keskiviikko 30. syyskuuta 2009
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 6
Selvisi, että paluulento vuoteen 2010 teki välilaskun vuodessa 1968. Matkustajille tarjottiin tilaisuutta poiketa Prahan kahinasyksyssä, ja moni tuntui varanneen lennon vain tämän mahdollisuuden takia. Useat tsekit olivat varustautuneet paluumatkalle moderneilla panssarintorjunta-aseilla ja odottivat innokkaina tilaisuutta päästä tekemään tilejä selviksi kommunistimiehittäjien kanssa. Päätin liittyä tähän iloiseen joukkoon, joka muodosti oman olutta litkivän osastonsa koneen peräosaan.
Lento laskeutui elokuun 21. päivän keskiviikkoaamuun, jolloin Operaatio Tonava oli juuri alkanut. Sadattuhannet sotilaat viidestä Varsovan liiton maasta olivat aloittaneet Tšekkoslovakian miehityksen, koska Kreml pelkäsi maan lipeävän itäblokista. Innokkaat aikamatkustajat suunnistivat aseidensa kanssa suoraan Vaclavin aukiolle. On ehkä parempi, etten poliittisen korrektiuden nimissä kerro enempää siitä, miten ryssäsikojen tankit ajettiin pakoon kaupungista, mutta sainpa täräytettyä itsekin pari T-62-tankkia.
Taistelujen tauottua ehdin huokaista henkeä. Vuosi 1968 näytti yhä mustavalkoiselta lukuunottamatta joitain hailakoita värijaksoja aivan kuin vanhoissa kaitafilmeissä. Ihmiset kävelivät jo normaalimmin, mutta minusta tuntui välillä, että näin kaiken kuin käsivaralla kuvatussa filmissä, etenkin taisteluiden aikana. Se oli hieman rasittavaa.
Jotain muutakin tuntui olevan eri lailla kaupungissa. Meni hetki, ennen kuin tajusin. Kaikki katukyltit, tienviitat ja muut opasteet oli poistettu tai sutattu lukukelvottomiksi! Tämä oli tehty järjestelmällisesti tietenkin maahantunkeutujien kiusaksi, mutta ymmärsin, että tässä oli avain jutun ratkaisuun. Olin psykogeografikon taivaassa: kaupungissa, josta puuttuivat kaikki tutkimuksia haittaavat maantieteelliset konventiot!
Vaitiololupaukseni takia en voi paljastaa, miten ratkaisin jutun ja sain tehtyä antimateriaan liittyvän uhan vaarattomaksi. Olisin pian entinen psykogeografikko, jos paljastaisin menetelmäni kaikelle kansalle! Sanottakoon, että se vaati paljon jalkatyötä, Budapestin metrokartan sekä tietenkin paljon hyvää tsekkiläistä olutta. Olin valmis palaamaan tulevaisuuteen.
Nykyisyydessä jälleen! Nykyisyydessä jälleen! Oli mukava nähdä taas kaikki väreissä ja jotenkin turvallista ajatella, että tulevaisuus oli yhä entisensä. Palasin toimistooni. Ovessa luki: Tohtori Pyhtilan eläinklinikka.
Soitin naiselle, joka tuli pian kuulemaan tutkimustulokseni kolmen isänsä ja kahden äitinsä kanssa. Hän oli värjännyt hiuksensa vaaleiksi ja oli iloinen siitä, että olin parantanut hänen koiransa, joka maukui iloisesti nähdessään emäntänsä.
Hän maksoi palkkani sopimuksemme mukaan banaaneilla ja vakuutti suosittelevansa minua ystävilleenkin, jos heillä tulisi ongelmia puolisojensa kanssa. Kun hän lähti vanhempineen, join lasillisen greippimehua ja söin terveellisen itusalaatin läheisessä parantolassa. Hetken mielijohteesta palasin toimistolleni. Tervehdin alakerran kuntosaliyrittäjää ja vakuutin tälle uusivani kausikorttini ennen kuin hyppäsin hissiin, joka vei minut kuudenteentoista kerrokseen. Toimistossani etsin kirjahyllystä Max Brodin Prosessin ja luin ensimmäisen luvun:
”Joku oli varmaankin nähnyt, että Josef K poistui kahvilasta maksamatta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin.”
Kaikki oli niin kuin pitikin.
Loppu
Lento laskeutui elokuun 21. päivän keskiviikkoaamuun, jolloin Operaatio Tonava oli juuri alkanut. Sadattuhannet sotilaat viidestä Varsovan liiton maasta olivat aloittaneet Tšekkoslovakian miehityksen, koska Kreml pelkäsi maan lipeävän itäblokista. Innokkaat aikamatkustajat suunnistivat aseidensa kanssa suoraan Vaclavin aukiolle. On ehkä parempi, etten poliittisen korrektiuden nimissä kerro enempää siitä, miten ryssäsikojen tankit ajettiin pakoon kaupungista, mutta sainpa täräytettyä itsekin pari T-62-tankkia.
Taistelujen tauottua ehdin huokaista henkeä. Vuosi 1968 näytti yhä mustavalkoiselta lukuunottamatta joitain hailakoita värijaksoja aivan kuin vanhoissa kaitafilmeissä. Ihmiset kävelivät jo normaalimmin, mutta minusta tuntui välillä, että näin kaiken kuin käsivaralla kuvatussa filmissä, etenkin taisteluiden aikana. Se oli hieman rasittavaa.
Jotain muutakin tuntui olevan eri lailla kaupungissa. Meni hetki, ennen kuin tajusin. Kaikki katukyltit, tienviitat ja muut opasteet oli poistettu tai sutattu lukukelvottomiksi! Tämä oli tehty järjestelmällisesti tietenkin maahantunkeutujien kiusaksi, mutta ymmärsin, että tässä oli avain jutun ratkaisuun. Olin psykogeografikon taivaassa: kaupungissa, josta puuttuivat kaikki tutkimuksia haittaavat maantieteelliset konventiot!
Vaitiololupaukseni takia en voi paljastaa, miten ratkaisin jutun ja sain tehtyä antimateriaan liittyvän uhan vaarattomaksi. Olisin pian entinen psykogeografikko, jos paljastaisin menetelmäni kaikelle kansalle! Sanottakoon, että se vaati paljon jalkatyötä, Budapestin metrokartan sekä tietenkin paljon hyvää tsekkiläistä olutta. Olin valmis palaamaan tulevaisuuteen.
Nykyisyydessä jälleen! Nykyisyydessä jälleen! Oli mukava nähdä taas kaikki väreissä ja jotenkin turvallista ajatella, että tulevaisuus oli yhä entisensä. Palasin toimistooni. Ovessa luki: Tohtori Pyhtilan eläinklinikka.
Soitin naiselle, joka tuli pian kuulemaan tutkimustulokseni kolmen isänsä ja kahden äitinsä kanssa. Hän oli värjännyt hiuksensa vaaleiksi ja oli iloinen siitä, että olin parantanut hänen koiransa, joka maukui iloisesti nähdessään emäntänsä.
Hän maksoi palkkani sopimuksemme mukaan banaaneilla ja vakuutti suosittelevansa minua ystävilleenkin, jos heillä tulisi ongelmia puolisojensa kanssa. Kun hän lähti vanhempineen, join lasillisen greippimehua ja söin terveellisen itusalaatin läheisessä parantolassa. Hetken mielijohteesta palasin toimistolleni. Tervehdin alakerran kuntosaliyrittäjää ja vakuutin tälle uusivani kausikorttini ennen kuin hyppäsin hissiin, joka vei minut kuudenteentoista kerrokseen. Toimistossani etsin kirjahyllystä Max Brodin Prosessin ja luin ensimmäisen luvun:
”Joku oli varmaankin nähnyt, että Josef K poistui kahvilasta maksamatta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin.”
Kaikki oli niin kuin pitikin.
Loppu
lauantai 26. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 5
Ehdin juoda vielä kolme olutta, ennen kuin Kafka lopetti luentansa. Onneksi osaan saksaa sujuvasti, joten pystyin seuraamaan Oikeusjutun pitkää ensimmäistä lukua ongelmitta. Välillä Kafka ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan joutui keskeyttämään lukemisen ja purskahti hillittömään hekotuskohtaukseen. Pöydän äärellä istuvat boheemit naurahtelivat vaivautuneesti, ja eräs nuori nainen joutui nostamaan kynäilijän lattialta, jossa hän kieriskeli kohdassa, jossa päähenkilö luulee pidätystään pilaksi.
Koko tämän ajan lukemattomat kysymykset surisivat päässäni. Miksi päähenkilön nimi oli Marko P – siis minun nimeni?! Muistaakseni tulevaisuuden versiossa päähenkilöä kutsuttiin Josef K:ksi. Olin joskus yrittänyt lukea Oikeusjuttua, mutta olin joutunut jättämään sen kesken kuolettavan tylsänä. Oliko vastaus aikamatkustamisessa? Oliko minun sattumiseni samaan paikkaan Franz Kafkan kanssa vuoden 1915 Prahassa syy, että päähenkilön nimi vaihtui omasta nimestäni toiseksi?
Kirosin itseäni siitä, että olin jättänyt huomioimatta lentoemäntien aikamatkustusta koskevan turvallisuusdemonstraation, vaikka sen tärkeyttä oli painotettu. Mitä lentoemäntä olikaan sanonut? Ettei menneisyyttä saanut missään tapauksessa yrittää muuttaa? Vai että juuri tämä oli aikamatkustuksen tarkoitus? Muistin vain toisen lentoemännän anteliaan kaula-aukon, kun tämä kumartui antamaan minulle tilaamani pina coladan, fernetin, gintonicin ja oluen.
Ehdin hieman humaltua ja aloin miettiä, miten voisin hyötyä tilanteesta. Voisinko estää Oikeusjutun päähenkilön vaihtumisen toiseksi ja näin sijoittaa itseni kätevästi kirjallisuushistoriaan? Vai pitäisikö minun koettaa saada kirjaan koko nimeni pelkän Marko P:n sijaan? Tai pitäisikö minun tappaa Kafka ja asettua hänen tilalleen ja tulla maailmankuuluksi? Muistelin, ettei tuolla sairaalloisennäköisellä pikku miehellä ollut kauheasti elinvuosia jäljellä, ja menin sekaisin koettaessani päätellä miten itseni kävisi, jos astuisin tämän tilalle.
Kun Kafka vihdoin lopetti jaarituksensa, päätin käyttää psykogeografisia oppejani ja mennä sinne, minne nenä vie. Kävelin Kafkan pöytään ja kysyin, onko pöydässä tilaa. Esittelin itseni Josef K:ksi, koska en halunnut paljastaa itseäni ja sekoittaa Kafkaa. Heti kun olin sanonut tämän nimen, tajusin, että olin ehkä tehnyt pahan virheen. Esittelykierroksen jälkeen boheemit jatkoivat kiihkeänä poukkoilevaa keskusteluaan.
” Frank, sinun pitäisi tarjota novellejasi jollekin kustantajalle”, sanoi nainen, joka oli auttanut tämän pystyyn aiemmin.
”Milena on oikeassa”, komppasi hattupäinen mies, jonka nimen muistin, koska se oli Polack. Polakki. ”Mitä sinä homehdut siellä toimistossa, kun voisit elää vapaana kirjailijana? Niin kuin Max tässä. Max Brodin nimi tullaan muistamaan aina, koska hän on kirjoittanut joitain 1900-luvun merkittävimpiä kirjoja! Voisit muuttaa pois vanhempiesi luota ja päästä vihdoin eroon isäsi varjosta. Saisit kirjoittaa rauhassa.”
”Älkää viitsikö”, Kafka murahti herätettynä ajatuksistaan, joihin hän oli vaipunut tuijottaen pöydällä olevaa tuhkakuppia. ”Minun tarkoitukseni on palvella keisarikuntaa byrokraattina. Minut tullaan muistamaan miehenä, joka vähensi merkittävästi metsäteollisuudessa tapahtuvia työtapaturmia Böömissä. Se, jos mikä, on merkittävää. Ei kirjallisuus ole merkittävää. Ihmisten elämät ovat.”
”Mitä herra Josef K oli mieltä Frankin tekstistä”, kysyi samainen nainen, joka tuntui hallitsevan keskustelua. Kesti hetkisen, ennen kuin tajusin kysymyksen olleen tarkoitettu minulle. Huomasin, että kaikki tuijottivat minua odottavina. ”Eikö Frank olekin etevä kirjoittelija?”
”Uhm”, mietin ja tunsin hien puskevan otsalleni. ”Minusta se oli ihan kiva teksti.”
”Ihan kiva!” joku huudahti pilkallisena.
”Erityisesti pidin ensimmäisestä lauseesta”, jatkoin nopeasti. ”Minusta siinä on ainesta kunnon novelliksi. Mielestäni sitä ei ole syytä pitkittää liikaa.”
Kafka mutisi jotain siitä, että hän suunnitteli tekstistä romaania. Hetkisen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Milena vaihtoi puheenaihetta.
”Mitä mieltä olette, mille puolelle Prahan saksanjuutalaisten pitäisi asettua tässä maailmantilanteessa?”
”Mikä kysymys!” eräs boheemi huusi oluensa takaa. ”Juutalaisten tulevaisuus on Saksassa! Vain Saksa voi taata turvallisuutemme näitä aggressiivisia juutalaisvastaisia tsekkinationalisteja vastaan!”
Seurasi kiihkeää väittelyä, johon päätin olla monestakin syystä osallistumatta. Vilkaisin kelloon ja tajusin, että paluulentoni tulevaisuuteen oli lähdössä pian. Jouduin jättämään böömin boheemit väittelyineen. Kaivelin taskujani ja tajusin, ettei minulla ollut mukana vuoden 1915 rahaa. Huomasin, että Franz Kafka tajusi minun livahtavan paikalta maksamatta. Hän vinkkasi minulle silmää, kun poistuin mustavalkoiselle kadulle. Katsoin taakseni ja näin kahvilan nimen, ennen kuin pistin juoksuksi. Cafe Arco.
... Jatkuu...
Koko tämän ajan lukemattomat kysymykset surisivat päässäni. Miksi päähenkilön nimi oli Marko P – siis minun nimeni?! Muistaakseni tulevaisuuden versiossa päähenkilöä kutsuttiin Josef K:ksi. Olin joskus yrittänyt lukea Oikeusjuttua, mutta olin joutunut jättämään sen kesken kuolettavan tylsänä. Oliko vastaus aikamatkustamisessa? Oliko minun sattumiseni samaan paikkaan Franz Kafkan kanssa vuoden 1915 Prahassa syy, että päähenkilön nimi vaihtui omasta nimestäni toiseksi?
Kirosin itseäni siitä, että olin jättänyt huomioimatta lentoemäntien aikamatkustusta koskevan turvallisuusdemonstraation, vaikka sen tärkeyttä oli painotettu. Mitä lentoemäntä olikaan sanonut? Ettei menneisyyttä saanut missään tapauksessa yrittää muuttaa? Vai että juuri tämä oli aikamatkustuksen tarkoitus? Muistin vain toisen lentoemännän anteliaan kaula-aukon, kun tämä kumartui antamaan minulle tilaamani pina coladan, fernetin, gintonicin ja oluen.
Ehdin hieman humaltua ja aloin miettiä, miten voisin hyötyä tilanteesta. Voisinko estää Oikeusjutun päähenkilön vaihtumisen toiseksi ja näin sijoittaa itseni kätevästi kirjallisuushistoriaan? Vai pitäisikö minun koettaa saada kirjaan koko nimeni pelkän Marko P:n sijaan? Tai pitäisikö minun tappaa Kafka ja asettua hänen tilalleen ja tulla maailmankuuluksi? Muistelin, ettei tuolla sairaalloisennäköisellä pikku miehellä ollut kauheasti elinvuosia jäljellä, ja menin sekaisin koettaessani päätellä miten itseni kävisi, jos astuisin tämän tilalle.
Kun Kafka vihdoin lopetti jaarituksensa, päätin käyttää psykogeografisia oppejani ja mennä sinne, minne nenä vie. Kävelin Kafkan pöytään ja kysyin, onko pöydässä tilaa. Esittelin itseni Josef K:ksi, koska en halunnut paljastaa itseäni ja sekoittaa Kafkaa. Heti kun olin sanonut tämän nimen, tajusin, että olin ehkä tehnyt pahan virheen. Esittelykierroksen jälkeen boheemit jatkoivat kiihkeänä poukkoilevaa keskusteluaan.
” Frank, sinun pitäisi tarjota novellejasi jollekin kustantajalle”, sanoi nainen, joka oli auttanut tämän pystyyn aiemmin.
”Milena on oikeassa”, komppasi hattupäinen mies, jonka nimen muistin, koska se oli Polack. Polakki. ”Mitä sinä homehdut siellä toimistossa, kun voisit elää vapaana kirjailijana? Niin kuin Max tässä. Max Brodin nimi tullaan muistamaan aina, koska hän on kirjoittanut joitain 1900-luvun merkittävimpiä kirjoja! Voisit muuttaa pois vanhempiesi luota ja päästä vihdoin eroon isäsi varjosta. Saisit kirjoittaa rauhassa.”
”Älkää viitsikö”, Kafka murahti herätettynä ajatuksistaan, joihin hän oli vaipunut tuijottaen pöydällä olevaa tuhkakuppia. ”Minun tarkoitukseni on palvella keisarikuntaa byrokraattina. Minut tullaan muistamaan miehenä, joka vähensi merkittävästi metsäteollisuudessa tapahtuvia työtapaturmia Böömissä. Se, jos mikä, on merkittävää. Ei kirjallisuus ole merkittävää. Ihmisten elämät ovat.”
”Mitä herra Josef K oli mieltä Frankin tekstistä”, kysyi samainen nainen, joka tuntui hallitsevan keskustelua. Kesti hetkisen, ennen kuin tajusin kysymyksen olleen tarkoitettu minulle. Huomasin, että kaikki tuijottivat minua odottavina. ”Eikö Frank olekin etevä kirjoittelija?”
”Uhm”, mietin ja tunsin hien puskevan otsalleni. ”Minusta se oli ihan kiva teksti.”
”Ihan kiva!” joku huudahti pilkallisena.
”Erityisesti pidin ensimmäisestä lauseesta”, jatkoin nopeasti. ”Minusta siinä on ainesta kunnon novelliksi. Mielestäni sitä ei ole syytä pitkittää liikaa.”
Kafka mutisi jotain siitä, että hän suunnitteli tekstistä romaania. Hetkisen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Milena vaihtoi puheenaihetta.
”Mitä mieltä olette, mille puolelle Prahan saksanjuutalaisten pitäisi asettua tässä maailmantilanteessa?”
”Mikä kysymys!” eräs boheemi huusi oluensa takaa. ”Juutalaisten tulevaisuus on Saksassa! Vain Saksa voi taata turvallisuutemme näitä aggressiivisia juutalaisvastaisia tsekkinationalisteja vastaan!”
Seurasi kiihkeää väittelyä, johon päätin olla monestakin syystä osallistumatta. Vilkaisin kelloon ja tajusin, että paluulentoni tulevaisuuteen oli lähdössä pian. Jouduin jättämään böömin boheemit väittelyineen. Kaivelin taskujani ja tajusin, ettei minulla ollut mukana vuoden 1915 rahaa. Huomasin, että Franz Kafka tajusi minun livahtavan paikalta maksamatta. Hän vinkkasi minulle silmää, kun poistuin mustavalkoiselle kadulle. Katsoin taakseni ja näin kahvilan nimen, ennen kuin pistin juoksuksi. Cafe Arco.
... Jatkuu...
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Plagiarismi
Ideat paranevat. Sanojen merkitys osallistuu tähän. Plagiarismi on välttämätöntä. Kehitys edellyttää sitä. Se pysyttelee lähellä kirjoittajan tyyliä, hyödyntää hänen ilmaisujaan, pyyhkii pois väärän ajatuksen ja korvaa sen oikealla.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 4
Näytti pahasti siltä, että tutkimukseni junnasivat paikallaan. Tein sen, mitä teen aina tällaisissa tapauksissa. Hain lastin halpaa votkaa lähikaupasta, vedin verhot kiinni ja aloitin määrittelemättömän pitkän leffasession.
Kolmantena päivänä sain vihdoin inspiraation. Kuten kuka tahansa voi nähdä elokuvasta Zítra vstanu a opařím se čajem, Prahan Ruzynen lentokentällä on salainen terminaali, josta voi tehdä aikamatkoja! Jos olin todellisen pessimistin tavoin polttanut kaikki sillat edestäni, saatoin aina kääntyä taaksepäin. Siispä täyskäännös ja mars menneisyyteen!
Otin taksin lentokentälle ja jouduin lahjomaan pari virkailijaa, ennen kuin sain selville, missä aikamatkaterminaali sijaitsee. Onneksi osasin sujuvaa tsekkiä, sillä ulkomaalaisille tämä graalin malja on tiukasti verboten. Tsekit suunnittelevat korjaavansa tällä ainutlaatuisella keksinnöllä sarjan onnettomia historiallisia tapahtumia alkaen Jan Husin polttamisesta roviolla 1415 Valkoisen vuoren taistelun tappioon 1620 sekä koko kansan edelleen syvästi rakastaman Kaarle neljännen tuomiseen 1300-luvulta koko nykymaailman keisariksi. Sanomattakin on selvää, että suunnitelmaan kuului myös sellaisten pienempien historiallisten vääryyksien korjaamisia, kuten natsi-Saksan miehitys 1938, kommunistien vallankaappaus kymmenen vuotta myöhemmin sekä petollisten slovakkien ero Suur-Tsekkoslovakiasta vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä. Jouduin kuitenkin allekirjoittamaan salassapitosopimuksen, joten en voi kertoa suunnitelmista sen enempää. Kaikki paljastuu kyllä aikanaan. Olen ehkä paljastunut jo liikaakin.
Kentältä olisi juuri lähtenyt lento vuoden 1968 elokuuhun, mutta koska en erityisemmin pitänyt kohtaamisista neuvostoliittolaisten T-62 -panssarivaunujen kanssa Vaclavin aukiolla, päätin odottaa seuraavaa lentoa, joka oli vuoden 1915 Prahaan. Koska tiesin kaupungin säästyneen ensimmäisen maailmansodan taisteluilta, hyppäsin lennolle.
Hyvin ystävälliset lentoemännät tarjoilivat drinkkejä lennon aikana. Minun täytyy erityisesti kiittää Czech Airwaysin suurenmoista ruokaa, laajaa viinilistaa sekä kuninkaallista palvelua lennolla. Ei tarvitse olla tähti tunteakseen itsensä Tärkeäksi Henkilöksi, kun valitsee CSA:n. Kuninkaallisten lentoyhtiö. CSA.
(Valitan, mutta jotta pääsin lennolle, jouduin luvata kynäilemään pikku mainoksen).
Praha vuonna 1915 näytti yhtä mustavalkoiselta kuin novelli tähänkin asti. On hämmästyttävää, miten menneisyys muistuttaa erehdyttävästi rakeista mustavalkoista filmiä, joka pyörii liian nopeasti. Kesti hetken, ennen kuin totuin ihmisten Charlie Chaplin -kävelyyn. Paikansin itseni lopulta keskustan Masarykovo-rautatieaseman lähistöltä Hybernska-kadulta. Koneessa nautitut juomat olivat aiheuttaneet armottoman vessahädän, joten poikkesin kahvilaan. Töykeä baarimikko pakotti minut tilaamaan oluen, jotta sain käyttää toilettia. Istuin helpotuksen jälkeen alas huurteiselle.
Kahvilassa oleskeli varkaiden ja renttujen näköistä sakkia. Rintamapakoilijoita, tuhahdin itsekseni, kun eräs anorektikon näköinen pikku mies nousi seisomaan kädessään paperinippu. Pelkäsin, että hän alkaisi pitää jotain luentoa tai poliittista puhetta, joten yritin ryystää olueni loppuun paetakseni paikalta, kun miekkonen pikkutakissaan jo aloitti.
”Joku oli varmaankin panetellut Marko P:tä, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.”
... Jatkuu...
Kolmantena päivänä sain vihdoin inspiraation. Kuten kuka tahansa voi nähdä elokuvasta Zítra vstanu a opařím se čajem, Prahan Ruzynen lentokentällä on salainen terminaali, josta voi tehdä aikamatkoja! Jos olin todellisen pessimistin tavoin polttanut kaikki sillat edestäni, saatoin aina kääntyä taaksepäin. Siispä täyskäännös ja mars menneisyyteen!
Otin taksin lentokentälle ja jouduin lahjomaan pari virkailijaa, ennen kuin sain selville, missä aikamatkaterminaali sijaitsee. Onneksi osasin sujuvaa tsekkiä, sillä ulkomaalaisille tämä graalin malja on tiukasti verboten. Tsekit suunnittelevat korjaavansa tällä ainutlaatuisella keksinnöllä sarjan onnettomia historiallisia tapahtumia alkaen Jan Husin polttamisesta roviolla 1415 Valkoisen vuoren taistelun tappioon 1620 sekä koko kansan edelleen syvästi rakastaman Kaarle neljännen tuomiseen 1300-luvulta koko nykymaailman keisariksi. Sanomattakin on selvää, että suunnitelmaan kuului myös sellaisten pienempien historiallisten vääryyksien korjaamisia, kuten natsi-Saksan miehitys 1938, kommunistien vallankaappaus kymmenen vuotta myöhemmin sekä petollisten slovakkien ero Suur-Tsekkoslovakiasta vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä. Jouduin kuitenkin allekirjoittamaan salassapitosopimuksen, joten en voi kertoa suunnitelmista sen enempää. Kaikki paljastuu kyllä aikanaan. Olen ehkä paljastunut jo liikaakin.
Kentältä olisi juuri lähtenyt lento vuoden 1968 elokuuhun, mutta koska en erityisemmin pitänyt kohtaamisista neuvostoliittolaisten T-62 -panssarivaunujen kanssa Vaclavin aukiolla, päätin odottaa seuraavaa lentoa, joka oli vuoden 1915 Prahaan. Koska tiesin kaupungin säästyneen ensimmäisen maailmansodan taisteluilta, hyppäsin lennolle.
Hyvin ystävälliset lentoemännät tarjoilivat drinkkejä lennon aikana. Minun täytyy erityisesti kiittää Czech Airwaysin suurenmoista ruokaa, laajaa viinilistaa sekä kuninkaallista palvelua lennolla. Ei tarvitse olla tähti tunteakseen itsensä Tärkeäksi Henkilöksi, kun valitsee CSA:n. Kuninkaallisten lentoyhtiö. CSA.
(Valitan, mutta jotta pääsin lennolle, jouduin luvata kynäilemään pikku mainoksen).
Praha vuonna 1915 näytti yhtä mustavalkoiselta kuin novelli tähänkin asti. On hämmästyttävää, miten menneisyys muistuttaa erehdyttävästi rakeista mustavalkoista filmiä, joka pyörii liian nopeasti. Kesti hetken, ennen kuin totuin ihmisten Charlie Chaplin -kävelyyn. Paikansin itseni lopulta keskustan Masarykovo-rautatieaseman lähistöltä Hybernska-kadulta. Koneessa nautitut juomat olivat aiheuttaneet armottoman vessahädän, joten poikkesin kahvilaan. Töykeä baarimikko pakotti minut tilaamaan oluen, jotta sain käyttää toilettia. Istuin helpotuksen jälkeen alas huurteiselle.
Kahvilassa oleskeli varkaiden ja renttujen näköistä sakkia. Rintamapakoilijoita, tuhahdin itsekseni, kun eräs anorektikon näköinen pikku mies nousi seisomaan kädessään paperinippu. Pelkäsin, että hän alkaisi pitää jotain luentoa tai poliittista puhetta, joten yritin ryystää olueni loppuun paetakseni paikalta, kun miekkonen pikkutakissaan jo aloitti.
”Joku oli varmaankin panetellut Marko P:tä, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.”
... Jatkuu...
torstai 17. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 3
Näin heti, ettei mies ollut psykogeografikko. Hän antoi minulle tekosyyn vaihtaa imperfektiin samalla, kun otin vesipistoolin hänen kädestään. Läiskäytin pyssyllä sivulle ja hämmästyin, kun mies hypähti poispäin.
”Oletko hullu”, hän sanoi suomeksi. ”Siinä on happoa.”
”Happoa, vai”, sanoin ja tunsin vastustamatonta kiusausta ottaa siemauksen nestettä. Kitkerä haju ja suihkun lattiaan tekemä reikä saivat kuitenkin mieleni muuttumaan. ”Alahan laulaa. Kuka olet ja mitä haluat?”
Mies ei halunnut paljastaa mitään. Hän kuitenkin ehdotti, että kuulustelisin häntä hyvä poliisi – paha poliisi -menetelmällä. Suostuin ajatukseen.
”Mitä haluat?” tiuskaisin pahana kyttänä.
”En kerro mitään”, mies vastasi. Läimäytin häntä poskelle; mies tuntui nauttivan siitä.
”Sinun olisi parasta kertoa”, neuvoin samalla kun ojensin miehelle savukkeen hyvänä poliisina. ”Hän on vähän hullu. Ei ole syönyt muuta kuin suklaata koko viikkona, ja juonut aivan liikaa halpaa votkaa.”
”Hyvä on”, mies sanoi lopulta. ”Olen Antti Korpi. Ilkka Remeksen luoma henkilöhahmo. Työskentelen antimateriaan liittyvän tapauksen kimpussa.”
”Valehtelet”, huusin miehelle päin naamaa. ”Mitä romaanihenkilö tekee toisen kirjailijan jatkokertomuksessa, joka on vasta kolmatta liuskaa pitkä?”
”Kerron totuuden. Mitä haluatte tietää?” mies vastasi naama punaisena.
”Minä uskon sinua, mutta sinun täytyy vakuuttaa myös kollegani. Kerro jotain, mitä vain sinä voit tietää”, sanoin miettien sopiva kysymystä. ”Mikä on Ilkka Remeksen oikea nimi?”
”Petri Pykälä”, Antti Korpi vastasi epäröimättä.
”Kuka tahansa tietää tuon”, sähisin pahana poliisina ja olin läimäyttää romaanihenkilöä uudelleen, kun hän jatkoi nopeasti.
”Vaimoni on hiukkasfyysikko ja poikani Aaro on seikkaillut jo kuudessa nuortenkirjassa. Seitsemäs ilmestyy sopivasti joulumarkkinoille.”
”Vielä yksi kysymys. Miksi Remes ei käytä kirjoissaan yhtään huumoria? Edes kevennykseksi?”
”Olet oikeilla jäljillä”, Antti Korpi myönsi yllättäen. ”Jätkä on täysin huumorintajuton. Ja lisäksi työhullu. Saan ravata maailmalla joka vuosi uudessa kirjassa. Paljon mieluummin olisin jokin Hemingwayn henkilöhahmo. Vaikka se tyyppi siinä Vanhus ja meri -kirjassa.”
”Hyvä on”, myönnyin. ”Kukaan ei voi keksiä moista omasta päästään. Mitä haluat?”
”Haluan kertoa vitsin. En halua tulla muistetuksi kirjallisuudenhistoriassa hahmona, joka ei ole koskaan kertonut vitsiä.”
”No, anna tulla”, sanoin vilkaisten kelloani. ”Mutta äkkiä. Olen haaskannut jo tarpeeksi aikaa tähän kirjalliseen keskusteluun.”
”No tuota... Tuota...” romaanihenkilö mietti kuumeisesti. ”Mitä tapahtuu, kun juutalainen, jolla on erektio, törmää seinään?”
”No. Kerro”, sanoin kärsimättömänä.
”Hän lyö nenänsä”, Antti Korpi vastasi ja remahti nauramaan. ”Tai siis satuttaa nenänsä. Hah hah hah!”
Lähdin huoneesta jättäen oven auki ja Korven istumaan tuoliin sidottuna. Tämä huusi jälkeeni.
”Miksi juutalaisilla on niin isot nenät? Koska ilma on ilmaista! Hah hah hah!”
Näytti vahvasti siltä, että Remes oli ollut oikeassa jättäessään romaanihenkilönsä surkeat vitsit pois kirjoistaan.
... jatkuu...
”Oletko hullu”, hän sanoi suomeksi. ”Siinä on happoa.”
”Happoa, vai”, sanoin ja tunsin vastustamatonta kiusausta ottaa siemauksen nestettä. Kitkerä haju ja suihkun lattiaan tekemä reikä saivat kuitenkin mieleni muuttumaan. ”Alahan laulaa. Kuka olet ja mitä haluat?”
Mies ei halunnut paljastaa mitään. Hän kuitenkin ehdotti, että kuulustelisin häntä hyvä poliisi – paha poliisi -menetelmällä. Suostuin ajatukseen.
”Mitä haluat?” tiuskaisin pahana kyttänä.
”En kerro mitään”, mies vastasi. Läimäytin häntä poskelle; mies tuntui nauttivan siitä.
”Sinun olisi parasta kertoa”, neuvoin samalla kun ojensin miehelle savukkeen hyvänä poliisina. ”Hän on vähän hullu. Ei ole syönyt muuta kuin suklaata koko viikkona, ja juonut aivan liikaa halpaa votkaa.”
”Hyvä on”, mies sanoi lopulta. ”Olen Antti Korpi. Ilkka Remeksen luoma henkilöhahmo. Työskentelen antimateriaan liittyvän tapauksen kimpussa.”
”Valehtelet”, huusin miehelle päin naamaa. ”Mitä romaanihenkilö tekee toisen kirjailijan jatkokertomuksessa, joka on vasta kolmatta liuskaa pitkä?”
”Kerron totuuden. Mitä haluatte tietää?” mies vastasi naama punaisena.
”Minä uskon sinua, mutta sinun täytyy vakuuttaa myös kollegani. Kerro jotain, mitä vain sinä voit tietää”, sanoin miettien sopiva kysymystä. ”Mikä on Ilkka Remeksen oikea nimi?”
”Petri Pykälä”, Antti Korpi vastasi epäröimättä.
”Kuka tahansa tietää tuon”, sähisin pahana poliisina ja olin läimäyttää romaanihenkilöä uudelleen, kun hän jatkoi nopeasti.
”Vaimoni on hiukkasfyysikko ja poikani Aaro on seikkaillut jo kuudessa nuortenkirjassa. Seitsemäs ilmestyy sopivasti joulumarkkinoille.”
”Vielä yksi kysymys. Miksi Remes ei käytä kirjoissaan yhtään huumoria? Edes kevennykseksi?”
”Olet oikeilla jäljillä”, Antti Korpi myönsi yllättäen. ”Jätkä on täysin huumorintajuton. Ja lisäksi työhullu. Saan ravata maailmalla joka vuosi uudessa kirjassa. Paljon mieluummin olisin jokin Hemingwayn henkilöhahmo. Vaikka se tyyppi siinä Vanhus ja meri -kirjassa.”
”Hyvä on”, myönnyin. ”Kukaan ei voi keksiä moista omasta päästään. Mitä haluat?”
”Haluan kertoa vitsin. En halua tulla muistetuksi kirjallisuudenhistoriassa hahmona, joka ei ole koskaan kertonut vitsiä.”
”No, anna tulla”, sanoin vilkaisten kelloani. ”Mutta äkkiä. Olen haaskannut jo tarpeeksi aikaa tähän kirjalliseen keskusteluun.”
”No tuota... Tuota...” romaanihenkilö mietti kuumeisesti. ”Mitä tapahtuu, kun juutalainen, jolla on erektio, törmää seinään?”
”No. Kerro”, sanoin kärsimättömänä.
”Hän lyö nenänsä”, Antti Korpi vastasi ja remahti nauramaan. ”Tai siis satuttaa nenänsä. Hah hah hah!”
Lähdin huoneesta jättäen oven auki ja Korven istumaan tuoliin sidottuna. Tämä huusi jälkeeni.
”Miksi juutalaisilla on niin isot nenät? Koska ilma on ilmaista! Hah hah hah!”
Näytti vahvasti siltä, että Remes oli ollut oikeassa jättäessään romaanihenkilönsä surkeat vitsit pois kirjoistaan.
... jatkuu...
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 2
Kun olin masturboinut, päätin käydä käsiksi muihin hommiin. Koska blondi oli maininnut antimaterian, päätin aloittaa etsimällä, mitä aiheesta oli kirjoitettu. Internet-haku paljasti, että kaksi suosituinta antimateriaa käsittelevää kirjaa olivat Dan Brownin Enkelit ja demonit ja Ilkka Remeksen Hiroshiman portti. Onneksi olin imuroinut netistä edellisen elokuvana, joten menin kaupan kautta kotiin ja aloitin taustatutkimuksen.
Ilta meni elokuvan, jäätelön ja votkakolan merkeissä. Jouduin katsomaan lopun uudestaan seuraavana aamulla herättyäni vessan lattialta. Kun olin oppinut kaiken tarpeellisen antimateriasta, päätin aloittaa tutkimukset.
Seuraavat päivät olivat yhtä montaasia (taustamusiikkina Beethovenin yhdeksännen sinfonian Oodi ilolle Rainbow'n versiona): lentoemäntä ojentamassa kahta pikkupussillista konjakkia; näkymä Guinnessin panimoravintolan kattoterassilta Dublinin keskustaan; Bratislavan vanhankaupungin kadulla patsas muuttuu yhtäkkiä eläväksi ja kusen housuuni; kusen housuuni Amsterdamin lentokenttäbaarissa; kusen housuuni Budapestin lentokentän putkassa, jonne minut on teljetty kun olen myöhästynyt en vain yhdestä vaan toisestakin koneesta.
Sanalla sanonen: psykogeografiset tutkimukset ovat täydessä käynnissä. Saan selville, että Vatikaani on jutussa mukana, ja huomaan, että CIA varjostaa minua, Europol kuuntelee puheluitani, FBI nappaa sähköpostini, verottaja rahani ja että poliisiorganisaatioiden synergia on järkyttävän kehittymätöntä. Paljastuu, että Fenderin Squier-kitaraa on saatavana myös pinkkinä, Ikeasta saa salmiakkia, Gdanskista voi lentää Turkuun, puhelinlaskuni on maksamatta ja että olen alkanut käyttää preesensiä.
Mutta tämä on vasta alkua.
Juuri kun en millään keksi, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, huoneeseen astuu mies ase kädessään.
... jatkuu...
Ilta meni elokuvan, jäätelön ja votkakolan merkeissä. Jouduin katsomaan lopun uudestaan seuraavana aamulla herättyäni vessan lattialta. Kun olin oppinut kaiken tarpeellisen antimateriasta, päätin aloittaa tutkimukset.
Seuraavat päivät olivat yhtä montaasia (taustamusiikkina Beethovenin yhdeksännen sinfonian Oodi ilolle Rainbow'n versiona): lentoemäntä ojentamassa kahta pikkupussillista konjakkia; näkymä Guinnessin panimoravintolan kattoterassilta Dublinin keskustaan; Bratislavan vanhankaupungin kadulla patsas muuttuu yhtäkkiä eläväksi ja kusen housuuni; kusen housuuni Amsterdamin lentokenttäbaarissa; kusen housuuni Budapestin lentokentän putkassa, jonne minut on teljetty kun olen myöhästynyt en vain yhdestä vaan toisestakin koneesta.
Sanalla sanonen: psykogeografiset tutkimukset ovat täydessä käynnissä. Saan selville, että Vatikaani on jutussa mukana, ja huomaan, että CIA varjostaa minua, Europol kuuntelee puheluitani, FBI nappaa sähköpostini, verottaja rahani ja että poliisiorganisaatioiden synergia on järkyttävän kehittymätöntä. Paljastuu, että Fenderin Squier-kitaraa on saatavana myös pinkkinä, Ikeasta saa salmiakkia, Gdanskista voi lentää Turkuun, puhelinlaskuni on maksamatta ja että olen alkanut käyttää preesensiä.
Mutta tämä on vasta alkua.
Juuri kun en millään keksi, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, huoneeseen astuu mies ase kädessään.
... jatkuu...
tiistai 15. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 1
Mustavalkoinen novelli. Taustalla jazz-musiikkia.
Toimistoni ovessa lukee: ”Marko Pyhtila. Psykogeografisia tutkimuksia.” Olen vaihtanut sukunimeni ä:n a:ksi, koska se helpottaa paikallisten asiointia kanssani. Ainoa tsekinkielen sana, jossa on ä, on tietääkseni knäckebröd.
Luukkuni sijaitsee Prahan keskustassa sivukadulla, jolla narkomaanit piikittävät avoimesti heroiinia, viidensadan korunan huorat päivystävät illasta aamuun ja sille eksyvä turisti saattaa erkaantua nopeasti vyölaukustaan. Minua nämä elämän äärivasemman tien kulkijat eivät häiritse, sillä he tietävät, että olen pohjimmiltani heidän kaltaisensa.
Olin syventynyt erään shakkia tietokoneeni kanssa, kun oveen koputettiin. Koska olin vuokrannut toimiston vain tätä novellia varten, hätkähdin, sillä en ollut odottanut asiakasta näin pian. Olin valmistautunut pidempään esittelyjaksoon ja ehkä pieneen montaasiin, jonka tarkoituksena olisi ollut korostaa yksinäisyyden ja turhautumisen tunteitani.
”Sisään”, sanoin koettaen saada ääneeni asiaankuuluvaa karheutta ja tylsistymistä.
Huoneeseen astui upea blondi, jonka olisin halunnut asettaa välittömästi jalustalle kyetäkseni ihailemaan tämän sääriä paremmin. Ne olivat, no, pitkät, mutta niiden jatkona oli kapein vyötärö, mitä olin koskaan nähnyt. Tsekkinaisille tyypillisesti blondi oli pitkä ja laiha, mutta maan halpa plastiikkakirurgia oli korjannut tämän rinnat sellaisiksi, joita Hollywoodin pornonäyttelijätkin olisivat kadehtineet. Tunsin, että minulla alkoi seisoa.
”Miten voin auttaa”, kysyin vaaleaveriköltä samalla kun kättelin tätä ojentautuen pöytäni yli. Jos blondi huomasi komean seisokkini, hän ei antanut sen häiritä. Ehkäpä hän oli tottunut aiheuttamaan vastaavia reaktioita miehissä.
”Minulla on ongelma”, nainen vastasi sytyttäen tuollaisen pitkäholkkisen savukkeen, joita kohtalokkailla naisilla on tämänkaltaisissa tarinoissa polttaa. ”Olen kadottanut jotakin.”
”Tulitte oikeaan paikkaan”, vastasin, ”vääriin paikkoihin joutuneet asiat ovat erikoisosaamiseni ydinaluetta.”
Vaaleaverikkö kertoi huolensa. Voitte kuvitella tarinan sarjana 45-astetta kallellaan olevia kuvia, joiden ääniraidalla soi tunnelmallinen blues. Vaaleaverikön mustavalkoisissa kuvissa lähes mustina näkyvät huulet liikkuvat, puhaltavat savua ja lopuksi hymyilevät. Omat huuleni muodostavat yksittäisiä sanoja, kieleni lipoo ohuita viiksiäni ja suuni vääntyy lopuksi tyytyväiseen hymyyn. Muuta teidän ei tarvitse tietää tästä kohtaamisesta; varsinkaan sitä avokämmenen iskua, jonka blondi läiskäisi poskelleni neuvonpitomme loppupuolella.
... jatkuu...
Toimistoni ovessa lukee: ”Marko Pyhtila. Psykogeografisia tutkimuksia.” Olen vaihtanut sukunimeni ä:n a:ksi, koska se helpottaa paikallisten asiointia kanssani. Ainoa tsekinkielen sana, jossa on ä, on tietääkseni knäckebröd.
Luukkuni sijaitsee Prahan keskustassa sivukadulla, jolla narkomaanit piikittävät avoimesti heroiinia, viidensadan korunan huorat päivystävät illasta aamuun ja sille eksyvä turisti saattaa erkaantua nopeasti vyölaukustaan. Minua nämä elämän äärivasemman tien kulkijat eivät häiritse, sillä he tietävät, että olen pohjimmiltani heidän kaltaisensa.
Olin syventynyt erään shakkia tietokoneeni kanssa, kun oveen koputettiin. Koska olin vuokrannut toimiston vain tätä novellia varten, hätkähdin, sillä en ollut odottanut asiakasta näin pian. Olin valmistautunut pidempään esittelyjaksoon ja ehkä pieneen montaasiin, jonka tarkoituksena olisi ollut korostaa yksinäisyyden ja turhautumisen tunteitani.
”Sisään”, sanoin koettaen saada ääneeni asiaankuuluvaa karheutta ja tylsistymistä.
Huoneeseen astui upea blondi, jonka olisin halunnut asettaa välittömästi jalustalle kyetäkseni ihailemaan tämän sääriä paremmin. Ne olivat, no, pitkät, mutta niiden jatkona oli kapein vyötärö, mitä olin koskaan nähnyt. Tsekkinaisille tyypillisesti blondi oli pitkä ja laiha, mutta maan halpa plastiikkakirurgia oli korjannut tämän rinnat sellaisiksi, joita Hollywoodin pornonäyttelijätkin olisivat kadehtineet. Tunsin, että minulla alkoi seisoa.
”Miten voin auttaa”, kysyin vaaleaveriköltä samalla kun kättelin tätä ojentautuen pöytäni yli. Jos blondi huomasi komean seisokkini, hän ei antanut sen häiritä. Ehkäpä hän oli tottunut aiheuttamaan vastaavia reaktioita miehissä.
”Minulla on ongelma”, nainen vastasi sytyttäen tuollaisen pitkäholkkisen savukkeen, joita kohtalokkailla naisilla on tämänkaltaisissa tarinoissa polttaa. ”Olen kadottanut jotakin.”
”Tulitte oikeaan paikkaan”, vastasin, ”vääriin paikkoihin joutuneet asiat ovat erikoisosaamiseni ydinaluetta.”
Vaaleaverikkö kertoi huolensa. Voitte kuvitella tarinan sarjana 45-astetta kallellaan olevia kuvia, joiden ääniraidalla soi tunnelmallinen blues. Vaaleaverikön mustavalkoisissa kuvissa lähes mustina näkyvät huulet liikkuvat, puhaltavat savua ja lopuksi hymyilevät. Omat huuleni muodostavat yksittäisiä sanoja, kieleni lipoo ohuita viiksiäni ja suuni vääntyy lopuksi tyytyväiseen hymyyn. Muuta teidän ei tarvitse tietää tästä kohtaamisesta; varsinkaan sitä avokämmenen iskua, jonka blondi läiskäisi poskelleni neuvonpitomme loppupuolella.
... jatkuu...
lauantai 12. syyskuuta 2009
perjantai 11. syyskuuta 2009
Todellisuus
Ainoa pakopaikka niille, joilla ei ole varaa kovempiin huumeisiin. Näitä vähäosaisia lohdutetaan lauseilla, kuten ”elämä on parasta huumetta” tai ”työ se on terapiaa”. Mielikuvitukselliset ja kekseliäät tavat paeta todellisuutta osoittavat, että köyhinkin kykenee vastustamaan tätä kavalaa addiktiota. Se, että tietyt nykyfilosofit ovat kiivaasti kieltäneet todellisuuden, on todiste siitä, että myös filosofiasta on pyritty jalostamaan kovan luokan huumetta.
torstai 10. syyskuuta 2009
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Keltainen lehdistö
Päivittäiskirjallisuutta, joka perustuu siihen, että Emmin aurinkorasvan käyttö on yhtä merkityksellinen asia kuin miljoonien nälkäkuolema.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Toimintaromaanin vähätapahtumainen luku (poistettu)
Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään erikoista. Bill Brown oli niin väsynyt viime päivien toiminnantäyteisistä tapahtumista, että nukkui epätavallisen pitkään. Mikä parasta, hän ei edes nähnyt unta tohtori Devinistä tai tämän katalasta maailmanvalloitussuunnitelmasta. Herättyään myöhään iltapäivällä Bill söi tavoistaan poiketen jättilautasellisen makkaraa ja ranskanperunoita, ahmi kaksi suklaalevyä ja pussin pikkusuolaista sekä vietti nautinnollisia, kiireettömiä hetkiä vessassa. Menisi ehkä viikkoja, ennen kuin Bill Brown saisi seuraavan kerran istua rauhassa pöntöllä, joten hän otti kaiken irti vapaapäivästään.
Bill selasi pari tuntia nettipornoa ja masturboi neljä kertaa, ennen kuin muisti, että tänään oli hänen vuoronsa tavata poikaansa. Kun Bill junior riensi isänsä syliin, Bill kiitti onneaan, että hänellä oli antaa pojalle Rooman lentokentältä näpistämänsä karkkipussi.
Bill Brown yritti ruinata ex-vaimoltaan säälipanoa, mutta nainen ei lämmennyt ajatukselle. Pettynyt Bill lahjoi makeisilla pojan pesemään pyykkinsä ja alkoi lipittää viskikolaa. Ilta menikin rauhallisten kalsarikännien ja televisionkatselun merkeissä. Välillä poika ruinasi syötävää, ja Bill heitti popcornit mikroon. Jännittävän jalkapallo-ottelun päätyttyä Bill Brown oli jo mukavassa hutikassa. Kun Sarah palasi hakemaan Bill junioria, Bill yritti kouria ex-vaimonsa persettä. Kun nainen läimäytti Billiä poskelle ja haukkui häntä juopoksi, hän antoi horatsun kuulla kunniansa.
Kun poliisit olivat lähteneet, Bill Brown kaatui sänkyyn. Hän kaivoi patjan alta ex-vaimonsa alastonkuvan, jonka oli ottanut heidän häämatkallaan Mallorcalla. Hän yritti masturboida, mutta vaipui lopulta itkuiseen uneen.
Onneksi huomenna on tiedossa töitä ja lisää toimintaa, Bill Brown ajatteli juuri ennen nukahtamistaan.
Bill selasi pari tuntia nettipornoa ja masturboi neljä kertaa, ennen kuin muisti, että tänään oli hänen vuoronsa tavata poikaansa. Kun Bill junior riensi isänsä syliin, Bill kiitti onneaan, että hänellä oli antaa pojalle Rooman lentokentältä näpistämänsä karkkipussi.
Bill Brown yritti ruinata ex-vaimoltaan säälipanoa, mutta nainen ei lämmennyt ajatukselle. Pettynyt Bill lahjoi makeisilla pojan pesemään pyykkinsä ja alkoi lipittää viskikolaa. Ilta menikin rauhallisten kalsarikännien ja televisionkatselun merkeissä. Välillä poika ruinasi syötävää, ja Bill heitti popcornit mikroon. Jännittävän jalkapallo-ottelun päätyttyä Bill Brown oli jo mukavassa hutikassa. Kun Sarah palasi hakemaan Bill junioria, Bill yritti kouria ex-vaimonsa persettä. Kun nainen läimäytti Billiä poskelle ja haukkui häntä juopoksi, hän antoi horatsun kuulla kunniansa.
Kun poliisit olivat lähteneet, Bill Brown kaatui sänkyyn. Hän kaivoi patjan alta ex-vaimonsa alastonkuvan, jonka oli ottanut heidän häämatkallaan Mallorcalla. Hän yritti masturboida, mutta vaipui lopulta itkuiseen uneen.
Onneksi huomenna on tiedossa töitä ja lisää toimintaa, Bill Brown ajatteli juuri ennen nukahtamistaan.
tiistai 1. syyskuuta 2009
Romaanihenkilö tuntee pakottavaa tarvetta puhutella lukijaa kesken kiihkeän rakkauskohtauksen
”Voisiko se lukija, jonka matkapuhelin soi, laittaa ystävällisesti puhelimensa kiinni tai siirtyä muualle puhumaan? On muutenkin vaikea keskittyä tällaiseen kohtaukseen, varsinkin kun kirjailija ei näytä osaavan päättää, kirjoittaako hän herkkää rakkauskohtausta vai sen parodiaa. Minä en halunnut olla ensirakastaja rakkausromaanissa; paljon mieluummin olisin toimintaromaanin sankari, tai edes roisto, mutta kun kortit on näin jaettu, voin tehdä vain parhaani. Ja sinä siellä! Laittaisit edes paidan päälle lukiessasi! Ymmärrän, että Kanarian saarilla voi olla hellettä, mutta joku raja sentään jossain. Ja mitä ihmettä sinä edes luet tällaista nyyhkykirjallisuutta? Sinähän olet mies. Miehet lukevat Remestä tai Dan Brownia (voi luoja miten huono kirjailija). Äijäkirjallisuutta, ärrrrrr. Taidatte olla homo, vai? Olisihan minun pitänyt arvata noista viiksistä. Pitäkää ne kädet poissa sieltä! Voi luoja, älkää nyt herran nimessä ottako sitä housuistanne! Ei, älkää! Apua!!!”
Ja äkkiä Pedro aivan selittämättömästi astui alas jyrkänteeltä, jolla hän oli vain minuutti aikaisemmin suudellut kiihkeästi Tarjaa.
Ja äkkiä Pedro aivan selittämättömästi astui alas jyrkänteeltä, jolla hän oli vain minuutti aikaisemmin suudellut kiihkeästi Tarjaa.
perjantai 28. elokuuta 2009
Saatananpalvoja
Taikauskoisuuteen taipuvainen nuori, joka tekee maailman menosta johtopäätöksensä ja päättää liittyä voittajan puolelle.
torstai 27. elokuuta 2009
Menestys
Menestyvää on se, joka näyttää menestyvältä, ja se, joka näyttää menestyvältä, menestyy. Vrt. unkarilainen sanonta: ”Vahvin panee, muut katselevat.”
keskiviikko 26. elokuuta 2009
tiistai 25. elokuuta 2009
Yhdyntä
Eräänlainen masturbaation korvike. Vaatii huomattavan monimutkaisia järjestelyitä, yksityisen tilan, hyviä sosiaalisia ja teeskentelytaitoja sekä rutkasti hyvää onnea – tai vaihtoehtoisesti paksua lompakkoa – mutta yhdynnän toteutumisessa varmaa on ainoastaan sen epävarmuus. Huomautettakoon, että yhdyntään valmistauduttaessa on epäkorrektia puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja kysyä aiotulta yhdyntäpartnerilta jopa päiväkausien valmistelujen jälkeen ”johtaako tämä [...] jossain vaiheessa vihdoin yhdyntään?” Yhdynnän valmisteluun käytetty aika on yleensä käänteisesti suoraan verrannollinen itse yhdynnän kestoon.
Yhdynnän onnistumisen edellytyksenä on hyvä mielikuvitus ja useimmiten kyky kuvitella partnerin paikalle viehättävämpi henkilö. Epäonnistumisen vaara itse aktissa on suuri, toisin kuin kaikin puolin helpommassa ja siistimmässä masturbaatiossa. Yhdyntä sisältää monia riskejä, kuten erilaiset taudit, joista toiset ovat vain erittäin kiusallisia mutta jotkut hitaasti tappavia. Yhdynnän varjopuolista ja jälkiseurauksista mainittakoon lisäksi muun muassa veriset lakanat, hiertymät intiimialueilla, nolot tilanteet, yhdynnän ulkopuolelle jätettyjen mustasukkaisuus tai jopa väkivaltaisuus; psyykkiset ongelmat, turhautumat ja patoumat, vajavaisuuden tunne, syyllisyyden- ja synnintunto sekä mielipaha; parisuhde, avioliitto ja -ero; abortti tai epätoivottu suvunjatkuminen; isyyssyyte, sukuviha, sota sekä lopullisimpana kuolema.
Yhdynnän onnistumisen edellytyksenä on hyvä mielikuvitus ja useimmiten kyky kuvitella partnerin paikalle viehättävämpi henkilö. Epäonnistumisen vaara itse aktissa on suuri, toisin kuin kaikin puolin helpommassa ja siistimmässä masturbaatiossa. Yhdyntä sisältää monia riskejä, kuten erilaiset taudit, joista toiset ovat vain erittäin kiusallisia mutta jotkut hitaasti tappavia. Yhdynnän varjopuolista ja jälkiseurauksista mainittakoon lisäksi muun muassa veriset lakanat, hiertymät intiimialueilla, nolot tilanteet, yhdynnän ulkopuolelle jätettyjen mustasukkaisuus tai jopa väkivaltaisuus; psyykkiset ongelmat, turhautumat ja patoumat, vajavaisuuden tunne, syyllisyyden- ja synnintunto sekä mielipaha; parisuhde, avioliitto ja -ero; abortti tai epätoivottu suvunjatkuminen; isyyssyyte, sukuviha, sota sekä lopullisimpana kuolema.
maanantai 24. elokuuta 2009
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Pessimisti
Kun optimisti näkee valoa tunnelin päässä, pessimisti tietää, että valo kuuluu vastaantulevalle junalle.
tiistai 18. elokuuta 2009
Itä-Eurooppa
Kun suomalainen lähtee Itä-Eurooppaan, hän lähtee poikkeuksetta länteen. Silti hän ei itse asu mielestään Itä-Euroopassa. Vaikka suomalainen asuu maailman kainalossa, hänellä on pakottava tarve olla tunnustamatta sijaitsevansa samaoilla leveyspiireillä Valko-Venäjän, Romanian ja Bulgarian kanssa – ja vieläpä syrjemmässä pohjoisessa. Tämä on todellista arkipäivän psykomaantiedettä.
sunnuntai 16. elokuuta 2009
lauantai 15. elokuuta 2009
Konferenssi
Kokoaa yhteen joukon ihmisiä, jotka eivät yksinään pysty tekemään mitään, päättämään yhdessä, että on välttämätöntä perustaa komiteoita päättämään, ettei mitään ole tehtävissä.
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Paluu käytettyjen vitsien kauppaan
- Päivää, miten voin auttaa?
- Muistatte ehkä, että ostin teiltä eilen tämän vitsin...
- Aivan. Saitteko aikaan hyvät naurut?
- Siinäpä se. Tässä vitsissä on jotain vikaa. Se taitaa olla rikki.
- Katsotaanpa. Kyllä tämä näyttää ihan ehjältä ja käyttökelpoiselta. Ja me testaamme kaikki käytetyt vitsit ennen kuin ne myydään eteenpäin.
- Mutta kun käytin sitä, kukaan ei nauranut.
- Oletteko varma, että luitte käyttöohjeet?
- Kyllä. Ja myös soitin valmistajan puhelinnumeroon, joka on tuossa alareunassa.
- Mitä he sanoivat?
- He olivat yhtä ymmällään kuin minä. Minusta tuntuu, että he eivät ottaneet minua vakavasti.
- Hmm. Olen myynyt tätä vitsiä kymmeniä kappaleita sekä uutena että käytettyinä, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun tällaista on sattunut.
- Tämä nimenomainen kappale on kyllä aika kulunut. Katsokaa, yksi kulmista on päässyt pyöristymään ja tuo tahra melkein peittää punch-linen.
- Kuulkaas. Mitä jos annan teille tilalle uuden kappaleen? Käytetyn hinnalla, tietysti.
- Jaa. Samaa vitsiäkö?
- Niin tietysti.
- No, voisihan sitä kokeilla.
- Kas tässä. Tämä on ihan uusi ja avaamaton kappale.
- Kiitoksia. Toivotaan, että tämä toimii.
- Pahoittelen, jos vitsi aiheutti teille harmia. Tämä nimenomainen kappale on tosiaan hieman kulunut.
- No, ei se mitään. Ei se ollut teidän vikanne. Näkemiin.
- Näkemiin.
- Muistatte ehkä, että ostin teiltä eilen tämän vitsin...
- Aivan. Saitteko aikaan hyvät naurut?
- Siinäpä se. Tässä vitsissä on jotain vikaa. Se taitaa olla rikki.
- Katsotaanpa. Kyllä tämä näyttää ihan ehjältä ja käyttökelpoiselta. Ja me testaamme kaikki käytetyt vitsit ennen kuin ne myydään eteenpäin.
- Mutta kun käytin sitä, kukaan ei nauranut.
- Oletteko varma, että luitte käyttöohjeet?
- Kyllä. Ja myös soitin valmistajan puhelinnumeroon, joka on tuossa alareunassa.
- Mitä he sanoivat?
- He olivat yhtä ymmällään kuin minä. Minusta tuntuu, että he eivät ottaneet minua vakavasti.
- Hmm. Olen myynyt tätä vitsiä kymmeniä kappaleita sekä uutena että käytettyinä, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun tällaista on sattunut.
- Tämä nimenomainen kappale on kyllä aika kulunut. Katsokaa, yksi kulmista on päässyt pyöristymään ja tuo tahra melkein peittää punch-linen.
- Kuulkaas. Mitä jos annan teille tilalle uuden kappaleen? Käytetyn hinnalla, tietysti.
- Jaa. Samaa vitsiäkö?
- Niin tietysti.
- No, voisihan sitä kokeilla.
- Kas tässä. Tämä on ihan uusi ja avaamaton kappale.
- Kiitoksia. Toivotaan, että tämä toimii.
- Pahoittelen, jos vitsi aiheutti teille harmia. Tämä nimenomainen kappale on tosiaan hieman kulunut.
- No, ei se mitään. Ei se ollut teidän vikanne. Näkemiin.
- Näkemiin.
tiistai 11. elokuuta 2009
Käytettyjen vitsien kauppa
- Hyvää päivää.
- Päivää. Mitä saisi olla?
- Haluaisin vitsin.
- Uuden vai käytetyn?
- Uudet maksavat sen verran, että taidan tyytyä käytettyyn. Otatteko vaihdossa vanhan vitsin?
- Katsotaanpa. Jaaha. Tätä vitsiä meillä on jo aika monta, enkä mielellään ottaisi tätä enää lisää hyllyyn.
- En kyllä haluaisi viedä sitä takaisin kotiin. Se painaakin aika lailla ja olen käyttänyt sen jo loppuun. Vaimonikin haluaisi päästä siitä eroon. Jos saisin sillä edes pienen hyvityksen?
- No, olkoon menneeksi. Saatte siitä kahdenkymmenen prosentin alennuksen käytettyyn vitsiin. Joko olette löytänyt haluamanne?
- Nämä ovat kyllä aika kuluneita, mutta tässä voisi olla sopiva. Mitä luulette, voisiko tätä käyttää sekä häissä että hautajaisissa?
- Huomaan, että olette asiantuntija. Se on yksi meidän suosituimmista vitseistämme. Varsinainen klassikko. Suosittelen sitä lämpimästi, se sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen.
- Hyvä, otan sitten tämän.
- Se tekee viisi ja kaksikymmentä.
- Kiitos ja näkemiin.
- Näkemiin, ja tervetuloa toistekin.
- Päivää. Mitä saisi olla?
- Haluaisin vitsin.
- Uuden vai käytetyn?
- Uudet maksavat sen verran, että taidan tyytyä käytettyyn. Otatteko vaihdossa vanhan vitsin?
- Katsotaanpa. Jaaha. Tätä vitsiä meillä on jo aika monta, enkä mielellään ottaisi tätä enää lisää hyllyyn.
- En kyllä haluaisi viedä sitä takaisin kotiin. Se painaakin aika lailla ja olen käyttänyt sen jo loppuun. Vaimonikin haluaisi päästä siitä eroon. Jos saisin sillä edes pienen hyvityksen?
- No, olkoon menneeksi. Saatte siitä kahdenkymmenen prosentin alennuksen käytettyyn vitsiin. Joko olette löytänyt haluamanne?
- Nämä ovat kyllä aika kuluneita, mutta tässä voisi olla sopiva. Mitä luulette, voisiko tätä käyttää sekä häissä että hautajaisissa?
- Huomaan, että olette asiantuntija. Se on yksi meidän suosituimmista vitseistämme. Varsinainen klassikko. Suosittelen sitä lämpimästi, se sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen.
- Hyvä, otan sitten tämän.
- Se tekee viisi ja kaksikymmentä.
- Kiitos ja näkemiin.
- Näkemiin, ja tervetuloa toistekin.
maanantai 10. elokuuta 2009
sunnuntai 9. elokuuta 2009
Postmoderni
Kun 'moderni' tarkoittaa nykyistä ja 'post' jonkin jälkeistä, 'postmoderni' tarkoittaa siis tulevaa. Intellektuellit tarkoittavat postmodernilla kuitenkin modernin (eli nykyisen) kritiikkiä, jolloin he sijoittavat nykyisyyden menneisyyteen (ja tulevaisuuden nykyisyyteen). Postmodenismin keskeinen ajatus on, ettei todellisuutta ole olemassa ja ettei mitään voida sanoa; tästä ajatussuunnan kannattajat ovat tehtailleet hyllymetreittäin kirjoja, ja kuuluisimmat heistä ovat keränneet kirjoituksillaan suuren omaisuuden ja saavuttaneet merkittäviä asemia yhteiskunnassa, joka ei siis heidän mielestään ole todellinen. Esimerkiksi Jean Baudrillard kirjoitti aiheesta yli kolmekymmentä kirjaa ja Francis Fukuyama väitti historian loppuneen 1992 (joten todella eläisimme siis tulevaisuudessa eli postmodernissa). Fukuyama on nykyään (eli menneisyydessä) isopalkkainen professorismies ja konsultti. Postmoderniin asenteeseen kuuluvat kyynisyys, näköalattomuus, satunnaisten asioiden ylistäminen ja nihilismi.
Useiden ajattelijoiden mukaan olemme jo siirtyneet postmodernin jälkeiseen aikaan eli post-postmoderniin (tulevaisuuden jälkeiseen). Mikäli tämä kaikki tuntuu epäselvältä, älä huoli. Sekavuus kuuluu postmodernismin ytimeen ja on itse asiassa erottamaton osa sitä.
Postmodernista puhuttaessa on syytä käyttää huivia ja/tai baskeria sekä puhua värisevällä äänellä suurten tarinoiden loppumisesta. Miehillä on muotia ajella pää kaljuksi ja kasvattaa leukaparta. Postmodernista puhuvien naisten ei ole syytä käyttää meikkiä.
Useiden ajattelijoiden mukaan olemme jo siirtyneet postmodernin jälkeiseen aikaan eli post-postmoderniin (tulevaisuuden jälkeiseen). Mikäli tämä kaikki tuntuu epäselvältä, älä huoli. Sekavuus kuuluu postmodernismin ytimeen ja on itse asiassa erottamaton osa sitä.
Postmodernista puhuttaessa on syytä käyttää huivia ja/tai baskeria sekä puhua värisevällä äänellä suurten tarinoiden loppumisesta. Miehillä on muotia ajella pää kaljuksi ja kasvattaa leukaparta. Postmodernista puhuvien naisten ei ole syytä käyttää meikkiä.
Oksymoron
Sanapari, joka kumoaa toisensa. Jotkut ovat todellisia, kuten Vanhauusi synagoga (Praha), minimega-hampurilainen (McDonalds) tai Etelä-Pohjanmaa (Suomi). Osa täysin mielikuvituksellisia, kuten klassinen nykymusiikki, älykkörock, rehellinen poliitikko, eettinen yritys ja niin edelleen. Jälkimmäinen tapaus on osoitus kielen kyvystä ilmaista mahdottomuuksia ja on erityisesti humoristien ja runoilijoiden suosiossa.
lauantai 8. elokuuta 2009
Turisti
Yleensä keski-ikäinen valkoihoinen henkilö, jolla on kartta kädessä ja kamera roikkumassa kaulasta. Yleisin vaatetus on T-paita, vyölaukku, shortsit ja sandaalit. On paikallaan, kun pitäisi liikkua, ja liikkuu, kun pitäisi olla paikallaan. Esiintyy yleensä pareittain tai laumassa. Taksikuskien, taskuvarkaiden ja rihkamakauppiaiden tulonlähde.
Kysyttäessä kukaan ei tunnustaudu sellaiseksi, vaan turisti on aina Ikuinen Toinen.
Kysyttäessä kukaan ei tunnustaudu sellaiseksi, vaan turisti on aina Ikuinen Toinen.
perjantai 7. elokuuta 2009
Seurustelu
Yleensä kahden eri sukupuolta olevan nuoren ihmisen väliaikainen suhde ennen eroa. Aiheuttaa lapsenkaltaisella äänellä lepertelyä, älyllistä taantumusta sekä ruumiinnesteiden vaihtumista. Pohjimmiltaan seurustelussa kyse valtapelistä, jossa vahvempi osapuoli – lähes aina naaraspuolinen – yrittää muuttaa toista osapuolta ihanteidensa kaltaiseksi. Tämä valtapeli epäonnistuu aina ja pahimmillaan se naamioidaan ”rakkaudeksi”. Ambrose Biercen mukaan rakkaus on parannettavissa avioliitolla, johon pieni osa seurustelusta johtaa.
torstai 6. elokuuta 2009
Kulttuuripalkinto
Palkinto taiteilijalle, joka nyt asemansa vakiinnuttua ei enää tarvitse sitä, mutta olisi tarvinnut sellaista uransa alussa kipeästi.
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Kyynikot tuotantoportaissa
Sosialistimaat: vilpittömät johtavat ja kyynikot tekevät (tuottamatonta) työtä.
Kapitalistimaat: vilpittömät tekevät työt ja (tuottamattomat) kyynikot johtavat.
Kapitalistimaat: vilpittömät tekevät työt ja (tuottamattomat) kyynikot johtavat.
tiistai 4. elokuuta 2009
Televisio
Ikkuna maailmaan, joka vaikuttaa ilmeisesti niin kiehtovalta, että katsoja jää tuijottamaan sitä järjestä tyhjentyneenä. Antiikin seireenien tapaan se houkuttelee ihmisiä luokseen repiäkseen heidät kappaleiksi. Käyttää ravintonaan sohvaperunoita.
maanantai 3. elokuuta 2009
Vilpitön
1.Hyväksikäytettävä hölmö.
2.Sankari, joka ei pelkää tätä leimaa. Vilpitön vilpillisessä maailmassa osoittaa poikkeuksellista rohkeutta, mikäli kyseessä on tietoinen valinta. Joka tapauksessa siis hyväksikäytettävä hölmö.
3.Kyynisen vastakohta. Kukaan ei halua olla kyynikko, mutta vähänkin vilpittömästi tarkasteltuna on selvää, että juuri he menestyvät maailmassa – vilpittömien, eli hyväksikäytettävien hölmöjen kustannuksella.
4.Siis: surullisen hahmon optimisti.
2.Sankari, joka ei pelkää tätä leimaa. Vilpitön vilpillisessä maailmassa osoittaa poikkeuksellista rohkeutta, mikäli kyseessä on tietoinen valinta. Joka tapauksessa siis hyväksikäytettävä hölmö.
3.Kyynisen vastakohta. Kukaan ei halua olla kyynikko, mutta vähänkin vilpittömästi tarkasteltuna on selvää, että juuri he menestyvät maailmassa – vilpittömien, eli hyväksikäytettävien hölmöjen kustannuksella.
4.Siis: surullisen hahmon optimisti.
sunnuntai 2. elokuuta 2009
Popmusiikki
Visuaalisesti sukua pehmopornolle, musiikillisesti sukua naivismille ja lyyrisesti dadalle, mutta vähemmän kuin osiensa summa. Kokonaisuutena sukua idiotismille. (Määritelmän voi tarkistaa katsomalla MTV:tä).
lauantai 1. elokuuta 2009
Poliitikko
Henkilö, joka on ottanut salaisen Hypokrateen valan. (Ainoa poikkeus oli Adolf Hitler, joka teki mitä lupasi.) Sanoo ”me” kun tarkoittaa ”minä”. Sanoo ”on pakko” kun tarkoittaa ”tämä on hyväksi minulle”. Esittää omat etunsa yhteisinä etuina. Keski-ikäinen valkoinen mies useimmiten fyysisesti, mutta aina vähintään henkisesti. Kaksinaismoraalin ja tekopyhyyden erityisasiantuntija.
perjantai 31. heinäkuuta 2009
Urheilujuhla
Useampipäiväinen kisailu, joka kokoaa keski-ikäiset miehet ympäri maailmaa sekä prostituoidut ympäri maakuntia yhteen kaupunkiin, jonka hintataso nousee äkillisesti (paitsi Suomessa, jossa hintataso on jo valmiiksi sietämätön). Erityisesti taksikuskien, hot-dog -kojujen pitäjien sekä rihkamakauppiaiden suosiossa.
perjantai 24. heinäkuuta 2009
Menestyksen avain
Luokseni tuli mies, joka sanoi: ”Minussa on jotain vialla.” Soitin hänelle Bachia. Hän sanoi, ettei pitänyt viulusta. Soitin hänelle Beatlesia, ja hän valitti sähkökitarasta. Kun näytin hänelle Michelangelon maalauksen, hän sanoi, ettei pitänyt tämän käyttämästä punaisesta väristä.
Vein hänet metsään. Hän sanoi, ettei pitänyt puista. Kun katsoimme takaisin kaupunkiin, hän valitti rakennusten tekevän sen rumaksi.
Hän osoitti ihmisiä vilkkaalla kadulla ja sanoi: ”Kaikkien heidän avullaan minusta on tullut rikas.”
Hän oli menestyksekäs mies.
Vein hänet metsään. Hän sanoi, ettei pitänyt puista. Kun katsoimme takaisin kaupunkiin, hän valitti rakennusten tekevän sen rumaksi.
Hän osoitti ihmisiä vilkkaalla kadulla ja sanoi: ”Kaikkien heidän avullaan minusta on tullut rikas.”
Hän oli menestyksekäs mies.
torstai 23. heinäkuuta 2009
Auto
1) Alunperin sadun toteutunut unelma peninkulman saappaista. 2) Sittemmin symboli, joka osoittaa omistajansa yhteiskunnallista asemaa. Muun muassa erittäin lujaa isoa ympyrää ajavat kuljettajat ovat arvostettuja massojen keskuudessa. Kaikkein korkeimmalla ihmishierarkiassa ovat ne, joiden ei tarvitse edes omistaa ylisuurta mustaikkunaista autoa, jota ajaa heidän puolestaan pukuun sonnustautunut vanhempi mieshenkilö. Tätä ei pidä sekoittaa julkiseen liikenteeseen, jota käyttävät ne, joilla ei ole oikeasti varaa autoon.
Suvaitsevaisuus
Tekopyhyyden suurin muoto. Malliesimerkki ihmismielen kyvystä kehittää paradokseja. Suvaitsevainen ihminen on mahdottomuus.
Suvaitseeko suvaitsevainen suvaitsematonta? Jos ei suvaitse, hän on suvaitsematon, jota ei itseään tarvitse suvaita. Jos suvaitsee, hän suvaitsee esimerkiksi natsit, mitä ei voida pitää kovinkaan suurena suvaitsevaisuutena. Suvaitsevaisuus ilmenee siis vain näennäisyytenä ja niin kauan kuin se ei uhkaa suvaitsevaista, tämän yksityistä suvaitsemattomuuttaan tai suvaitsevaisuuden kohdetta.
Suvaitsevaisuuden tekopyhyys tulee parhaiten ilmi niin sanotussa uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa, jossa uskonnollinen ihminen muka suvaitsee muiden uskontojen kannattajia, jotka saavat harjoittaa uskontoaan niin kauan kuin se ei uhkaa suvaitsevaisen omia etuja. Muuthan joutuvat joka tapauksessa helvettiin. Tämän vuoksi esimerkiksi kristityt amerikkalaiset eivät suvaitse ateisteja, jotka astuvat suoraan uskovaisten varpaille, mutta suvaitsevat muslimeja niin kauan kuin nämä eivät ala terroristeiksi. Todellisuudessa pitäisi puhua sietämisestä: suvaitsevaisuudesta puhuminen on valehtelemista ja edellyttää a priori muiden tuomitsemista. Suvaitsevaiseksi itseään kutsuva ihminen pitää suvaitsemattomuutensa omana tietonaan.
Suvaitseeko suvaitsevainen suvaitsematonta? Jos ei suvaitse, hän on suvaitsematon, jota ei itseään tarvitse suvaita. Jos suvaitsee, hän suvaitsee esimerkiksi natsit, mitä ei voida pitää kovinkaan suurena suvaitsevaisuutena. Suvaitsevaisuus ilmenee siis vain näennäisyytenä ja niin kauan kuin se ei uhkaa suvaitsevaista, tämän yksityistä suvaitsemattomuuttaan tai suvaitsevaisuuden kohdetta.
Suvaitsevaisuuden tekopyhyys tulee parhaiten ilmi niin sanotussa uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa, jossa uskonnollinen ihminen muka suvaitsee muiden uskontojen kannattajia, jotka saavat harjoittaa uskontoaan niin kauan kuin se ei uhkaa suvaitsevaisen omia etuja. Muuthan joutuvat joka tapauksessa helvettiin. Tämän vuoksi esimerkiksi kristityt amerikkalaiset eivät suvaitse ateisteja, jotka astuvat suoraan uskovaisten varpaille, mutta suvaitsevat muslimeja niin kauan kuin nämä eivät ala terroristeiksi. Todellisuudessa pitäisi puhua sietämisestä: suvaitsevaisuudesta puhuminen on valehtelemista ja edellyttää a priori muiden tuomitsemista. Suvaitsevaiseksi itseään kutsuva ihminen pitää suvaitsemattomuutensa omana tietonaan.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
Keinottelu
Ostaa halvalla pullo vettä esikaupungissa ja myydä se kalliilla turistille keskustassa. Edistyneempi versio on täyttää tyhjä pullo vesijohtovedellä, väittää sitä kaukaa tuoduksi erikoisvedeksi ja myydä se pöyristyttävällä hinnalla varakkaalle turistille hienossa ravintolassa.
Rocktähti
Yleensä sairaalloisen laiha nuori mies, joka hankkii huumeensa sinun tai tyttäresi rahoilla. Aikaisemmin samanlaisia henkilöitä sanottiin, boheemeiksi, tuhlaajapojiksi, elämäntaiteilijoiksi tai poliisin vanhoiksi tutuiksi, mutta kiitos nykyaikaisen kulttuuriteollisuuden, heidän ei tarvitse enää turvautua murhiin, ryöstöihin tai kerjäämiseen rahoittaakseen hillittömyyksiä suosivan elämäntyylinsä.
tiistai 21. heinäkuuta 2009
Upgrade
”Kulta, häiritseekö sinua, että olen viisi vuotta sinua nuorempi?”
”Miten niin. Ei tietenkään. Onhan aivan tavallista, että mies on hieman vanhempi.”
”Mutta tuntuuko sinusta, ettei meillä ole paljoakaan yhteistä?”
”Päinvastoin! Olen aina ollut hullaantunut nuoriin naisiin.”
”Mutta kun minä olin ensimmäisellä luokalla koulussa, sinä olit... Hm... Jo lukiossa.”
”Mitä sitten, minä tunnen erään hepun, joka on naimisissa itseään viisitoista vuotta nuoremman naisen kanssa.”
”Oh, hyvä mieheni, minähän olen sinua melkein kaksikymmentä vuotta nuorempi.”
”Kyllähän minä tiedän sen. Minua päinvastoin kiihdyttää ajatus siitä, että olen ollut aina isoisäsi hyvä ystävä.”
”Mutta eikö sinua todellakaan haittaa, että olemme syntyneet eri vuosituhansina?”
”Mehän olemme luotuja toisillemme!”
”Entä se, että sinä olet juutalainen ja minä kristitty.”
”Kultaseni, sille asialle minäkään en voi mitään.”
”Miten niin. Ei tietenkään. Onhan aivan tavallista, että mies on hieman vanhempi.”
”Mutta tuntuuko sinusta, ettei meillä ole paljoakaan yhteistä?”
”Päinvastoin! Olen aina ollut hullaantunut nuoriin naisiin.”
”Mutta kun minä olin ensimmäisellä luokalla koulussa, sinä olit... Hm... Jo lukiossa.”
”Mitä sitten, minä tunnen erään hepun, joka on naimisissa itseään viisitoista vuotta nuoremman naisen kanssa.”
”Oh, hyvä mieheni, minähän olen sinua melkein kaksikymmentä vuotta nuorempi.”
”Kyllähän minä tiedän sen. Minua päinvastoin kiihdyttää ajatus siitä, että olen ollut aina isoisäsi hyvä ystävä.”
”Mutta eikö sinua todellakaan haittaa, että olemme syntyneet eri vuosituhansina?”
”Mehän olemme luotuja toisillemme!”
”Entä se, että sinä olet juutalainen ja minä kristitty.”
”Kultaseni, sille asialle minäkään en voi mitään.”
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Elokuva-arvostelu
Tämä amerikkalainen propagandaelokuva (lisää elokuvan nimi tähän) on tyypillinen esimerkki degeneroituneiden jenkkien individualismista sekä materialismista. Elokuva (lisää nimi tähän) ylistää yksilöä sen sijaan, että osoittaisi todenmukaisesti ihmisen olevan osa yhteiskuntaluokkaansa. Se täyttää lähes naurettavalla tavalla kaikki propagandan tunnusmerkit: Ensin esitellään herooinen yksilö (jota esittää tunnettu samankaltaisten roolien esittäjä: lisää nimi tähän) onnellisen perheensä keskellä (sen sijaan, että näytettäisiin tämä osana ihmiskuntaa ja yhteiskuntaluokkaansa). Lyhyen johdannon jälkeen ”pyhä perhe” joutuu uhatuksi kasvottomien ”rikollisten” taholta (joiden pitäisi itse asiassa olla elokuvan sankareita, koska he totuudellisesti rikkovat perheen valheellisen yhtenäisyyden). Sankari pelastaa perheensä, mutta tulee samalla osalliseksi konfliktista, johon hänellä ei pitäisi olla osaa eikä arpaa. ”Rikolliset” yrittävät tehdä ihmiskunnalle palveluksen likvidoimalla degeneroituneen kapitalistijohtajan, joka on noussut asemaansa pelkästään syntyperänsä johdosta, mutta ”sankari” sotkee heidän suunnitelmansa suojellessaan perhettään ja asettumalla täysin idioottimaisesti näitä luokkasotureita vastaan. ”Rikolliset” esitetään tästä lähtien täysin valheellisesti siten, että he alkavat vainota typerästi ”sankaria” sen sijaan, että jatkaisivat sankarillista luokkataisteluaan.
Kaikki tämä esitetään mitä tyypillisimmässä kapitalistisessa filmikaavassa. Kuudenkymmenen minuutin kohdalla ”sankari” joutuu tilanteeseen, jossa hänen luokkatietoisuutensa vääristyy peruuttamattomasti ja hän on täysin kykenemätön olemaan pelastettavissa edes parhaimmalla uudelleenkoulutusleirillä. Yhdeksänkymmenen minuutin rajapyykissä hän on valmis taistelemaan pimeiden voimien puolella suojellakseen kapitalistijohtajaa. Kaikki tämä imelällä perhearvojen korostamisella kuorrutettuna, joka tekee tästä propagandasta vieläkin kuvottavampaa seurattavaa. Lopuksi ”sankari” tietenkin voittaa todellisen sankarin (luokkasoturin), joka esitetään elokuvassa tyrmistyttävän vääristyneessä valossa. Voidaan kuvitella, että jälkeenjäänyt amerikkalaiskatsoja hurraa ”sankarilleen”, kun tämä lävistää ”rikollisjohtajan” harppuunallaan (tai: lisää aseen nimi tähän). Todettakoon, että lopun taistelukohtaus on luonnollisesti kuvattu sekä niin jännittävästi että puolueellisesti, kuin vain Hollywoodin parhaat propagaattorit osaavat.
Lopputaistelun jälkeen seuraa tutun kaavan mukaan häivytys: Musiikki vaihtuu imeläksi, ”sankarin” vaimo syöksyy hänen syliinsä, lapset seuraavat perässä ja jopa perheen koira haukahtaa iloisesti. Sankari lausuu jotain nokkelaksi tarkoitettua. Vihoviimeiseksi lopuksi ”sankari” saa kapitalistijohtajalta kunniamerkin elokuvan päättyessä Amerikan lipun liehumiseen sekä kansallislaulun säveliin. Lopputeksteissä lupaillaan jatko-osaa sekä mainostetaan epäterveellistä ruokaa jumputtavan disco-musiikin tahdissa.
Kaikki tämä esitetään mitä tyypillisimmässä kapitalistisessa filmikaavassa. Kuudenkymmenen minuutin kohdalla ”sankari” joutuu tilanteeseen, jossa hänen luokkatietoisuutensa vääristyy peruuttamattomasti ja hän on täysin kykenemätön olemaan pelastettavissa edes parhaimmalla uudelleenkoulutusleirillä. Yhdeksänkymmenen minuutin rajapyykissä hän on valmis taistelemaan pimeiden voimien puolella suojellakseen kapitalistijohtajaa. Kaikki tämä imelällä perhearvojen korostamisella kuorrutettuna, joka tekee tästä propagandasta vieläkin kuvottavampaa seurattavaa. Lopuksi ”sankari” tietenkin voittaa todellisen sankarin (luokkasoturin), joka esitetään elokuvassa tyrmistyttävän vääristyneessä valossa. Voidaan kuvitella, että jälkeenjäänyt amerikkalaiskatsoja hurraa ”sankarilleen”, kun tämä lävistää ”rikollisjohtajan” harppuunallaan (tai: lisää aseen nimi tähän). Todettakoon, että lopun taistelukohtaus on luonnollisesti kuvattu sekä niin jännittävästi että puolueellisesti, kuin vain Hollywoodin parhaat propagaattorit osaavat.
Lopputaistelun jälkeen seuraa tutun kaavan mukaan häivytys: Musiikki vaihtuu imeläksi, ”sankarin” vaimo syöksyy hänen syliinsä, lapset seuraavat perässä ja jopa perheen koira haukahtaa iloisesti. Sankari lausuu jotain nokkelaksi tarkoitettua. Vihoviimeiseksi lopuksi ”sankari” saa kapitalistijohtajalta kunniamerkin elokuvan päättyessä Amerikan lipun liehumiseen sekä kansallislaulun säveliin. Lopputeksteissä lupaillaan jatko-osaa sekä mainostetaan epäterveellistä ruokaa jumputtavan disco-musiikin tahdissa.
perjantai 17. heinäkuuta 2009
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Vallankumouksen ensimmäinen päivä
Vallankumoukselliset olivat saavuttaneet voiton pitkässä ja uuvuttavassa kamppailussa, jossa oli menetetty valtavasti ihmishenkiä. Vihdoin koitti Voiton päivä. Vastavallankumoukselliset ja taantumukselliset oli pyyhkäisty tieltä ja valta olisi vihdoin sillä, jolle se kuului: kansalla.
Samalla, kun kansa riemuitsi kaduilla, vallankumouksen johtajat saapuivat suurenmoiseen palatsiin, jossa keisarit ja kuninkaat olivat hallinneet despootteina vuosisatojen ajan. Palatsi huokui loistoa; timantteja, kultaa ja rubiineja, jotka oli ryöstetty samalla, kun tavallinen kansa oli nähnyt nälkää sukupolvesta toiseen. Mutta nyt olisi kaikki toisin. Kaikki tämä loisto ja kansakunnan luonnonrikkaudet käytettäisiin tästä lähtien kaikkien hyväksi. Ihmisten ei tarvitsisi enää koskaan raataa leipänsä eteen.
Kansan valitsemat johtajat tekivät yksityiskohtaisia suunnitelmia, mihin tämä kaikki rikkaus käytettäisiin. Kadut päällystettäisiin kullalla. Joka päivä olisi juhlapäivä, ja pöydät kaikkialla maan kolkassa notkuisivat tätä lähtien juhla-aterioista. Taideaarteet vietäisiin kapakoihin ja palatseista tehtäisiin kansalaisten olohuoneita. Kenenkään ei tarvitsisi koskaan kumartaa tai palvella ketään, eikä kukaan olisi toista parempi. Kaikki tämä vannottiin vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen. Vallankumousjohtajat menivät nukkumaan tietoisina siitä, että kaikki tulisi tästä lähtien olemaan paremmin.
Sitten koitti vallankumouksen toinen päivä.
Samalla, kun kansa riemuitsi kaduilla, vallankumouksen johtajat saapuivat suurenmoiseen palatsiin, jossa keisarit ja kuninkaat olivat hallinneet despootteina vuosisatojen ajan. Palatsi huokui loistoa; timantteja, kultaa ja rubiineja, jotka oli ryöstetty samalla, kun tavallinen kansa oli nähnyt nälkää sukupolvesta toiseen. Mutta nyt olisi kaikki toisin. Kaikki tämä loisto ja kansakunnan luonnonrikkaudet käytettäisiin tästä lähtien kaikkien hyväksi. Ihmisten ei tarvitsisi enää koskaan raataa leipänsä eteen.
Kansan valitsemat johtajat tekivät yksityiskohtaisia suunnitelmia, mihin tämä kaikki rikkaus käytettäisiin. Kadut päällystettäisiin kullalla. Joka päivä olisi juhlapäivä, ja pöydät kaikkialla maan kolkassa notkuisivat tätä lähtien juhla-aterioista. Taideaarteet vietäisiin kapakoihin ja palatseista tehtäisiin kansalaisten olohuoneita. Kenenkään ei tarvitsisi koskaan kumartaa tai palvella ketään, eikä kukaan olisi toista parempi. Kaikki tämä vannottiin vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen. Vallankumousjohtajat menivät nukkumaan tietoisina siitä, että kaikki tulisi tästä lähtien olemaan paremmin.
Sitten koitti vallankumouksen toinen päivä.
tiistai 14. heinäkuuta 2009
Kulttuurin ystävä
Minä olen kulttuurin suurkuluttaja. Enkä nyt todellakaan tarkoita mitään sirkushuveja vaan aitoa, syvällistä Kulttuuria. En kuuntele radiota enkä juuri katsele televisiota; ne on tarkoitettu rahvaalle, kuten Hollywood-tuotoksetkin. Jos katson elokuvia, katson eurooppalaisia taide-elokuvia tai mustavalkoisia riippumattomia amerikkalaisia tuotantoja. Televisiosta katson vain laadukkaita kulttuuridokumentteja. En kestä käydä elokuvateattereissa, jossa muut ihmiset pilaavat tunnelman tirskumalla väärissä paikoissa tai rypistelemällä karkkipapereita. Elokuvia varten minulla on kotona kotiteatteri, ja omistan hienon valikoiman taide-elokuvia teräväpiirtolevyinä. Mutta se elokuvista, sehän on vielä täysin kehittymätön taidemuoto.
Musiikkina kuuntelen parhaita klassisia levytyksiä sekä jazzia. Minulla on yli tuhannen nimikkeen kokoelma cd-levyjä, jotka on järjestetty aakkosten mukaan. Luovuin vinyylilevyistä, koska ne ovat teknisesti heikompilaatuisia kuin cd-levyt, enkä voi ymmärtää niihin liitettyä nostalgiaa. Populaarimusiikista suosin vain 1970-luvun proggressiivista rockia sekä klassista bluesia. Myös swing saattaa pyörähtää levylautasellani, jos olen erityisen kepeällä päällä.
Matkoillani etsiydyn kaupunkeihin, joissa on tarjolla paljon oopperaa, balettia ja jazzia. Käyn myös teattereissa; ei haittaa, vaikka esitys olisi vieraalla kielellä, koska olen lukenut kaikki näytelmät etukäteen ja nähnyt klassikot useina eri versioina. Lontoossa käydessäni käyn joka päivä teatterissa yhdessä päivä- ja yhdessä iltanäytöksessä. Sanomattakin on selvää, että käyn katsomassa kaikki kotikaupunkini ammatti- ja harrastajateatterinäytökset. Olenpa kerran esittänyt pientä roolia eräässä kellariteatterissa, mutta tulin siihen tulokseen, etten oikein päässyt roolini (koivu) sisään. Jätetään Taiteen tekeminen Taiteilijoille!
Varsinainen heikkouteni ja rakkauteni on kuitenkin kirjallisuus. Olen suorastaan addiktoitunut kirjoihin. Luen 2-4 romaania päivässä enkä tulisi kerta kaikkiaan toimeen ilman kirjoja. Kotonani minulla täytyy olla kirja ulottuvillani kaikkialla, minne menen. Minulla on kirja keittiössä, yöpöydällä, tässä vieressäni olohuoneessa ja tietenkin wc:ssä. Ellen pysty varsinaisesti lukemaan kirjaa, kuuntelen niitä äänikirjoina, vaikkapa kävellessäni tai tehdessäni rutiiniaskareita. Harvassa ovat ne hetket, etten lukisi jotain kirjaa.
Olen huomannut, että pystyn keskittymään enempään kuin yhteen asiaan samanaikaisesti. Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että Kulttuuria ja Taidetta on niin runsaasti, että jään paljosta paitsi, jos keskityn vain yhteen asiaan kerrallaan. Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt. Siksi lopetin myös työni toimistossa ja omistauduin täydellisesti Taiteelle.
Nykyään saatan kirjaa lukiessani joko kuunnella samalla musiikkia, katsoa elokuvia tai vaikkapa teatteriesitystä. Parhaimmillaan olen tällä metodilla saanut nauttia viidestä taide-elämyksestä samanaikaisesti. Viime New Yorkin matkallani katsoin samanaikaisesti Broadway-musikaalia, kuuntelin Daniel Barenboimin Bach-levytyksiä, luin Samuel Beckettin näytelmää, katsoin kannettavalta dvd-soittimelta uusinta Wim Wenders -elokuvaa ja ihailin lumoavaa kuvakirjaa Michelagelon veistoksista. Jotkut katsojat tuntuivat paheksuvan toimintaani, mutta epäilenpä useimpien heistä kateellisina salaa ihailleen todellista Taiteen ystävää. Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että pystyn nauttimaan Taiteesta parhaiten oman kotini rauhassa. Siksi vältän poistumasta kotoani muuten kuin pakon edessä, koska kaikki aika pois kotoa ja Taiteen äärestä on hukkaan heitettyä aikaa.
Musiikkina kuuntelen parhaita klassisia levytyksiä sekä jazzia. Minulla on yli tuhannen nimikkeen kokoelma cd-levyjä, jotka on järjestetty aakkosten mukaan. Luovuin vinyylilevyistä, koska ne ovat teknisesti heikompilaatuisia kuin cd-levyt, enkä voi ymmärtää niihin liitettyä nostalgiaa. Populaarimusiikista suosin vain 1970-luvun proggressiivista rockia sekä klassista bluesia. Myös swing saattaa pyörähtää levylautasellani, jos olen erityisen kepeällä päällä.
Matkoillani etsiydyn kaupunkeihin, joissa on tarjolla paljon oopperaa, balettia ja jazzia. Käyn myös teattereissa; ei haittaa, vaikka esitys olisi vieraalla kielellä, koska olen lukenut kaikki näytelmät etukäteen ja nähnyt klassikot useina eri versioina. Lontoossa käydessäni käyn joka päivä teatterissa yhdessä päivä- ja yhdessä iltanäytöksessä. Sanomattakin on selvää, että käyn katsomassa kaikki kotikaupunkini ammatti- ja harrastajateatterinäytökset. Olenpa kerran esittänyt pientä roolia eräässä kellariteatterissa, mutta tulin siihen tulokseen, etten oikein päässyt roolini (koivu) sisään. Jätetään Taiteen tekeminen Taiteilijoille!
Varsinainen heikkouteni ja rakkauteni on kuitenkin kirjallisuus. Olen suorastaan addiktoitunut kirjoihin. Luen 2-4 romaania päivässä enkä tulisi kerta kaikkiaan toimeen ilman kirjoja. Kotonani minulla täytyy olla kirja ulottuvillani kaikkialla, minne menen. Minulla on kirja keittiössä, yöpöydällä, tässä vieressäni olohuoneessa ja tietenkin wc:ssä. Ellen pysty varsinaisesti lukemaan kirjaa, kuuntelen niitä äänikirjoina, vaikkapa kävellessäni tai tehdessäni rutiiniaskareita. Harvassa ovat ne hetket, etten lukisi jotain kirjaa.
Olen huomannut, että pystyn keskittymään enempään kuin yhteen asiaan samanaikaisesti. Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että Kulttuuria ja Taidetta on niin runsaasti, että jään paljosta paitsi, jos keskityn vain yhteen asiaan kerrallaan. Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt. Siksi lopetin myös työni toimistossa ja omistauduin täydellisesti Taiteelle.
Nykyään saatan kirjaa lukiessani joko kuunnella samalla musiikkia, katsoa elokuvia tai vaikkapa teatteriesitystä. Parhaimmillaan olen tällä metodilla saanut nauttia viidestä taide-elämyksestä samanaikaisesti. Viime New Yorkin matkallani katsoin samanaikaisesti Broadway-musikaalia, kuuntelin Daniel Barenboimin Bach-levytyksiä, luin Samuel Beckettin näytelmää, katsoin kannettavalta dvd-soittimelta uusinta Wim Wenders -elokuvaa ja ihailin lumoavaa kuvakirjaa Michelagelon veistoksista. Jotkut katsojat tuntuivat paheksuvan toimintaani, mutta epäilenpä useimpien heistä kateellisina salaa ihailleen todellista Taiteen ystävää. Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että pystyn nauttimaan Taiteesta parhaiten oman kotini rauhassa. Siksi vältän poistumasta kotoani muuten kuin pakon edessä, koska kaikki aika pois kotoa ja Taiteen äärestä on hukkaan heitettyä aikaa.
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Kynsi
Pieni ruumiinosa ihmisellä, joka on naisilla värjäämistä, miehillä pistaapipähkinöiden avaamista varten.
Hyvää yötä
Pavel Pravda katsoi pulloa pöydällä. Se sisälsi puoli litraa ainetta, joka paransi köyhyyden, elämän vääryydet ja yleisen ikävyyden sekä kaikki sairaudet. Hän korkkasi pullon.
Toinen pullo oli vielä varalla keittiön kaapissa.
Toinen pullo oli vielä varalla keittiön kaapissa.
Ystävä
Miessukupuolta edustava henkilö, joka jakaa kanssasi tarjoamasi oluen, mutta ei ole tavoitettavissa, kun pyydät häneltä lainaa.
Naisilla, jotka eivät juo olutta, ei ole tiettävästi ystäviä.
Naisilla, jotka eivät juo olutta, ei ole tiettävästi ystäviä.
Jotakin
Billy meni Sallyn luokse ja teki jotakin. Myös Sally teki jotakin. Sallyn aviomies Gary tuli kotiin ja teki jotakin.
Billy ei tekisi enää mitään. Poliisi tuli paikalle ja teki jotakin.
Vuotta myöhemmin Sally teki taas jotakin, tällä kertaa Sammyn kanssa. Mutta Gary ei kyennyt tekemään mitään.
Billy ei tekisi enää mitään. Poliisi tuli paikalle ja teki jotakin.
Vuotta myöhemmin Sally teki taas jotakin, tällä kertaa Sammyn kanssa. Mutta Gary ei kyennyt tekemään mitään.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
Julkkis
Tunnetun ja tyhjentävän määritelmän mukaan henkilö, joka on tunnettu siitä, että hän on kuuluisa. Julkkiksella ei tarvitse olla muita ominaisuuksia eikä hänen tarvitse osata mitään erityistä. Kuuluisuuden alkuperä on useimmiten hämärtynyt edellä mainitusta syystä. Ensimmäiset tunnetut julkkikset olivat antiikin jumalia. Yleinen, mutta julkilausumaton mielipide pitää nykyajankin julkkiksia eräänlaisina mielikuvitusolentoina, koska he ovat tavallisten ihmisten saavuttamattomissa ja tuntuvat elävän todellisuuttakin todellisemmassa maailmassa.
Julkkiksen tehtävä on esittää mielipiteitä asiasta kuin asiasta, levyttää lauluja ja elää ”todellista elämää”. Julkkikset ovat kaikkien alojen asiantuntijoita vailla todellista pätevyyttä millekään alalle. He rakastavat, juovat, naivat, riisuuntuvat, pukeutuvat, masentuvat, piristyvät, kokkaavat, laihtuvat, eroavat, tilittävät, vetävät huumeita ja kuolevat suuren yleisön puolesta. Julkkiksilla on monopoli aiemmin yleisinhimillisinä tunteina pidettyihin asioihin; suuren yleisön tehtävä on ihailla näitä super-ihmisiä passiivisesti ja kuluttaa heidän ympärilleen synnytetyn teollisuuden tuotteita.
Ilman julkkiksia nykyaikaiset yhteiskunnat romahtaisivat sekä inhimillisesti, hallinnollisesti että taloudellisesti.
Julkkiksen tehtävä on esittää mielipiteitä asiasta kuin asiasta, levyttää lauluja ja elää ”todellista elämää”. Julkkikset ovat kaikkien alojen asiantuntijoita vailla todellista pätevyyttä millekään alalle. He rakastavat, juovat, naivat, riisuuntuvat, pukeutuvat, masentuvat, piristyvät, kokkaavat, laihtuvat, eroavat, tilittävät, vetävät huumeita ja kuolevat suuren yleisön puolesta. Julkkiksilla on monopoli aiemmin yleisinhimillisinä tunteina pidettyihin asioihin; suuren yleisön tehtävä on ihailla näitä super-ihmisiä passiivisesti ja kuluttaa heidän ympärilleen synnytetyn teollisuuden tuotteita.
Ilman julkkiksia nykyaikaiset yhteiskunnat romahtaisivat sekä inhimillisesti, hallinnollisesti että taloudellisesti.
lauantai 11. heinäkuuta 2009
Alemmuuskompleksi
”Mikäs mies te oikein olette?”
”Minä olen vain tämmöinen tavallinen romaanihenkilö.”
”Romaanihenkilö, vai? Missäs romaanissa te oikein esiinnytte?”
”Ei se oikeastaan ole romaani. Vain pieni dialoginpätkä.”
”Jaahas. Ja onko se pätkä osa jotain kirjaa?”
”Ei se ole kirja. Se on vain pieni keskustelu.”
”Mielikuvitushenkilö vai? Onko tekstiä julkaistu missään?”
”Ei sitä ole missään julkaistu. Se on kyllä laitettu internettiin.”
”Siellähän niitä tekstejä piisaa.”
”Piisaa kyllä. Mutta minä niin kovasti toivoisin, että olisin jokin päivä vielä oikein kansien välissä.”
”No, toivossa on hyvä elää. Jatkakaahan matkaa siitä. Älkää jääkö siihen maleksimaan.”
”Kiitoksia, massa.”
”Minä olen vain tämmöinen tavallinen romaanihenkilö.”
”Romaanihenkilö, vai? Missäs romaanissa te oikein esiinnytte?”
”Ei se oikeastaan ole romaani. Vain pieni dialoginpätkä.”
”Jaahas. Ja onko se pätkä osa jotain kirjaa?”
”Ei se ole kirja. Se on vain pieni keskustelu.”
”Mielikuvitushenkilö vai? Onko tekstiä julkaistu missään?”
”Ei sitä ole missään julkaistu. Se on kyllä laitettu internettiin.”
”Siellähän niitä tekstejä piisaa.”
”Piisaa kyllä. Mutta minä niin kovasti toivoisin, että olisin jokin päivä vielä oikein kansien välissä.”
”No, toivossa on hyvä elää. Jatkakaahan matkaa siitä. Älkää jääkö siihen maleksimaan.”
”Kiitoksia, massa.”
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Uusavuttomuus
Nykyaikana yleinen tauti, jonka kantaja on kyvytön ymmärtämään, että ihminen tarvitsee ravintoa ja vessapaperia huomennakin. Henkilö, joka käyttää enemmän rahaa olueen, kuin hänellä olisi varaa. Yleensä tämäkään raha ei ole omaa, vaan joko äidiltä tai valtiolta saatua. Purkan, perunalastujen ja pikaruoan ystävä. Pitää suosikkieläiminään meetvurstia ja kebabia. Ruokkimisaika yleensä keskiyön jälkeen nakkikioskilla. Tärkein kodinkone mikroaaltouuni.
Seuraavista lauseista voi tunnistaa uusavuttoman:
”En oo syöny tänään mitään.”
”Missä mun toinen sukka on?”
”Mutsin ruoka on parasta.”
”Kato vittu googlesta.”
”Ei mulloo rahaa.”
”Ei se oo kiiwi, se on vanha sämpylä.”
Seuraavista lauseista voi tunnistaa uusavuttoman:
”En oo syöny tänään mitään.”
”Missä mun toinen sukka on?”
”Mutsin ruoka on parasta.”
”Kato vittu googlesta.”
”Ei mulloo rahaa.”
”Ei se oo kiiwi, se on vanha sämpylä.”
torstai 9. heinäkuuta 2009
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Ydinaseeton maailma
Suuri päivä oli koittanut. Maailma oli vihdoin päässyt vapaaksi ydinaseista. Tarkalleen viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun edesmennyt presidentti Obama oli julkistanut ajatuksen puheessaan Prahan linnassa. Tuolloin monet olivat pitäneet ajatusta ydinaseettomasta maailmasta mahdottomuutena ja hippien höpinänä. Tänään se oli kuitenkin totta.
Ihmiset ympäri maailmaa juhlivat aseistariisunnan suurinta päivää. Ei enää ydinpommin pelkoa! Ei enää kauhun tasapainoa! Ei enää painajaisia! Tästä lähtien lapsemme saisivat nukkua rauhassa. Nyt voitaisiin alkaa työskennellä yhä paremman maailman puolesta. Seuraavaksi poistettaisiin nälänhätä, kuivuus ja taattaisiin kaikille tasapuolinen mahdollisuus koulutukseen ja työhön. Ihmiskunta oli jälleen tehnyt mahdottomasta mahdollista!
Seuraavana päivänä alkoi kolmas maailmansota.
Ihmiset ympäri maailmaa juhlivat aseistariisunnan suurinta päivää. Ei enää ydinpommin pelkoa! Ei enää kauhun tasapainoa! Ei enää painajaisia! Tästä lähtien lapsemme saisivat nukkua rauhassa. Nyt voitaisiin alkaa työskennellä yhä paremman maailman puolesta. Seuraavaksi poistettaisiin nälänhätä, kuivuus ja taattaisiin kaikille tasapuolinen mahdollisuus koulutukseen ja työhön. Ihmiskunta oli jälleen tehnyt mahdottomasta mahdollista!
Seuraavana päivänä alkoi kolmas maailmansota.
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Pommi
Sen ei pitänyt olla mahdollista, mutta niin siinä sitten vain kävi. Pommi räjähti kilometri Helsingin keskustan yläpuolella ja hävitti sekunnissa eduskuntatalon, presidentinlinnan ja Nokian pääkonttorin sekä kaiken sen väliltä. Kun paineaalto iski lähiöihin, oli Yleisradio lähettänyt viimeisen lähetyksensä, oopperassa laulettu viimeinen aaria ja linnunlaulussa kirjoitettu viimeinen runo.
Laskeuman alla olivat kadut autioita eikä merkkiäkään aiemmasta elämästä näkynyt. Kolkko viima puhalsi siinä, missä oli ennen ollut Mannerheimintie, mutta sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Muutaman päivän kuluttua alkoivat kuitenkin ensimmäiset eloonjääneet kömpiä Vantaan ja Espoon lähiöistä ja etsiä vastauksia kysymyksiin, joita tämä suunnaton inhimillinen katastrofi heissä herätti. Miksi? Miten tästä eteenpäin? Miten Suomen kansan nyt käy?
Kolmantena päivänä ilmestyi siihen, missä oli ennen ollut Kallion kirjasto, suoraan surkeaa kirkon rauniokäppänää vastapäätä juliste, jossa luki haparoivalla käsialalla:
”Pikahiivalla käytettyä kiljua.”
Laskeuman alla olivat kadut autioita eikä merkkiäkään aiemmasta elämästä näkynyt. Kolkko viima puhalsi siinä, missä oli ennen ollut Mannerheimintie, mutta sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Muutaman päivän kuluttua alkoivat kuitenkin ensimmäiset eloonjääneet kömpiä Vantaan ja Espoon lähiöistä ja etsiä vastauksia kysymyksiin, joita tämä suunnaton inhimillinen katastrofi heissä herätti. Miksi? Miten tästä eteenpäin? Miten Suomen kansan nyt käy?
Kolmantena päivänä ilmestyi siihen, missä oli ennen ollut Kallion kirjasto, suoraan surkeaa kirkon rauniokäppänää vastapäätä juliste, jossa luki haparoivalla käsialalla:
”Pikahiivalla käytettyä kiljua.”
maanantai 6. heinäkuuta 2009
Ajattelen, siis olet
Köyhällä juutalaispariskunnalla oli jo ennestään liian monta lasta, ja nyt muori oli synnyttänyt vielä yhden. Vaihtoehtoa ei ollut: pojasta oli päästävä, suita oli yksinkertaisesti liikaa ruokittavana.
Faraon puoliso vietti seurueineen päivää Niilin varrella, kun hän kuuli lapsen itkua. Kuningatar huomasi kaislakorin joessa ja käski orjiensa noutaa sen. Hän ihastui lapsukaiseen niin, että pyysi puolisoaan adoptoimaan sen omaksi lapsekseen. Farao suostui tähän mielihyvin, varsinkin kun heillä ei ollut omia poikalapsia.
Lapsesta kasvoi kuninkaallisessa kasvatuksessa oikeamielinen ja viisas nuorukainen. Kun vanha farao kuoli, hänet julistettiin jumalalliseksi hallitsijaksi, ja hän hallitsi Egyptin maita ennennäkemättömään kukoistukseen.
Samaan aikaan juutalaismies vaimoineen kitui vanhuutensa päiviä entistäkin köyhtyneempänä. Heillä ollut ketään heitä huolehtimassa, koska kaikki heidän jälkeläisensä olivat kuolleet lapsina. Kaikki siis, paitsi yksi.
Leskikuningatar kertoi kuolinvuoteellaan suurelle faraolle totuuden hänen alkuperästään. Tämä aloitti välittömästi oikeiden vanhempiensa etsinnät. Hän oli jo pääsemässä heidän jäljilleen, kun tapahtui jotain odottamatonta.
Farao kuoli. Salama iski häneen kirkkaalta taivaalta.
Miksi?
Yksinkertaisesti: koska minä pystyn.
Faraon puoliso vietti seurueineen päivää Niilin varrella, kun hän kuuli lapsen itkua. Kuningatar huomasi kaislakorin joessa ja käski orjiensa noutaa sen. Hän ihastui lapsukaiseen niin, että pyysi puolisoaan adoptoimaan sen omaksi lapsekseen. Farao suostui tähän mielihyvin, varsinkin kun heillä ei ollut omia poikalapsia.
Lapsesta kasvoi kuninkaallisessa kasvatuksessa oikeamielinen ja viisas nuorukainen. Kun vanha farao kuoli, hänet julistettiin jumalalliseksi hallitsijaksi, ja hän hallitsi Egyptin maita ennennäkemättömään kukoistukseen.
Samaan aikaan juutalaismies vaimoineen kitui vanhuutensa päiviä entistäkin köyhtyneempänä. Heillä ollut ketään heitä huolehtimassa, koska kaikki heidän jälkeläisensä olivat kuolleet lapsina. Kaikki siis, paitsi yksi.
Leskikuningatar kertoi kuolinvuoteellaan suurelle faraolle totuuden hänen alkuperästään. Tämä aloitti välittömästi oikeiden vanhempiensa etsinnät. Hän oli jo pääsemässä heidän jäljilleen, kun tapahtui jotain odottamatonta.
Farao kuoli. Salama iski häneen kirkkaalta taivaalta.
Miksi?
Yksinkertaisesti: koska minä pystyn.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Väärä imitaattori
Tapahtui kykyjenetsintäkilpailun alkukarsinnoissa:
Nuori mies ilmoittautui kilpailuun.
”Mitä te osaatte?”
”Osaan matkia lintuja”, kandidaatti vastasi.
”Eihän se ole mitään uutta”, tuhahti virkailija niin kopealla äänensävyllä, että nuorukainen kimmastui. Hän pisti toimitsijaa olkapäähän ja pörräsi ulos raollaan olevasta kattoikkunasta.
Valitettavasti tätä huiputtajaa ei saatu televisionauhalle.
Nuori mies ilmoittautui kilpailuun.
”Mitä te osaatte?”
”Osaan matkia lintuja”, kandidaatti vastasi.
”Eihän se ole mitään uutta”, tuhahti virkailija niin kopealla äänensävyllä, että nuorukainen kimmastui. Hän pisti toimitsijaa olkapäähän ja pörräsi ulos raollaan olevasta kattoikkunasta.
Valitettavasti tätä huiputtajaa ei saatu televisionauhalle.
lauantai 4. heinäkuuta 2009
Muuta selitystä ei ole
Sohva osoittautui virheostokseksi. Se ei kestä painoani vaan sen puusäleiköstä rikkoutui ensimmäinen rima jo toisella viikolla. Istuessani takapuoleni hikoaa ja jalkani puutuvat. Kun nukun siinä, selkäni on kipeä koko seuraavan päivän. Lisäksi se päästää väriä. Onneksi se ei ollut kallis.
Olen sättinyt sohvaani useasti. Olen haukkunut sitä sen kuullen sekundaksi kelle tahansa, joka on suostunut kuuntelemaan. Olen ilkkunut sille istumalla sen päällä ja lukemalla ääneen sohvakatalogeja ja puhumalla puhelimessa sen viemisestä kaatopaikalle.
Silti en uskonut, että se olisi voinut tehdä minulle näin.
Tulin töistä kotiin. Heitin kengät eteiseen, takin naulaan ja ruokakassin keittiöön ja mitä minä näinkään!
Sohvani makasi olohuoneessa selällään maaten, jalat velttoina ja revolverini oikeassa kädessään. Se oli tehnyt itsemurhan.
Olen sättinyt sohvaani useasti. Olen haukkunut sitä sen kuullen sekundaksi kelle tahansa, joka on suostunut kuuntelemaan. Olen ilkkunut sille istumalla sen päällä ja lukemalla ääneen sohvakatalogeja ja puhumalla puhelimessa sen viemisestä kaatopaikalle.
Silti en uskonut, että se olisi voinut tehdä minulle näin.
Tulin töistä kotiin. Heitin kengät eteiseen, takin naulaan ja ruokakassin keittiöön ja mitä minä näinkään!
Sohvani makasi olohuoneessa selällään maaten, jalat velttoina ja revolverini oikeassa kädessään. Se oli tehnyt itsemurhan.
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Tunnustus
Muistatte varmaan, kun kävimme osoittamassa mieltämme Hyvän Asian puolesta ja kiiruhdimme koteihimme katsomaan, miten televisio uutisoi aiheesta. Juttelimme koko yön chatissa siitä, miten paljon ja missä sävyssä eri televisiokanavat olivat näyttäneet kuvaa mielenosoituksesta. Seuraavana päivänä luimme kaikki mahdolliset sanomalehdet nähdäksemme, mitä mielenosoituksesta kirjoitettiin. Keskustelimme päiväkausia uutispalstoilla siitä, oliko mielenosoituksemme onnistunut vai ei.
Sitten suuri viikkolehti julkaisi artikkelin mielenosoituksesta. Siinä oli kuva minusta; kuva joka valittiin myöhemmin vuoden lehtikuvaksi. Se oli valokuva, josta näki heti, että se on klassikko. Se kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, ja te kaikki olette nähneet sen, joten sitä on turha kuvailla tässä.
Kuvan seurauksena puhelimeni alkoi soida. Minulta pyydettiin haastatteluita ja vierailin useassa television keskusteluohjelmassa. Voisi sanoa, että minusta tuli hyvän asiamme puhemies. Ehkä hyvä ulosantini auttoi niin, että toimittajat pitivät minuun yhteyttä.
Julkisuus puolestaan herätti poliitikkojen mielenkiinnon. Useampi puolue otti yhteyttä ja pyysi minua ehdokkaakseen tuleviin vaaleihin. Hetken asiaa mietittyäni suostuin erään suuren puolueen ehdokkaaksi. Ajattelin, että voisin ajaa hyvää asiaamme puoluepolitiikan saralla. Pääsin kirkkaasti läpi.
Eduskunnassa minua pidettiin yhden asian ihmisenä menneisyyteni takia. Koetin päästä tästä maineesta ajamalla muitakin hyviä asioita. Opin, että vilpittömiä hölmöjä käytettiin sumeilematta hyväksi ja että politiikka oli kyynistä laskelmointia. Sanalla sanoen: minusta tuli esikuvallinen poliitikko.
Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt ottaa varoituksistanne oppia, mutta olin kuuro. Tein lehmänkauppoja; koplasin ja verkostoiduin poliitikkoveljieni kanssa. Ajauduin yhä syvemmälle politiikan pyörteeseen.
Nyt ymmärrän, että myin sieluni pimeille voimille. Minusta tuli itse Faust. Ja kiitän teitä, hyvät ystävät siitä että olette palauttaneet minut oikealle tielle... Mutta...
Mutta ... En voi jatkaa enää...
Sitten suuri viikkolehti julkaisi artikkelin mielenosoituksesta. Siinä oli kuva minusta; kuva joka valittiin myöhemmin vuoden lehtikuvaksi. Se oli valokuva, josta näki heti, että se on klassikko. Se kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, ja te kaikki olette nähneet sen, joten sitä on turha kuvailla tässä.
Kuvan seurauksena puhelimeni alkoi soida. Minulta pyydettiin haastatteluita ja vierailin useassa television keskusteluohjelmassa. Voisi sanoa, että minusta tuli hyvän asiamme puhemies. Ehkä hyvä ulosantini auttoi niin, että toimittajat pitivät minuun yhteyttä.
Julkisuus puolestaan herätti poliitikkojen mielenkiinnon. Useampi puolue otti yhteyttä ja pyysi minua ehdokkaakseen tuleviin vaaleihin. Hetken asiaa mietittyäni suostuin erään suuren puolueen ehdokkaaksi. Ajattelin, että voisin ajaa hyvää asiaamme puoluepolitiikan saralla. Pääsin kirkkaasti läpi.
Eduskunnassa minua pidettiin yhden asian ihmisenä menneisyyteni takia. Koetin päästä tästä maineesta ajamalla muitakin hyviä asioita. Opin, että vilpittömiä hölmöjä käytettiin sumeilematta hyväksi ja että politiikka oli kyynistä laskelmointia. Sanalla sanoen: minusta tuli esikuvallinen poliitikko.
Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt ottaa varoituksistanne oppia, mutta olin kuuro. Tein lehmänkauppoja; koplasin ja verkostoiduin poliitikkoveljieni kanssa. Ajauduin yhä syvemmälle politiikan pyörteeseen.
Nyt ymmärrän, että myin sieluni pimeille voimille. Minusta tuli itse Faust. Ja kiitän teitä, hyvät ystävät siitä että olette palauttaneet minut oikealle tielle... Mutta...
Mutta ... En voi jatkaa enää...
”JATKAKAA!”
EN!
”LUKEKAA PAPERI LOPPUUN!”
(edit)
(srrrr)
... Minä... tiedän, että olen ansainnut tämän kohtalon. Kaikkien teidän silmienne edessä, kun minut nyt... Helvetti! Minä olin teidän toverinne! Minä ajoin vain meidän asiaamme! Mistä minä olisin voinut tietää, että teistä tuli...
VIILTS (edit)
(srrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr)
torstai 2. heinäkuuta 2009
Tapaus K
Papin, poliisin ja sosiologin painajainen: nuori mies, jolla ei ole muuta kuin aikaa hävittävänään. Kun hänet pystytään lokeroimaan, hän tekee jo jotain muuta. Ei ole tehnyt rehellistä työtä päivääkään – ja kehtaa olla ylpeä siitä. Seurauksena liiallista päihteiden käyttöä, pakoa vapaudesta kumisiin kaltereihin. Pakoa vankilasta illusoriseen vapauteensa.
Potilas kertoo, että hänen elämänsä kiertää kehää: yhtenä päivänä hän päättää ryhtyä kunnon kansalaiseksi, mutta on jo kahden päivän kuluttua niin uupunut, ettei enää kykene ponnistelemaan asian hyväksi. Seuraavat kaksi päivää hän pakenee itselleen asettamia vaatimuksia, kunnes on kuolemanväsynyt ja nukkuu yhden päivän. Sitten kaikki alkaa taas alusta.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2009
Selitys viime päivien tapahtumille
Kaikki sai alkunsa superjulkkiksen väitetystä kuolemasta. Huhut lähtivät liikkeelle välittömästi. Oliko julkimo tehnyt itsemurhan? Kuollut lääkkeisiin tai huumeisiin? Vai oliko kuolema pelkkää lavastusta? Samanaikaisesti kun maailman hikipajat painoivat täyttä häkää ”in memoriam” -teepaitoja, katalat terroristit laskivat suunnitelmiensa mukaan liikkeelle lisää huhuja pienempien julkimoiden kuolemista. Elokuvatähti B oli kuollut sukellusonnettomuudessa! Laulaja C oli menehtynyt lentoturmassa! Julkkisfilosofi D oli niin järkyttynyt, ettei kyennyt kommentoimaan!
Huhut alkoivat kuormittaa ihmiskunnalle elintärkeätä tietoverkkoa ja aiheuttivat lopulta äärimmäisen katastrofin: internet kaatui. Miljoonat ihmiset ryntäsivät tiedonjanoisina kaduille, ja kun viranomaiset eivät kyenneet kumoamaan levottomana vellovia ja yhä hurjemmiksi äityviä huhuja, tragediat seurasivat toisiaan: Internetin jälkeen kaatuivat peräjälkeen 3G-, sähkö- ja kaasuverkot sekä Windows. Televisiokanavat pimenivät toisensa jälkeen. Lehdet lakkasivat ilmestymästä ja raha menetti arvonsa. Prahan Vaclavin aukiolla epätoivoinen fani teki polttoitsemurhan, kun hänen kännykkänsä lakkasi toimimasta. Suomen valtio joutui vararikkoon Nokian konkurssin myötä. Hollywoodissa alettiin suunnitella elämäkertaelokuvaa julkimosta samalla, kun maailman sosiologit yrittivät selittää tapahtumia siinä onnistumatta. Pornoteollisuus onnistui saamaan markkinoille jo seuraavana päivänä toista tusinaa parodiaa.
Mutta mikään ei auttanut. Pimeät voimat olivat voittaneet. Lopulta ihmiset tottuivat elämään ilman internettiä, rahaa ja kaupallista viestintää. He alkoivat kommunikoida suoraan toistensa kanssa. Naapurit, jotka olivat aiemmin ohittaneet toisensa rappukäytävissä, alkoivat jutella toisilleen. Ihmiset tulivat siihen lopputulokseen, että oli aivan sama, mihin superjulkkis oli kuollut. Itse asiassa he lopulta unohtivat koko tapauksen. Eloonjääneet julkisuuden henkilöt sulautuivat vähitellen muuhun ihmiskuntaan, joka unohti pian keitä he olivat aiemmin olleet.
Huhut alkoivat kuormittaa ihmiskunnalle elintärkeätä tietoverkkoa ja aiheuttivat lopulta äärimmäisen katastrofin: internet kaatui. Miljoonat ihmiset ryntäsivät tiedonjanoisina kaduille, ja kun viranomaiset eivät kyenneet kumoamaan levottomana vellovia ja yhä hurjemmiksi äityviä huhuja, tragediat seurasivat toisiaan: Internetin jälkeen kaatuivat peräjälkeen 3G-, sähkö- ja kaasuverkot sekä Windows. Televisiokanavat pimenivät toisensa jälkeen. Lehdet lakkasivat ilmestymästä ja raha menetti arvonsa. Prahan Vaclavin aukiolla epätoivoinen fani teki polttoitsemurhan, kun hänen kännykkänsä lakkasi toimimasta. Suomen valtio joutui vararikkoon Nokian konkurssin myötä. Hollywoodissa alettiin suunnitella elämäkertaelokuvaa julkimosta samalla, kun maailman sosiologit yrittivät selittää tapahtumia siinä onnistumatta. Pornoteollisuus onnistui saamaan markkinoille jo seuraavana päivänä toista tusinaa parodiaa.
Mutta mikään ei auttanut. Pimeät voimat olivat voittaneet. Lopulta ihmiset tottuivat elämään ilman internettiä, rahaa ja kaupallista viestintää. He alkoivat kommunikoida suoraan toistensa kanssa. Naapurit, jotka olivat aiemmin ohittaneet toisensa rappukäytävissä, alkoivat jutella toisilleen. Ihmiset tulivat siihen lopputulokseen, että oli aivan sama, mihin superjulkkis oli kuollut. Itse asiassa he lopulta unohtivat koko tapauksen. Eloonjääneet julkisuuden henkilöt sulautuivat vähitellen muuhun ihmiskuntaan, joka unohti pian keitä he olivat aiemmin olleet.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
Kirje kustantajalle
Kun minusta tulee kirjailija, teokseni saa hyvät arvostelut Helsingin Sanomissa. Minua veikataan heti esikoiskirjapalkinnon saajaksi, eikä veikkaus mene pieleen. Myös Finlandia-palkinto on läpihuutojuttu, samoin Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinto. Nobelistakin puhutaan, mutta eihän..? Naseva kommenttini nobel-spekulaatiosta television aamuteeveessä löytää tiensä lööppeihin.
Vanhat tuttavat ottavat vuosien jälkeen yhteyttä ja saan liudan uusia. Kalenterini täyttyy kutsuista ja juhlista. Naamani tulee tutuksi televisionkatsojille. Kirjan takakanteen otettu mystinen valokuva minusta painetaan t-paitoihin. Minua verrataan Jim Morrisoniin ja Franz Kafkaan. Herätän uudenlaisia tunteita vastakkaisessa sukupuolessa ja alan viettää hurjaa sukupuoli- ja seuraelämää, johon kyllästyn kuitenkin pian. Aikansa kutakin. Lopulta löydän Sen Oikean ja vuosisadan rakkaustarina on valmis. Vaimoni, tuo kaunotar, ei olisi vilkaissutkaan minuun päin ellen olisi ollut kirjailija. Vietämme loppuelämämme onnellisesti yhdessä.
Kirjoitan vielä monta kirjaa, vaikkei yksikään pääse esikoiseni tasolle, jota pidetään vuosituhannen merkittävimpänä kirjana. Se ei sureta minua, sillä tiedän, miten paljon jouduin tekemään töitä sen eteen. Seuraavat kirjat ovat aina helpompia, ja arvostelut muuttuvat asiantuntevimmiksi. Sitäpaitsi ohitan käännösten määrässä jo Mika Waltarin. Kirjoistani tehdään satoja graduja ja muutama väitöskirjakin. Hollywood jonottaa elokuvaoikeuksia. Mielipiteitäni arvostetaan ja niitä kysellään asiasta kuin asiasta. Vietän onnellista ja luovaa, sanalla sanoen hyvää elämää. Vanhenen kaunis vaimo rinnallani ja varttuva lapsikatras ympärilläni arvostettuna kulttuurivaikuttajana. Lopulta se Nobelkin irtoaa ja liityn steinbeckien ja hemingwayden seuraan kirjallisuuden kaanoniin.
Ja kaikki tämä vain siksi, koska te, hyvä kustantaja, julkaisitte esikoiskirjani.
Vanhat tuttavat ottavat vuosien jälkeen yhteyttä ja saan liudan uusia. Kalenterini täyttyy kutsuista ja juhlista. Naamani tulee tutuksi televisionkatsojille. Kirjan takakanteen otettu mystinen valokuva minusta painetaan t-paitoihin. Minua verrataan Jim Morrisoniin ja Franz Kafkaan. Herätän uudenlaisia tunteita vastakkaisessa sukupuolessa ja alan viettää hurjaa sukupuoli- ja seuraelämää, johon kyllästyn kuitenkin pian. Aikansa kutakin. Lopulta löydän Sen Oikean ja vuosisadan rakkaustarina on valmis. Vaimoni, tuo kaunotar, ei olisi vilkaissutkaan minuun päin ellen olisi ollut kirjailija. Vietämme loppuelämämme onnellisesti yhdessä.
Kirjoitan vielä monta kirjaa, vaikkei yksikään pääse esikoiseni tasolle, jota pidetään vuosituhannen merkittävimpänä kirjana. Se ei sureta minua, sillä tiedän, miten paljon jouduin tekemään töitä sen eteen. Seuraavat kirjat ovat aina helpompia, ja arvostelut muuttuvat asiantuntevimmiksi. Sitäpaitsi ohitan käännösten määrässä jo Mika Waltarin. Kirjoistani tehdään satoja graduja ja muutama väitöskirjakin. Hollywood jonottaa elokuvaoikeuksia. Mielipiteitäni arvostetaan ja niitä kysellään asiasta kuin asiasta. Vietän onnellista ja luovaa, sanalla sanoen hyvää elämää. Vanhenen kaunis vaimo rinnallani ja varttuva lapsikatras ympärilläni arvostettuna kulttuurivaikuttajana. Lopulta se Nobelkin irtoaa ja liityn steinbeckien ja hemingwayden seuraan kirjallisuuden kaanoniin.
Ja kaikki tämä vain siksi, koska te, hyvä kustantaja, julkaisitte esikoiskirjani.
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Kuuluisuus katosi
Julkisuuden henkilö katosi. Tiedettiin hänen sairastelleen vakavasti ja käyneen lähellä kuolemaa. Viimeinen tippa tuntui olleen rikossyyte, jonka eräs sensaatiolehti oli julkistanut. Kuuluisuus oli kiistänyt syytteen, mutta masentunut entisestään.
Julkisuuden henkilöä etsittiin satojen vapaaehtoisten voimin paikkakunnalta, jossa hänet oli nähty viimeksi. Murtunut vaimo esitti julkisia vetoomuksia samalla, kun ruumiskoirat haravoivat lähistön metsiä ja alueen järviä naarattiin. Sanomalehdet seurasivat ihmisjahtia, kunnes ihmisten mielenkiinto lakkasi, lehdistö lopetti kirjoittamasta ja etsinnät lakkautettiin tuloksettomina.
Kuuluisuus katsoi uutisen etsintöjensä lopettamisesta televisiosta pubissa, jossa hän pelasi noppaa baarimikon kanssa. Hän oli päättänyt lopettaa kuuluisuutena olemisen. Kukaan ei enää tunnistanut häntä, koska hänellä oli tavallisen ihmisen valepuku yllään.
Julkisuuden henkilöä etsittiin satojen vapaaehtoisten voimin paikkakunnalta, jossa hänet oli nähty viimeksi. Murtunut vaimo esitti julkisia vetoomuksia samalla, kun ruumiskoirat haravoivat lähistön metsiä ja alueen järviä naarattiin. Sanomalehdet seurasivat ihmisjahtia, kunnes ihmisten mielenkiinto lakkasi, lehdistö lopetti kirjoittamasta ja etsinnät lakkautettiin tuloksettomina.
Kuuluisuus katsoi uutisen etsintöjensä lopettamisesta televisiosta pubissa, jossa hän pelasi noppaa baarimikon kanssa. Hän oli päättänyt lopettaa kuuluisuutena olemisen. Kukaan ei enää tunnistanut häntä, koska hänellä oli tavallisen ihmisen valepuku yllään.
torstai 25. kesäkuuta 2009
Ruoanlaiton taito
Ruoanlaitto on kuin elämä: kaikki on mahdollista. Koko ihmiskunnan kulinaristinen historia on ulottuvilla vain raaka-aineiden hinnalla. Voit keksiä mitä tahansa sekoittamalla aineksia keskenään. Rajoituksia ei ole. Onnistuessasi luot uutta ja jumalaista. Epäonnistuminen on vain opettavaista.
En häpeä tunnustaa, että olen hyvä kokki. Minä pidän ruoanlaitosta. Olen usein ystävieni kanssa puhunut, että kutsuisin heidät syömään luokseni jotain valmistamaani eksoottista ruokalajia. Olen matkoillani syönyt ankkaa Pekingissä, currya kookospähkinäkuoresta Samuilla, gulassia Budapestissä ja lihapullia Ikeassa. Omistan suuren kirjaston erilaisia keittokirjoja eri puolilta maailmaa.
Silti seuraan harvoin reseptejä orjallisesti. Teen omia variaatioita. Sävellän. Korvaan eksoottisia raaka-aineita, joita ei ole usein saatavilla, arkisilla aineksilla. Salottisipulin sijaan tavallista. Galangalin sijaan joka paikasta löytyvää inkivääriä. Olen mestari loihtimaan juhla-aterian niistä aineksista, joita jääkaapista kulloinkin sattuu löytymään.
Mietin, mitä tänään laittaisin? Korealaisia kananjalkoja? Etanoita valkosipulissa? Tai vaikkapa pikapaistettuja mung-ituja vai jotain omaa spesialiteettiani? Pinaattilettuja salamitäytteellä, omalla reseptilläni tehtyä falafelia, tuoretta tonnikalapihviä jumalaisella pippurikastikkeella tai vaikkapa taivaalliseksi tuunattua kaupan pakastepizzaa?
Kaikki on mahdollista.
Olen valmis. Minä, maestro. Katson jääkaappiin.
Sieltä löytyy eilistä riisiä. Riisiä, joka ei maistu miltään. Silti en halua heittää sitä pois, ja sitä on vielä melkein kaksi kiloa jäljellä. Minulle ruoan pois heittäminen on vastenmielistä. Ehkä se johtuu kasvatuksestani. En myöskään halua avata uusia pakkauksia ennen kuin vanhat on käytetty. Siinä ei ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Tyttöystävä, joka oli avannut uuden sulatejuuston, vaikka vanhasta olisi riittänyt vielä viikoksi, sai mennä. Mitähän siitäkin suhteesta olisi tullut?
Joka tapauksessa tilanne on se, että riisi pitää syödä pois, ennen kuin se menee pilalle.
Keitän riisivellin. Jälleen kerran. Olen syönyt sitä jo toista kuukautta.
En häpeä tunnustaa, että olen hyvä kokki. Minä pidän ruoanlaitosta. Olen usein ystävieni kanssa puhunut, että kutsuisin heidät syömään luokseni jotain valmistamaani eksoottista ruokalajia. Olen matkoillani syönyt ankkaa Pekingissä, currya kookospähkinäkuoresta Samuilla, gulassia Budapestissä ja lihapullia Ikeassa. Omistan suuren kirjaston erilaisia keittokirjoja eri puolilta maailmaa.
Silti seuraan harvoin reseptejä orjallisesti. Teen omia variaatioita. Sävellän. Korvaan eksoottisia raaka-aineita, joita ei ole usein saatavilla, arkisilla aineksilla. Salottisipulin sijaan tavallista. Galangalin sijaan joka paikasta löytyvää inkivääriä. Olen mestari loihtimaan juhla-aterian niistä aineksista, joita jääkaapista kulloinkin sattuu löytymään.
Mietin, mitä tänään laittaisin? Korealaisia kananjalkoja? Etanoita valkosipulissa? Tai vaikkapa pikapaistettuja mung-ituja vai jotain omaa spesialiteettiani? Pinaattilettuja salamitäytteellä, omalla reseptilläni tehtyä falafelia, tuoretta tonnikalapihviä jumalaisella pippurikastikkeella tai vaikkapa taivaalliseksi tuunattua kaupan pakastepizzaa?
Kaikki on mahdollista.
Olen valmis. Minä, maestro. Katson jääkaappiin.
Sieltä löytyy eilistä riisiä. Riisiä, joka ei maistu miltään. Silti en halua heittää sitä pois, ja sitä on vielä melkein kaksi kiloa jäljellä. Minulle ruoan pois heittäminen on vastenmielistä. Ehkä se johtuu kasvatuksestani. En myöskään halua avata uusia pakkauksia ennen kuin vanhat on käytetty. Siinä ei ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Tyttöystävä, joka oli avannut uuden sulatejuuston, vaikka vanhasta olisi riittänyt vielä viikoksi, sai mennä. Mitähän siitäkin suhteesta olisi tullut?
Joka tapauksessa tilanne on se, että riisi pitää syödä pois, ennen kuin se menee pilalle.
Keitän riisivellin. Jälleen kerran. Olen syönyt sitä jo toista kuukautta.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Unen mielikuvituksellinen voima
Olen kehittänyt uninäköäni tietoisesti jo usean vuoden ajan. Uskon siihen, että unilla on yhteys alitajuntaan ja että tulemalla tietoiseksi tästä ihmismieli pystyy mihin tahansa. Unien kautta ihmisellä on silta kollektiiviseen piilotajuntaan sekä loputtomaan taideteosten ja luovuuden lähteeseen. Olen opiskellut Freudia, Jungia ja lukemattomia muita unista kirjoittaneita. Pidän unipäiväkirjaa ja yöpöydälläni muistikirjaa, johon kirjoitan heti herättyäni ajatuksia ja ideoita, joita näen unissa. Usein kirjoitan muistikirjaan lauseita keskellä yötä ja luen ne aamulla hämmästyneenä. Olen myös järjestänyt elämäni niin, että voin nukkua pitkään aamulla ja saanut monet nerokkaimmista ideoistani tällä tavalla.
Eräänä yönä näin unen, joka oli mielikuvituksellisuudessaan ja erikoisuudessaan aivan toisesta maailmasta. Olen kehittänyt kyvyn ohjata unia ja ajatella niiden sisällä, joten tiesin, että tässä unessa oli jotain aivan nerokasta. Monien ihmisten ura perustuu yhteen ideaan, ja tiesin, että tässä se, joka tekisi elämästäni merkityksellinen. Näin unessa idean, joka oli samalla sekä universaali että täydellisen omaperäinen.
Herättyäni en muistanut unesta mitään, mikä on kaikesta harjoittelusta huolimatta valitettavan tavallista. Muistin kuitenkin, että olin herännyt yöllä ja tapani mukaan kirjoittanut joitain sanoja, lyhyen muistiinpanon unesta. Mutta nyt tuli ongelma: en löytänyt muistilappua mistään. Se ei ollut yöpöydällä, jossa pidin kynää ja paperia tällaisia tilanteita varten. Se ei ollut pudonnut sängyn alle enkä löytänyt sitä mistään makuuhuoneestani.
Olin epätoivoinen. Uni riivasi minua niin, etten pystynyt ajattelemaan enkä työskentelemään. En myöskään kyennyt näkemään mitään unia tämän yön jälkeen. Vaivuin masennukseen.
Viikkoja myöhemmin lappunen löytyi. Siivooja oli vaihtanut lakanat ja löytänyt lapun tyynyliinasta, jonne olin sen unissani rutistanut. Ajatella, että olin koko ajan nukkunut tuon arvokkaan muistiinpanon, kalleimman aarteeni päällä!
Lapussa luki sekavalla unisella käsialallani: ”Poika tapaa tytön. Poika menettää tytön. Poika saa tytön takaisin.”
Eräänä yönä näin unen, joka oli mielikuvituksellisuudessaan ja erikoisuudessaan aivan toisesta maailmasta. Olen kehittänyt kyvyn ohjata unia ja ajatella niiden sisällä, joten tiesin, että tässä unessa oli jotain aivan nerokasta. Monien ihmisten ura perustuu yhteen ideaan, ja tiesin, että tässä se, joka tekisi elämästäni merkityksellinen. Näin unessa idean, joka oli samalla sekä universaali että täydellisen omaperäinen.
Herättyäni en muistanut unesta mitään, mikä on kaikesta harjoittelusta huolimatta valitettavan tavallista. Muistin kuitenkin, että olin herännyt yöllä ja tapani mukaan kirjoittanut joitain sanoja, lyhyen muistiinpanon unesta. Mutta nyt tuli ongelma: en löytänyt muistilappua mistään. Se ei ollut yöpöydällä, jossa pidin kynää ja paperia tällaisia tilanteita varten. Se ei ollut pudonnut sängyn alle enkä löytänyt sitä mistään makuuhuoneestani.
Olin epätoivoinen. Uni riivasi minua niin, etten pystynyt ajattelemaan enkä työskentelemään. En myöskään kyennyt näkemään mitään unia tämän yön jälkeen. Vaivuin masennukseen.
Viikkoja myöhemmin lappunen löytyi. Siivooja oli vaihtanut lakanat ja löytänyt lapun tyynyliinasta, jonne olin sen unissani rutistanut. Ajatella, että olin koko ajan nukkunut tuon arvokkaan muistiinpanon, kalleimman aarteeni päällä!
Lapussa luki sekavalla unisella käsialallani: ”Poika tapaa tytön. Poika menettää tytön. Poika saa tytön takaisin.”
perjantai 19. kesäkuuta 2009
Sananvapaus
Diktatuuri: Ei saa sanoa mitään - maailmassa, jossa kaikki kuuntelevat.
Demokratia: Saa sanoa mitä tahansa - maailmassa, jossa kukaan ei kuuntele.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2009
Kirjailijan anti-manifesti
Kukaan ei voi ymmärtää, miten huonosti minulla menee. Satuin saamaan elämän suuressa työnjaossa heikoimman osan, mikä ihmiselle voi sattua: minusta tuli kirjailija.
Sanomattakin on selvää, että minä vihaan kirjoittamista.
Minä en halua olla kirjailija. Te ette voi kuvitella, miten paljon näiden sanojen kirjoittaminen sattuu minuun. Siis todella sattuu. Itse kirjoittaminen, pässinpäät! Ja kirjailijan työ on kirjoittaa. Haluaisin tehdä mitä tahansa muuta, kuin olla kirjailija. Haluaisin olla mitä tahansa: vaikka siivooja tai roskakuski tai pankkiiri, mutten missään nimessä kirjailija. Haluaisin tehdä yhtenä päivänä sitä, toisena tätä; aamulla yhtä ja illalla toista, mutten vain kirjoittaa päivästä toiseen.
Yritän välttää kirjoittamista viimeiseen asti. Kun työaika koittaa, keksin mitä tahansa muuta puuhasteltavaa. Jääkaappi kaipaa siivousta! Lattiat imurointia, roskat ulosviemistä, mitähän televisiosta tulee, lähtisiköhän kukaan baariin?
(Tässä välissä kävin tamppaamassa matot. Se tuntui ihanalta).
Joku tietenkin väittää, että olen onnekas. Kirjailijaksi haluavia on enemmän kuin siksi pääseviä. Moni roskakuski tai siivooja haaveilee olevansa kirjailija, mutta heidän tehtävänsä on olla se mitä he ovat. Moni lakeija tai baarimikko saattaa salaa kirjoittaa romaania ja unelmoida sen julkaisusta. Mitä minä voisin tietää heistä, minä tiedän ainoastaan oman onnettomuuteni! Sanat tuottavat minulle tuskaa, eikä tämä ole mitään taiteilijaromantiikkaa. Masentumisessa ei ole mitään glamouria.
Taidan lähteä siivoamaan vessanpöntön. Saanpahan ajatukset ainakin hetkeksi pois kirjoittamisesta.
Sanomattakin on selvää, että minä vihaan kirjoittamista.
Minä en halua olla kirjailija. Te ette voi kuvitella, miten paljon näiden sanojen kirjoittaminen sattuu minuun. Siis todella sattuu. Itse kirjoittaminen, pässinpäät! Ja kirjailijan työ on kirjoittaa. Haluaisin tehdä mitä tahansa muuta, kuin olla kirjailija. Haluaisin olla mitä tahansa: vaikka siivooja tai roskakuski tai pankkiiri, mutten missään nimessä kirjailija. Haluaisin tehdä yhtenä päivänä sitä, toisena tätä; aamulla yhtä ja illalla toista, mutten vain kirjoittaa päivästä toiseen.
Yritän välttää kirjoittamista viimeiseen asti. Kun työaika koittaa, keksin mitä tahansa muuta puuhasteltavaa. Jääkaappi kaipaa siivousta! Lattiat imurointia, roskat ulosviemistä, mitähän televisiosta tulee, lähtisiköhän kukaan baariin?
(Tässä välissä kävin tamppaamassa matot. Se tuntui ihanalta).
Joku tietenkin väittää, että olen onnekas. Kirjailijaksi haluavia on enemmän kuin siksi pääseviä. Moni roskakuski tai siivooja haaveilee olevansa kirjailija, mutta heidän tehtävänsä on olla se mitä he ovat. Moni lakeija tai baarimikko saattaa salaa kirjoittaa romaania ja unelmoida sen julkaisusta. Mitä minä voisin tietää heistä, minä tiedän ainoastaan oman onnettomuuteni! Sanat tuottavat minulle tuskaa, eikä tämä ole mitään taiteilijaromantiikkaa. Masentumisessa ei ole mitään glamouria.
Taidan lähteä siivoamaan vessanpöntön. Saanpahan ajatukset ainakin hetkeksi pois kirjoittamisesta.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Väärinkäsitys A-Ö
Kaikki alkoi väärinkäsityksestä. A tönäisi vahingossa B:tä, joka luuli tämän tönäisseen häntä tahallaan. Kun B tönäisi A:ta, C yritti tulla väliin ja rauhoittaa tilanteen. Kun D näki A:n, B:n ja C:n, hän luuli heidän tappelevan ja ryntäsi rauhoittamaan tilannetta. C löi häntä kuonoon. E tuli paikalle muuten vain ja sai nyrkistä. Myös F sattui vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. G vihelsi pilliin ja sai kaikki kimppuunsa. H oli luonnoltaan aggressiivinen ja hyppäsi tappeluun mukaan haluamatta edes tietää sen syytä. I, J ja K seurasivat tämän esimerkkiä.
Maa L esitti noottinsa. Maat M ja N protestoivat. Liittolaiset O, P ja Q asettuivat ehdotusta vastaan, kun taas näiden periviholliset R, S ja T marssivat ulos täysistunnosta. U, V ja X näkivät tilanteensa koittaneen ja kehittivät juonen saadakseen Y:n, Z:n ja Å:n kiikkiin. Maat Ä ja Ö julistivat sodan toisilleen.
A ja B kuulivat jälkimmäisen tapauksen televisiosta, jota he olivat katsomassa pubissa. He eivät olleet koskaan kuulleetkaan sellaisista maista.
”Mitä lie takapajulan pikkuvaltioita”, tuhahti A. ”Tappelevat aivan mitättömistä asioista.”
Maa L esitti noottinsa. Maat M ja N protestoivat. Liittolaiset O, P ja Q asettuivat ehdotusta vastaan, kun taas näiden periviholliset R, S ja T marssivat ulos täysistunnosta. U, V ja X näkivät tilanteensa koittaneen ja kehittivät juonen saadakseen Y:n, Z:n ja Å:n kiikkiin. Maat Ä ja Ö julistivat sodan toisilleen.
A ja B kuulivat jälkimmäisen tapauksen televisiosta, jota he olivat katsomassa pubissa. He eivät olleet koskaan kuulleetkaan sellaisista maista.
”Mitä lie takapajulan pikkuvaltioita”, tuhahti A. ”Tappelevat aivan mitättömistä asioista.”
sunnuntai 14. kesäkuuta 2009
Kommunikaation ihme
- Mitä kuuluu?
- Etkö ole lukenut blogiani?
- Ai niin. Oliko Lontoo hieno paikka?
- Minulla on puhelimessa kuvia, voin näyttää.
- Mitä muuten A:lle kuuluu? Onko hän yhä yhdessä E:n kanssa?
- Katsotaan Facebookista... Kyllä tämän mukaan he ovat vielä yhdessä. Mutta hän ei ole päivittänyt statustaan viikkoon. Onkohan hän matkoilla. Kysynpä sitä tekstiviestillä... No niin: hän on käymässä Wienissä.
- Onko Wien muuten aivan Bratislavan vieressä?
- Katsotaan googlesta. Kyllä. Ne ovat Euroopan lähimmät pääkaupungit.
- Etkö ole lukenut blogiani?
- Ai niin. Oliko Lontoo hieno paikka?
- Minulla on puhelimessa kuvia, voin näyttää.
- Mitä muuten A:lle kuuluu? Onko hän yhä yhdessä E:n kanssa?
- Katsotaan Facebookista... Kyllä tämän mukaan he ovat vielä yhdessä. Mutta hän ei ole päivittänyt statustaan viikkoon. Onkohan hän matkoilla. Kysynpä sitä tekstiviestillä... No niin: hän on käymässä Wienissä.
- Onko Wien muuten aivan Bratislavan vieressä?
- Katsotaan googlesta. Kyllä. Ne ovat Euroopan lähimmät pääkaupungit.
lauantai 13. kesäkuuta 2009
Vaimo tuli kotiin
Vaimossani ei ollut muuta vikaa kuin että hän oli hullu ja petti minua. Jos hän ei ollut hullujenhuoneella, hän oli jonkun poikaystävänsä luona hankkimassa minulle sukupuolitautia. Nyt sattui olemaan sellainen tilanne, että olin saavuttanut mainetta ja mammonaa juhlittuna kirjailijana, joten hän palasi yhteiseen kotiimme. Ensimmäiseksi hän torui minua siitä, että olin jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Otin moitteet vastaan tyynesti ja annoin hänelle huomattavan summan rahaa. Sitten hän halusi sanella minulle kirjeen – koska olin sellainen kynäniekka, eikä minusta olisi koskaan mihinkään muuhun, hän lisäsi – joka olisi hänen vanhemmilleen. Se oli tekaistu kuitti, jonka avulla hän toivoi saavansa kiristettyä heiltä huomattavan summan rahaa.
Tein tämän kaiken ilman dramatiikkaa. Sitten ehdotin seksiä. Vaimoni raivostui ja syytti minua siitä, etten antanut hänelle tarpeeksi huomiota. Ja kun hän raivostuu, tavarat lentävät.
”Nyt se taas alkaa”, ajattelin ja yritin lähteä pakoon.
tiistai 9. kesäkuuta 2009
Hiuskeskustelu
Tukka hyvin, kaikki hyvin. Näin pitäisi olla, mutta usein ei ole. Tukka on huonosti. Sitten harmittaa, eikä mikään ole hyvin. Tästä syystä pelästyin, kun tuttavani Jouko otti näennäisen harmittoman kysymyksen esille juodessamme vihreätä teetä kahvilassa:
”Missä muuten te leikkaatte tukkanne.”
Menimme ystäväni Joukon – sattui olemaan kaksi Joukoa samassa pöydässä – kanssa hämillemme. Toinen Joukokaan kun ei ole nimittäin tukkaihmisiä. Itse asiassa hänen hiusrajansa on alkanut taantua viime vuosina, joten uskoin, että häntä harmitti enemmän kuin minua.
”Itse asiassa... Äiti leikkaa tukkani”, Toinen Jouko sopersi nolostuneena.
”Entä sinä, Jouko?” Ensimmäinen Jouko kysyi kääntyen minuun päin. Nyt nimittäin asia oli niin, että minunkin nimeni sattui olemaan Jouko. Tämä ei ole niin yllättävää, kuin voisi kuvitella. Olimme kaikki syntyneet samana vuonna, jolloin eräs Jouko oli tehnyt suuria urheilusuorituksia. Olimme usein naureskelleet ja vitsailleet asialle, vaikka ne vitsit olivat enimmäkseen sellaista sisäpiirin huumoria, joka ei toimisi nyt tässä. Siksipä ei lisää tästä aiheesta.
”Minä, minä...” mietin kuumeisesti, mitä vastaisin, mutta päätin pysyä kerrankin totuudessa. Olen elämäni aikana huomannut, että valheella on lyhyet jäljet. ”Minä käyn parturissa, mutta ihan liian harvoin. Tukkani kasvaa liian pitkäksi ja sitten minua nolottaa mennä parturiin.”
Selitin, millaisessa oravanpyörässä ja itseään ruokkivassa ahdistuksen kehässä elin hiusteni kanssa. Onneksi Joukot ymmärsivät ja olin keskustelun jälkeen huojentuneempi. Ystäviin voi aina luottaa. Sitten Ensimmäinen Jouko huomasi tutun kasvon astuvan kahvilan ovesta sisään. Hän viittilöi yhteisen tuttumme luoksemme ja kysyi:
”Olemme tässä puhuneet hiusten leikkaamisesta. Missä sinä leikkaat hiuksesi, Jouko?”
”Missä muuten te leikkaatte tukkanne.”
Menimme ystäväni Joukon – sattui olemaan kaksi Joukoa samassa pöydässä – kanssa hämillemme. Toinen Joukokaan kun ei ole nimittäin tukkaihmisiä. Itse asiassa hänen hiusrajansa on alkanut taantua viime vuosina, joten uskoin, että häntä harmitti enemmän kuin minua.
”Itse asiassa... Äiti leikkaa tukkani”, Toinen Jouko sopersi nolostuneena.
”Entä sinä, Jouko?” Ensimmäinen Jouko kysyi kääntyen minuun päin. Nyt nimittäin asia oli niin, että minunkin nimeni sattui olemaan Jouko. Tämä ei ole niin yllättävää, kuin voisi kuvitella. Olimme kaikki syntyneet samana vuonna, jolloin eräs Jouko oli tehnyt suuria urheilusuorituksia. Olimme usein naureskelleet ja vitsailleet asialle, vaikka ne vitsit olivat enimmäkseen sellaista sisäpiirin huumoria, joka ei toimisi nyt tässä. Siksipä ei lisää tästä aiheesta.
”Minä, minä...” mietin kuumeisesti, mitä vastaisin, mutta päätin pysyä kerrankin totuudessa. Olen elämäni aikana huomannut, että valheella on lyhyet jäljet. ”Minä käyn parturissa, mutta ihan liian harvoin. Tukkani kasvaa liian pitkäksi ja sitten minua nolottaa mennä parturiin.”
Selitin, millaisessa oravanpyörässä ja itseään ruokkivassa ahdistuksen kehässä elin hiusteni kanssa. Onneksi Joukot ymmärsivät ja olin keskustelun jälkeen huojentuneempi. Ystäviin voi aina luottaa. Sitten Ensimmäinen Jouko huomasi tutun kasvon astuvan kahvilan ovesta sisään. Hän viittilöi yhteisen tuttumme luoksemme ja kysyi:
”Olemme tässä puhuneet hiusten leikkaamisesta. Missä sinä leikkaat hiuksesi, Jouko?”
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Skandaali
Olin vastentahtoisesti uimahallissa lepuuttelemassa jäseniäni vedessä. Kyllä se aina ahtaan kylpyammeen voittaa. Kokeilin uimistakin, kun nyt satuin olemaan puhtaassa vedessä, missä ei pitänyt olla petoeläimiäkään. Kroolasin epäonnistuneesti hengitykseni kanssa, kunnes huomasin, että jotkut uivat kilpaa. Kokeilin, miten nopeasti osaisin uida. Tulin neljänneksi.
Kun palasin juhlittuna yllättäjänä uimakopille, huomasin, että kolmanneksi tullut nuori mies pyyhki itseään minun paitaani. Huusin ”hei!” ja hän heitti paidan roskikseen. Tästä seurasi luonnollisesti skandaali.
Kuuleminen pidettiin koulun kirjastossa. Humanistit asettuivat puolelleni, liikuntaihmiset voittajien puolelle. Argumentteja ja solvauksia vaihdettiin hyvän tavan mukaisesti. Itse liihottelin hyllyjen päällä, olin närkästynyt; aggressiivinenkin, mutta enimmäkseen huvittunut. Vastapuolella oli kaksi todistajaa ja topakka urheiluvalmentaja, joten me humanistit hävisimme.
Menin kuulemisen jälkeen vessaan (tiesittekö muuten, että lyhenne wc tulee sanoista water closet? Itselläni meni kuusi vuotta tämän asian selvittämiseen). Siellä samainen nuori mies virtsasi päälleni. Huusin ”hei!” ja ryntäsin ulos toiletista, jonka ulkopuolella sattui kulkemaan samainen urheiluvalmentaja. ”Hän virtsasi päälleni!” huusin. Ryntäsin takaisin huusiin todistamaan väitteeni, kun sain toisen kusisuihkun päälleni. Huusin ”hei!”. Virtsaaja olikin tällä kertaa toiseksi tullut uimari, joka oli ollut ystävänsä puolustaja kuulusteluissa. Hän halusi ottaa syyt niskoilleen ystävänsä – tuon ovelan äpäränpenikan – puolesta.
Mutta valmentaja ei ollut lahjottavissa. Hän kysyi, kumpi oli kusaissut päälleni ensimmäiseksi, ja kun osoitin todistusaitiossa oikeaa henkilöä, hän söi hattunsa ja lähetti uimarit korkean paikan leirille Hollantiin.
Kun palasin juhlittuna yllättäjänä uimakopille, huomasin, että kolmanneksi tullut nuori mies pyyhki itseään minun paitaani. Huusin ”hei!” ja hän heitti paidan roskikseen. Tästä seurasi luonnollisesti skandaali.
Kuuleminen pidettiin koulun kirjastossa. Humanistit asettuivat puolelleni, liikuntaihmiset voittajien puolelle. Argumentteja ja solvauksia vaihdettiin hyvän tavan mukaisesti. Itse liihottelin hyllyjen päällä, olin närkästynyt; aggressiivinenkin, mutta enimmäkseen huvittunut. Vastapuolella oli kaksi todistajaa ja topakka urheiluvalmentaja, joten me humanistit hävisimme.
Menin kuulemisen jälkeen vessaan (tiesittekö muuten, että lyhenne wc tulee sanoista water closet? Itselläni meni kuusi vuotta tämän asian selvittämiseen). Siellä samainen nuori mies virtsasi päälleni. Huusin ”hei!” ja ryntäsin ulos toiletista, jonka ulkopuolella sattui kulkemaan samainen urheiluvalmentaja. ”Hän virtsasi päälleni!” huusin. Ryntäsin takaisin huusiin todistamaan väitteeni, kun sain toisen kusisuihkun päälleni. Huusin ”hei!”. Virtsaaja olikin tällä kertaa toiseksi tullut uimari, joka oli ollut ystävänsä puolustaja kuulusteluissa. Hän halusi ottaa syyt niskoilleen ystävänsä – tuon ovelan äpäränpenikan – puolesta.
Mutta valmentaja ei ollut lahjottavissa. Hän kysyi, kumpi oli kusaissut päälleni ensimmäiseksi, ja kun osoitin todistusaitiossa oikeaa henkilöä, hän söi hattunsa ja lähetti uimarit korkean paikan leirille Hollantiin.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Robinson Crusoen Picasso
Eräänä päivänä Robinson Crusoen saarelle ajelehti aito Picasson maalaus. Älkää kysykö, miten tämä oli mahdollista, mutta oletetaan näin käyneen. No niin, Robinson näytti innostuneena maalausta Perjantaille ja sanoi, että tässä on aito Picasso. Perjantai ei ymmärtänyt Robinsonin innostusta, hänelle se oli vain kummallinen kuva, jota hän ei ymmärtänyt.
”Mitä sillä voi tehdä?” Perjantai kysyi.
”Mitä tehdä”, Robinson puhkui. ”Tämähän on aito Picasso! Tämä on miljoonien arvoinen.”
Perjantai ei ymmärtänyt, mitä miljoona tarkoitti. Robinson selitti kärsivällisesti. Taulu oli hyvin arvokas. Sillä sai paljon rahaa.
”Mitä raha on?” kysyi Perjantai, joka ei ollut takapajuisena valtameren alkuasukkaana kuullutkaan moisesta asiasta. Robinson kertoi, että rahalla saattoi ostaa mitä tahansa: ruokaa, taloja, laivoja; aivan mitä tahansa.
Perjantain ilme kirkastui. ”Saammeko siis tuolla meille ison talon? Paljon ruokaa?”
”Kyllä, kyllä”, Robinson hihkui. ”Saamme tällä mitä tahansa ikinä haluammekin.”
”Saammeko sillä siis ison veneen, joka vie meidät pois täältä takaisin? Voinko vihdoin palata heimoni luokse?”
Robinsonin ilme synkistyi. ”Mitä nyt?” Perjantai kysyi. ”Mikä hätänä? Emmekö pääsekään kotiin ja hanki suurta taloa?”
Robinson joutui selittämään pitkään Perjantai-raukalle, että Picasso oli arvokas vain rahaksi muutettuna.
”Mistä sitten saamme rahaa?” Perjantai kysyi.
Kun Perjantai kuuli, että rahaa sai muilta ihmisiltä, hän tyrmistyi. ”Mutta kun viimeksi olimme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, nehän yrittivät tappaa meidät.”
”Mutta nehän olivat villejä! Rahaa saa sivistyneiltä ihmisiltä”, Robinson selitti kärsivällisesti.
”Ai sellaisilta kuin sinä?” Robinson sanoi osoittaen ymmärtävänsä. ”Mutta eihän täällä ole muita valkoisia miehiä.”
Siinäpä se. No, ainakin heillä oli nyt aito Picasso. He rakensivat sille suojakatoksen ja katselivat sitä hiljaisina auringonlaskuun. Ja lopulta Perjantainkin oli, myönnettävä, ettei se loppujen lopuksi ollut yhtään hassumpi maalaus, kun sitä vuosikymmeniä tuijotti.
”Mitä sillä voi tehdä?” Perjantai kysyi.
”Mitä tehdä”, Robinson puhkui. ”Tämähän on aito Picasso! Tämä on miljoonien arvoinen.”
Perjantai ei ymmärtänyt, mitä miljoona tarkoitti. Robinson selitti kärsivällisesti. Taulu oli hyvin arvokas. Sillä sai paljon rahaa.
”Mitä raha on?” kysyi Perjantai, joka ei ollut takapajuisena valtameren alkuasukkaana kuullutkaan moisesta asiasta. Robinson kertoi, että rahalla saattoi ostaa mitä tahansa: ruokaa, taloja, laivoja; aivan mitä tahansa.
Perjantain ilme kirkastui. ”Saammeko siis tuolla meille ison talon? Paljon ruokaa?”
”Kyllä, kyllä”, Robinson hihkui. ”Saamme tällä mitä tahansa ikinä haluammekin.”
”Saammeko sillä siis ison veneen, joka vie meidät pois täältä takaisin? Voinko vihdoin palata heimoni luokse?”
Robinsonin ilme synkistyi. ”Mitä nyt?” Perjantai kysyi. ”Mikä hätänä? Emmekö pääsekään kotiin ja hanki suurta taloa?”
Robinson joutui selittämään pitkään Perjantai-raukalle, että Picasso oli arvokas vain rahaksi muutettuna.
”Mistä sitten saamme rahaa?” Perjantai kysyi.
Kun Perjantai kuuli, että rahaa sai muilta ihmisiltä, hän tyrmistyi. ”Mutta kun viimeksi olimme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, nehän yrittivät tappaa meidät.”
”Mutta nehän olivat villejä! Rahaa saa sivistyneiltä ihmisiltä”, Robinson selitti kärsivällisesti.
”Ai sellaisilta kuin sinä?” Robinson sanoi osoittaen ymmärtävänsä. ”Mutta eihän täällä ole muita valkoisia miehiä.”
Siinäpä se. No, ainakin heillä oli nyt aito Picasso. He rakensivat sille suojakatoksen ja katselivat sitä hiljaisina auringonlaskuun. Ja lopulta Perjantainkin oli, myönnettävä, ettei se loppujen lopuksi ollut yhtään hassumpi maalaus, kun sitä vuosikymmeniä tuijotti.
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Kierrättäjän painajainen
Ulkomaanmatkailu on tunnolliselle kierrättäjälle yhtä tuskaa. Useissa maissa kierrättäminen on vasta lapsenkengissään. Joissain maissa sitä ei harrasteta lainkaan. Tuntuu suorastaan rikolliselta heittää ruoanjätteitä tavalliseen roskikseen tai viedä lasipulloja sekajätteeseen. Onneksi sentään joissain maissa lasi, paperi ja muovi ovat keräystavaraa. Muutamassa maassa kierrätetään metalliakin, mutta turhan harvoin. Suuri osa kaikesta jätteestä menee yhteen ja samaan paikkaan, mikä tuntuu ympäristötietoisesta matkailijasta yksinkertaisesti pahalta. Suomi onkin kierrätyksen edistysmaa, vaikkei meillä jostain syystä kerätä erikseen muoviroskia. Ne on toisaalta minimoitu kattavalla palautuspullojärjestelmällä.
Tunnen vieläkin huonoa omaatuntoa siitä, että joudun ammattini puolesta matkustamaan paljon. Lentomatkustamisessa on tietenkin omat haittansa, mutta jo arkinen kierrättäminen on tehty hankalaksi kaltaiselleni maailmanmatkaajalle. Siksi olenkin kehittänyt systeemin, joka minimoi matkustamiseni aiheuttamat ympäristöhaitat. Toivon, että esimerkkini innostaa muitakin kantamaan kortensa kekoon maailmanlaajuisissa ympäristötalkoissa.
Kerään kotimaassa muoviroskat tiiviiksi pakkaukseksi, jonka otan mukaan lennolle sellaiseen maahan, jossa muovia kierrätetään. Näin saastutan kotimaan luontoa minimaalisen vähän ja tarjoan oman osuuteni kohdemaan keräysmuoviteollisuudelle. Jos menen Kiinaan, otan matkalle mahdollisimman paljon muoviroskaa ja etsin kadulta kierrätysmuovia etsivän henkilön, joka ansaitsee pienen kilohinnan kotosuomalaisesta muovijätteestä. Voi sitä hymyä, mikä tällaisen laitapuolen kulkijan suuhun kiertyy, kun ojennan kassini hänelle. Ihan siinä omakin mieli piristyy kun tajuaa, ettei tullut turhaan raahattua kahta muovikassillista tyhjiä ketsuppipulloja toiselle puolelle maapalloa.
Ulkomailla lajittelen erikseen ne roskat, joita siinä maassa ei kierrätetä. Matkani lopuksi otan nämä lajitellut jätteet mukaani paluumatkalle. Toisaalta joudun karsimaan varsinaisia matkatavaroitani, mutta mitäpä sitä ei tekisi hyvän omantunnon eteen. Kerrankin toin eräästä nimeltä mainitsemattomasta kierrätyksen kehitysmaasta koti-Suomeen kierrätettäväksi kaksitoista tyhjää viini- sekä viisi olutpulloa, viikon ruoantähteet (5 litraa), kassillisen metallijätettä – enimmäkseen säilykepurkkeja ja pullonkorkkeja – sekä ainakin kymmenen kiloa paperimainoksia, jotka joku huolimaton oli jättänyt lojumaan hotellihuoneen käytävälle. Vaikka lentokenttävirkailija nyrpisti nenäänsä hivenen biojätteelle haiskahtavalle matkalaukulleni, tunsin suurta ylpeyttä saadessani olla mukana ympäristötalkoissa ihmiskunnan paremman huomisen puolesta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)