Sen ei pitänyt olla mahdollista, mutta niin siinä sitten vain kävi. Pommi räjähti kilometri Helsingin keskustan yläpuolella ja hävitti sekunnissa eduskuntatalon, presidentinlinnan ja Nokian pääkonttorin sekä kaiken sen väliltä. Kun paineaalto iski lähiöihin, oli Yleisradio lähettänyt viimeisen lähetyksensä, oopperassa laulettu viimeinen aaria ja linnunlaulussa kirjoitettu viimeinen runo.
Laskeuman alla olivat kadut autioita eikä merkkiäkään aiemmasta elämästä näkynyt. Kolkko viima puhalsi siinä, missä oli ennen ollut Mannerheimintie, mutta sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Muutaman päivän kuluttua alkoivat kuitenkin ensimmäiset eloonjääneet kömpiä Vantaan ja Espoon lähiöistä ja etsiä vastauksia kysymyksiin, joita tämä suunnaton inhimillinen katastrofi heissä herätti. Miksi? Miten tästä eteenpäin? Miten Suomen kansan nyt käy?
Kolmantena päivänä ilmestyi siihen, missä oli ennen ollut Kallion kirjasto, suoraan surkeaa kirkon rauniokäppänää vastapäätä juliste, jossa luki haparoivalla käsialalla:
”Pikahiivalla käytettyä kiljua.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti