olen elämäni aikana huomannut, että valheella on lyhyet jäljet. ”Minä käyn parturissa, mutta ihan liian harvoin. Tukkani kasvaa liian pitkäksi ja sitten minua nolottaa mennä parturiin.”

Selitin, millaisessa oravanpyörässä ja itseään ruokkivassa ahdistuksen kehässä elin hiusteni kanssa. Onneksi Joukot ymmärsivät ja olin keskustelun jälkeen huojentuneempi. Ystäviin voi aina luottaa. Sitten Ensimmäinen Jouko huomasi tutun kasvon astuvan kahvilan ovesta sisään. Hän viittilöi yhteisen tuttumme luoksemme ja kysyi:

”Olemme tässä puhuneet hiusten leikkaamisesta. Missä sinä leikkaat hiuksesi, Jouko?”

Skandaali

Olin vastentahtoisesti uimahallissa lepuuttelemassa jäseniäni vedessä. Kyllä se aina ahtaan kylpyammeen voittaa. Kokeilin uimistakin, kun nyt satuin olemaan puhtaassa vedessä, missä ei pitänyt olla petoeläimiäkään. Kroolasin epäonnistuneesti hengitykseni kanssa, kunnes huomasin, että jotkut uivat kilpaa. Kokeilin, miten nopeasti osaisin uida. Tulin neljänneksi.

Kun palasin juhlittuna yllättäjänä uimakopille, huomasin, että kolmanneksi tullut nuori mies pyyhki itseään minun paitaani. Huusin ”hei!” ja hän heitti paidan roskikseen. Tästä seurasi luonnollisesti skandaali.

Kuuleminen pidettiin koulun kirjastossa. Humanistit asettuivat puolelleni, liikuntaihmiset voittajien puolelle. Argumentteja ja solvauksia vaihdettiin hyvän tavan mukaisesti. Itse liihottelin hyllyjen päällä, olin närkästynyt; aggressiivinenkin, mutta enimmäkseen huvittunut. Vastapuolella oli kaksi todistajaa ja topakka urheiluvalmentaja, joten me humanistit hävisimme.

Menin kuulemisen jälkeen vessaan (tiesittekö muuten, että lyhenne wc tulee sanoista water closet? Itselläni meni kuusi vuotta tämän asian selvittämiseen). Siellä samainen nuori mies virtsasi päälleni. Huusin ”hei!” ja ryntäsin ulos toiletista, jonka ulkopuolella sattui kulkemaan samainen urheiluvalmentaja. ”Hän virtsasi päälleni!” huusin. Ryntäsin takaisin huusiin todistamaan väitteeni, kun sain toisen kusisuihkun päälleni. Huusin ”hei!”. Virtsaaja olikin tällä kertaa toiseksi tullut uimari, joka oli ollut ystävänsä puolustaja kuulusteluissa. Hän halusi ottaa syyt niskoilleen ystävänsä – tuon ovelan äpäränpenikan – puolesta.

Mutta valmentaja ei ollut lahjottavissa. Hän kysyi, kumpi oli kusaissut päälleni ensimmäiseksi, ja kun osoitin todistusaitiossa oikeaa henkilöä, hän söi hattunsa ja lähetti uimarit korkean paikan leirille Hollantiin.

Robinson Crusoen Picasso

Eräänä päivänä Robinson Crusoen saarelle ajelehti aito Picasson maalaus. Älkää kysykö, miten tämä oli mahdollista, mutta oletetaan näin käyneen. No niin, Robinson näytti innostuneena maalausta Perjantaille ja sanoi, että tässä on aito Picasso. Perjantai ei ymmärtänyt Robinsonin innostusta, hänelle se oli vain kummallinen kuva, jota hän ei ymmärtänyt.

”Mitä sillä voi tehdä?” Perjantai kysyi.

”Mitä tehdä”, Robinson puhkui. ”Tämähän on aito Picasso! Tämä on miljoonien arvoinen.”

Perjantai ei ymmärtänyt, mitä miljoona tarkoitti. Robinson selitti kärsivällisesti. Taulu oli hyvin arvokas. Sillä sai paljon rahaa.

”Mitä raha on?” kysyi Perjantai, joka ei ollut takapajuisena valtameren alkuasukkaana kuullutkaan moisesta asiasta. Robinson kertoi, että rahalla saattoi ostaa mitä tahansa: ruokaa, taloja, laivoja; aivan mitä tahansa.

Perjantain ilme kirkastui. ”Saammeko siis tuolla meille ison talon? Paljon ruokaa?”

”Kyllä, kyllä”, Robinson hihkui. ”Saamme tällä mitä tahansa ikinä haluammekin.”

”Saammeko sillä siis ison veneen, joka vie meidät pois täältä takaisin? Voinko vihdoin palata heimoni luokse?”

Robinsonin ilme synkistyi. ”Mitä nyt?” Perjantai kysyi. ”Mikä hätänä? Emmekö pääsekään kotiin ja hanki suurta taloa?”

Robinson joutui selittämään pitkään Perjantai-raukalle, että Picasso oli arvokas vain rahaksi muutettuna.

”Mistä sitten saamme rahaa?” Perjantai kysyi.

Kun Perjantai kuuli, että rahaa sai muilta ihmisiltä, hän tyrmistyi. ”Mutta kun viimeksi olimme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, nehän yrittivät tappaa meidät.”

”Mutta nehän olivat villejä! Rahaa saa sivistyneiltä ihmisiltä”, Robinson selitti kärsivällisesti.

”Ai sellaisilta kuin sinä?” Robinson sanoi osoittaen ymmärtävänsä. ”Mutta eihän täällä ole muita valkoisia miehiä.”

Siinäpä se. No, ainakin heillä oli nyt aito Picasso. He rakensivat sille suojakatoksen ja katselivat sitä hiljaisina auringonlaskuun. Ja lopulta Perjantainkin oli, myönnettävä, ettei se loppujen lopuksi ollut yhtään hassumpi maalaus, kun sitä vuosikymmeniä tuijotti.

Kierrättäjän painajainen

Ulkomaanmatkailu on tunnolliselle kierrättäjälle yhtä tuskaa. Useissa maissa kierrättäminen on vasta lapsenkengissään. Joissain maissa sitä ei harrasteta lainkaan. Tuntuu suorastaan rikolliselta heittää ruoanjätteitä tavalliseen roskikseen tai viedä lasipulloja sekajätteeseen. Onneksi sentään joissain maissa lasi, paperi ja muovi ovat keräystavaraa. Muutamassa maassa kierrätetään metalliakin, mutta turhan harvoin. Suuri osa kaikesta jätteestä menee yhteen ja samaan paikkaan, mikä tuntuu ympäristötietoisesta matkailijasta yksinkertaisesti pahalta. Suomi onkin kierrätyksen edistysmaa, vaikkei meillä jostain syystä kerätä erikseen muoviroskia. Ne on toisaalta minimoitu kattavalla palautuspullojärjestelmällä.

Tunnen vieläkin huonoa omaatuntoa siitä, että joudun ammattini puolesta matkustamaan paljon. Lentomatkustamisessa on tietenkin omat haittansa, mutta jo arkinen kierrättäminen on tehty hankalaksi kaltaiselleni maailmanmatkaajalle. Siksi olenkin kehittänyt systeemin, joka minimoi matkustamiseni aiheuttamat ympäristöhaitat. Toivon, että esimerkkini innostaa muitakin kantamaan kortensa kekoon maailmanlaajuisissa ympäristötalkoissa.

Kerään kotimaassa muoviroskat tiiviiksi pakkaukseksi, jonka otan mukaan lennolle sellaiseen maahan, jossa muovia kierrätetään. Näin saastutan kotimaan luontoa minimaalisen vähän ja tarjoan oman osuuteni kohdemaan keräysmuoviteollisuudelle. Jos menen Kiinaan, otan matkalle mahdollisimman paljon muoviroskaa ja etsin kadulta kierrätysmuovia etsivän henkilön, joka ansaitsee pienen kilohinnan kotosuomalaisesta muovijätteestä. Voi sitä hymyä, mikä tällaisen laitapuolen kulkijan suuhun kiertyy, kun ojennan kassini hänelle. Ihan siinä omakin mieli piristyy kun tajuaa, ettei tullut turhaan raahattua kahta muovikassillista tyhjiä ketsuppipulloja toiselle puolelle maapalloa.

Ulkomailla lajittelen erikseen ne roskat, joita siinä maassa ei kierrätetä. Matkani lopuksi otan nämä lajitellut jätteet mukaani paluumatkalle. Toisaalta joudun karsimaan varsinaisia matkatavaroitani, mutta mitäpä sitä ei tekisi hyvän omantunnon eteen. Kerrankin toin eräästä nimeltä mainitsemattomasta kierrätyksen kehitysmaasta koti-Suomeen kierrätettäväksi kaksitoista tyhjää viini- sekä viisi olutpulloa, viikon ruoantähteet (5 litraa), kassillisen metallijätettä – enimmäkseen säilykepurkkeja ja pullonkorkkeja – sekä ainakin kymmenen kiloa paperimainoksia, jotka joku huolimaton oli jättänyt lojumaan hotellihuoneen käytävälle. Vaikka lentokenttävirkailija nyrpisti nenäänsä hivenen biojätteelle haiskahtavalle matkalaukulleni, tunsin suurta ylpeyttä saadessani olla mukana ympäristötalkoissa ihmiskunnan paremman huomisen puolesta!