keskiviikko 30. syyskuuta 2009
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 6
Selvisi, että paluulento vuoteen 2010 teki välilaskun vuodessa 1968. Matkustajille tarjottiin tilaisuutta poiketa Prahan kahinasyksyssä, ja moni tuntui varanneen lennon vain tämän mahdollisuuden takia. Useat tsekit olivat varustautuneet paluumatkalle moderneilla panssarintorjunta-aseilla ja odottivat innokkaina tilaisuutta päästä tekemään tilejä selviksi kommunistimiehittäjien kanssa. Päätin liittyä tähän iloiseen joukkoon, joka muodosti oman olutta litkivän osastonsa koneen peräosaan.
Lento laskeutui elokuun 21. päivän keskiviikkoaamuun, jolloin Operaatio Tonava oli juuri alkanut. Sadattuhannet sotilaat viidestä Varsovan liiton maasta olivat aloittaneet Tšekkoslovakian miehityksen, koska Kreml pelkäsi maan lipeävän itäblokista. Innokkaat aikamatkustajat suunnistivat aseidensa kanssa suoraan Vaclavin aukiolle. On ehkä parempi, etten poliittisen korrektiuden nimissä kerro enempää siitä, miten ryssäsikojen tankit ajettiin pakoon kaupungista, mutta sainpa täräytettyä itsekin pari T-62-tankkia.
Taistelujen tauottua ehdin huokaista henkeä. Vuosi 1968 näytti yhä mustavalkoiselta lukuunottamatta joitain hailakoita värijaksoja aivan kuin vanhoissa kaitafilmeissä. Ihmiset kävelivät jo normaalimmin, mutta minusta tuntui välillä, että näin kaiken kuin käsivaralla kuvatussa filmissä, etenkin taisteluiden aikana. Se oli hieman rasittavaa.
Jotain muutakin tuntui olevan eri lailla kaupungissa. Meni hetki, ennen kuin tajusin. Kaikki katukyltit, tienviitat ja muut opasteet oli poistettu tai sutattu lukukelvottomiksi! Tämä oli tehty järjestelmällisesti tietenkin maahantunkeutujien kiusaksi, mutta ymmärsin, että tässä oli avain jutun ratkaisuun. Olin psykogeografikon taivaassa: kaupungissa, josta puuttuivat kaikki tutkimuksia haittaavat maantieteelliset konventiot!
Vaitiololupaukseni takia en voi paljastaa, miten ratkaisin jutun ja sain tehtyä antimateriaan liittyvän uhan vaarattomaksi. Olisin pian entinen psykogeografikko, jos paljastaisin menetelmäni kaikelle kansalle! Sanottakoon, että se vaati paljon jalkatyötä, Budapestin metrokartan sekä tietenkin paljon hyvää tsekkiläistä olutta. Olin valmis palaamaan tulevaisuuteen.
Nykyisyydessä jälleen! Nykyisyydessä jälleen! Oli mukava nähdä taas kaikki väreissä ja jotenkin turvallista ajatella, että tulevaisuus oli yhä entisensä. Palasin toimistooni. Ovessa luki: Tohtori Pyhtilan eläinklinikka.
Soitin naiselle, joka tuli pian kuulemaan tutkimustulokseni kolmen isänsä ja kahden äitinsä kanssa. Hän oli värjännyt hiuksensa vaaleiksi ja oli iloinen siitä, että olin parantanut hänen koiransa, joka maukui iloisesti nähdessään emäntänsä.
Hän maksoi palkkani sopimuksemme mukaan banaaneilla ja vakuutti suosittelevansa minua ystävilleenkin, jos heillä tulisi ongelmia puolisojensa kanssa. Kun hän lähti vanhempineen, join lasillisen greippimehua ja söin terveellisen itusalaatin läheisessä parantolassa. Hetken mielijohteesta palasin toimistolleni. Tervehdin alakerran kuntosaliyrittäjää ja vakuutin tälle uusivani kausikorttini ennen kuin hyppäsin hissiin, joka vei minut kuudenteentoista kerrokseen. Toimistossani etsin kirjahyllystä Max Brodin Prosessin ja luin ensimmäisen luvun:
”Joku oli varmaankin nähnyt, että Josef K poistui kahvilasta maksamatta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin.”
Kaikki oli niin kuin pitikin.
Loppu
Lento laskeutui elokuun 21. päivän keskiviikkoaamuun, jolloin Operaatio Tonava oli juuri alkanut. Sadattuhannet sotilaat viidestä Varsovan liiton maasta olivat aloittaneet Tšekkoslovakian miehityksen, koska Kreml pelkäsi maan lipeävän itäblokista. Innokkaat aikamatkustajat suunnistivat aseidensa kanssa suoraan Vaclavin aukiolle. On ehkä parempi, etten poliittisen korrektiuden nimissä kerro enempää siitä, miten ryssäsikojen tankit ajettiin pakoon kaupungista, mutta sainpa täräytettyä itsekin pari T-62-tankkia.
Taistelujen tauottua ehdin huokaista henkeä. Vuosi 1968 näytti yhä mustavalkoiselta lukuunottamatta joitain hailakoita värijaksoja aivan kuin vanhoissa kaitafilmeissä. Ihmiset kävelivät jo normaalimmin, mutta minusta tuntui välillä, että näin kaiken kuin käsivaralla kuvatussa filmissä, etenkin taisteluiden aikana. Se oli hieman rasittavaa.
Jotain muutakin tuntui olevan eri lailla kaupungissa. Meni hetki, ennen kuin tajusin. Kaikki katukyltit, tienviitat ja muut opasteet oli poistettu tai sutattu lukukelvottomiksi! Tämä oli tehty järjestelmällisesti tietenkin maahantunkeutujien kiusaksi, mutta ymmärsin, että tässä oli avain jutun ratkaisuun. Olin psykogeografikon taivaassa: kaupungissa, josta puuttuivat kaikki tutkimuksia haittaavat maantieteelliset konventiot!
Vaitiololupaukseni takia en voi paljastaa, miten ratkaisin jutun ja sain tehtyä antimateriaan liittyvän uhan vaarattomaksi. Olisin pian entinen psykogeografikko, jos paljastaisin menetelmäni kaikelle kansalle! Sanottakoon, että se vaati paljon jalkatyötä, Budapestin metrokartan sekä tietenkin paljon hyvää tsekkiläistä olutta. Olin valmis palaamaan tulevaisuuteen.
Nykyisyydessä jälleen! Nykyisyydessä jälleen! Oli mukava nähdä taas kaikki väreissä ja jotenkin turvallista ajatella, että tulevaisuus oli yhä entisensä. Palasin toimistooni. Ovessa luki: Tohtori Pyhtilan eläinklinikka.
Soitin naiselle, joka tuli pian kuulemaan tutkimustulokseni kolmen isänsä ja kahden äitinsä kanssa. Hän oli värjännyt hiuksensa vaaleiksi ja oli iloinen siitä, että olin parantanut hänen koiransa, joka maukui iloisesti nähdessään emäntänsä.
Hän maksoi palkkani sopimuksemme mukaan banaaneilla ja vakuutti suosittelevansa minua ystävilleenkin, jos heillä tulisi ongelmia puolisojensa kanssa. Kun hän lähti vanhempineen, join lasillisen greippimehua ja söin terveellisen itusalaatin läheisessä parantolassa. Hetken mielijohteesta palasin toimistolleni. Tervehdin alakerran kuntosaliyrittäjää ja vakuutin tälle uusivani kausikorttini ennen kuin hyppäsin hissiin, joka vei minut kuudenteentoista kerrokseen. Toimistossani etsin kirjahyllystä Max Brodin Prosessin ja luin ensimmäisen luvun:
”Joku oli varmaankin nähnyt, että Josef K poistui kahvilasta maksamatta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin.”
Kaikki oli niin kuin pitikin.
Loppu
lauantai 26. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 5
Ehdin juoda vielä kolme olutta, ennen kuin Kafka lopetti luentansa. Onneksi osaan saksaa sujuvasti, joten pystyin seuraamaan Oikeusjutun pitkää ensimmäistä lukua ongelmitta. Välillä Kafka ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan joutui keskeyttämään lukemisen ja purskahti hillittömään hekotuskohtaukseen. Pöydän äärellä istuvat boheemit naurahtelivat vaivautuneesti, ja eräs nuori nainen joutui nostamaan kynäilijän lattialta, jossa hän kieriskeli kohdassa, jossa päähenkilö luulee pidätystään pilaksi.
Koko tämän ajan lukemattomat kysymykset surisivat päässäni. Miksi päähenkilön nimi oli Marko P – siis minun nimeni?! Muistaakseni tulevaisuuden versiossa päähenkilöä kutsuttiin Josef K:ksi. Olin joskus yrittänyt lukea Oikeusjuttua, mutta olin joutunut jättämään sen kesken kuolettavan tylsänä. Oliko vastaus aikamatkustamisessa? Oliko minun sattumiseni samaan paikkaan Franz Kafkan kanssa vuoden 1915 Prahassa syy, että päähenkilön nimi vaihtui omasta nimestäni toiseksi?
Kirosin itseäni siitä, että olin jättänyt huomioimatta lentoemäntien aikamatkustusta koskevan turvallisuusdemonstraation, vaikka sen tärkeyttä oli painotettu. Mitä lentoemäntä olikaan sanonut? Ettei menneisyyttä saanut missään tapauksessa yrittää muuttaa? Vai että juuri tämä oli aikamatkustuksen tarkoitus? Muistin vain toisen lentoemännän anteliaan kaula-aukon, kun tämä kumartui antamaan minulle tilaamani pina coladan, fernetin, gintonicin ja oluen.
Ehdin hieman humaltua ja aloin miettiä, miten voisin hyötyä tilanteesta. Voisinko estää Oikeusjutun päähenkilön vaihtumisen toiseksi ja näin sijoittaa itseni kätevästi kirjallisuushistoriaan? Vai pitäisikö minun koettaa saada kirjaan koko nimeni pelkän Marko P:n sijaan? Tai pitäisikö minun tappaa Kafka ja asettua hänen tilalleen ja tulla maailmankuuluksi? Muistelin, ettei tuolla sairaalloisennäköisellä pikku miehellä ollut kauheasti elinvuosia jäljellä, ja menin sekaisin koettaessani päätellä miten itseni kävisi, jos astuisin tämän tilalle.
Kun Kafka vihdoin lopetti jaarituksensa, päätin käyttää psykogeografisia oppejani ja mennä sinne, minne nenä vie. Kävelin Kafkan pöytään ja kysyin, onko pöydässä tilaa. Esittelin itseni Josef K:ksi, koska en halunnut paljastaa itseäni ja sekoittaa Kafkaa. Heti kun olin sanonut tämän nimen, tajusin, että olin ehkä tehnyt pahan virheen. Esittelykierroksen jälkeen boheemit jatkoivat kiihkeänä poukkoilevaa keskusteluaan.
” Frank, sinun pitäisi tarjota novellejasi jollekin kustantajalle”, sanoi nainen, joka oli auttanut tämän pystyyn aiemmin.
”Milena on oikeassa”, komppasi hattupäinen mies, jonka nimen muistin, koska se oli Polack. Polakki. ”Mitä sinä homehdut siellä toimistossa, kun voisit elää vapaana kirjailijana? Niin kuin Max tässä. Max Brodin nimi tullaan muistamaan aina, koska hän on kirjoittanut joitain 1900-luvun merkittävimpiä kirjoja! Voisit muuttaa pois vanhempiesi luota ja päästä vihdoin eroon isäsi varjosta. Saisit kirjoittaa rauhassa.”
”Älkää viitsikö”, Kafka murahti herätettynä ajatuksistaan, joihin hän oli vaipunut tuijottaen pöydällä olevaa tuhkakuppia. ”Minun tarkoitukseni on palvella keisarikuntaa byrokraattina. Minut tullaan muistamaan miehenä, joka vähensi merkittävästi metsäteollisuudessa tapahtuvia työtapaturmia Böömissä. Se, jos mikä, on merkittävää. Ei kirjallisuus ole merkittävää. Ihmisten elämät ovat.”
”Mitä herra Josef K oli mieltä Frankin tekstistä”, kysyi samainen nainen, joka tuntui hallitsevan keskustelua. Kesti hetkisen, ennen kuin tajusin kysymyksen olleen tarkoitettu minulle. Huomasin, että kaikki tuijottivat minua odottavina. ”Eikö Frank olekin etevä kirjoittelija?”
”Uhm”, mietin ja tunsin hien puskevan otsalleni. ”Minusta se oli ihan kiva teksti.”
”Ihan kiva!” joku huudahti pilkallisena.
”Erityisesti pidin ensimmäisestä lauseesta”, jatkoin nopeasti. ”Minusta siinä on ainesta kunnon novelliksi. Mielestäni sitä ei ole syytä pitkittää liikaa.”
Kafka mutisi jotain siitä, että hän suunnitteli tekstistä romaania. Hetkisen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Milena vaihtoi puheenaihetta.
”Mitä mieltä olette, mille puolelle Prahan saksanjuutalaisten pitäisi asettua tässä maailmantilanteessa?”
”Mikä kysymys!” eräs boheemi huusi oluensa takaa. ”Juutalaisten tulevaisuus on Saksassa! Vain Saksa voi taata turvallisuutemme näitä aggressiivisia juutalaisvastaisia tsekkinationalisteja vastaan!”
Seurasi kiihkeää väittelyä, johon päätin olla monestakin syystä osallistumatta. Vilkaisin kelloon ja tajusin, että paluulentoni tulevaisuuteen oli lähdössä pian. Jouduin jättämään böömin boheemit väittelyineen. Kaivelin taskujani ja tajusin, ettei minulla ollut mukana vuoden 1915 rahaa. Huomasin, että Franz Kafka tajusi minun livahtavan paikalta maksamatta. Hän vinkkasi minulle silmää, kun poistuin mustavalkoiselle kadulle. Katsoin taakseni ja näin kahvilan nimen, ennen kuin pistin juoksuksi. Cafe Arco.
... Jatkuu...
Koko tämän ajan lukemattomat kysymykset surisivat päässäni. Miksi päähenkilön nimi oli Marko P – siis minun nimeni?! Muistaakseni tulevaisuuden versiossa päähenkilöä kutsuttiin Josef K:ksi. Olin joskus yrittänyt lukea Oikeusjuttua, mutta olin joutunut jättämään sen kesken kuolettavan tylsänä. Oliko vastaus aikamatkustamisessa? Oliko minun sattumiseni samaan paikkaan Franz Kafkan kanssa vuoden 1915 Prahassa syy, että päähenkilön nimi vaihtui omasta nimestäni toiseksi?
Kirosin itseäni siitä, että olin jättänyt huomioimatta lentoemäntien aikamatkustusta koskevan turvallisuusdemonstraation, vaikka sen tärkeyttä oli painotettu. Mitä lentoemäntä olikaan sanonut? Ettei menneisyyttä saanut missään tapauksessa yrittää muuttaa? Vai että juuri tämä oli aikamatkustuksen tarkoitus? Muistin vain toisen lentoemännän anteliaan kaula-aukon, kun tämä kumartui antamaan minulle tilaamani pina coladan, fernetin, gintonicin ja oluen.
Ehdin hieman humaltua ja aloin miettiä, miten voisin hyötyä tilanteesta. Voisinko estää Oikeusjutun päähenkilön vaihtumisen toiseksi ja näin sijoittaa itseni kätevästi kirjallisuushistoriaan? Vai pitäisikö minun koettaa saada kirjaan koko nimeni pelkän Marko P:n sijaan? Tai pitäisikö minun tappaa Kafka ja asettua hänen tilalleen ja tulla maailmankuuluksi? Muistelin, ettei tuolla sairaalloisennäköisellä pikku miehellä ollut kauheasti elinvuosia jäljellä, ja menin sekaisin koettaessani päätellä miten itseni kävisi, jos astuisin tämän tilalle.
Kun Kafka vihdoin lopetti jaarituksensa, päätin käyttää psykogeografisia oppejani ja mennä sinne, minne nenä vie. Kävelin Kafkan pöytään ja kysyin, onko pöydässä tilaa. Esittelin itseni Josef K:ksi, koska en halunnut paljastaa itseäni ja sekoittaa Kafkaa. Heti kun olin sanonut tämän nimen, tajusin, että olin ehkä tehnyt pahan virheen. Esittelykierroksen jälkeen boheemit jatkoivat kiihkeänä poukkoilevaa keskusteluaan.
” Frank, sinun pitäisi tarjota novellejasi jollekin kustantajalle”, sanoi nainen, joka oli auttanut tämän pystyyn aiemmin.
”Milena on oikeassa”, komppasi hattupäinen mies, jonka nimen muistin, koska se oli Polack. Polakki. ”Mitä sinä homehdut siellä toimistossa, kun voisit elää vapaana kirjailijana? Niin kuin Max tässä. Max Brodin nimi tullaan muistamaan aina, koska hän on kirjoittanut joitain 1900-luvun merkittävimpiä kirjoja! Voisit muuttaa pois vanhempiesi luota ja päästä vihdoin eroon isäsi varjosta. Saisit kirjoittaa rauhassa.”
”Älkää viitsikö”, Kafka murahti herätettynä ajatuksistaan, joihin hän oli vaipunut tuijottaen pöydällä olevaa tuhkakuppia. ”Minun tarkoitukseni on palvella keisarikuntaa byrokraattina. Minut tullaan muistamaan miehenä, joka vähensi merkittävästi metsäteollisuudessa tapahtuvia työtapaturmia Böömissä. Se, jos mikä, on merkittävää. Ei kirjallisuus ole merkittävää. Ihmisten elämät ovat.”
”Mitä herra Josef K oli mieltä Frankin tekstistä”, kysyi samainen nainen, joka tuntui hallitsevan keskustelua. Kesti hetkisen, ennen kuin tajusin kysymyksen olleen tarkoitettu minulle. Huomasin, että kaikki tuijottivat minua odottavina. ”Eikö Frank olekin etevä kirjoittelija?”
”Uhm”, mietin ja tunsin hien puskevan otsalleni. ”Minusta se oli ihan kiva teksti.”
”Ihan kiva!” joku huudahti pilkallisena.
”Erityisesti pidin ensimmäisestä lauseesta”, jatkoin nopeasti. ”Minusta siinä on ainesta kunnon novelliksi. Mielestäni sitä ei ole syytä pitkittää liikaa.”
Kafka mutisi jotain siitä, että hän suunnitteli tekstistä romaania. Hetkisen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Milena vaihtoi puheenaihetta.
”Mitä mieltä olette, mille puolelle Prahan saksanjuutalaisten pitäisi asettua tässä maailmantilanteessa?”
”Mikä kysymys!” eräs boheemi huusi oluensa takaa. ”Juutalaisten tulevaisuus on Saksassa! Vain Saksa voi taata turvallisuutemme näitä aggressiivisia juutalaisvastaisia tsekkinationalisteja vastaan!”
Seurasi kiihkeää väittelyä, johon päätin olla monestakin syystä osallistumatta. Vilkaisin kelloon ja tajusin, että paluulentoni tulevaisuuteen oli lähdössä pian. Jouduin jättämään böömin boheemit väittelyineen. Kaivelin taskujani ja tajusin, ettei minulla ollut mukana vuoden 1915 rahaa. Huomasin, että Franz Kafka tajusi minun livahtavan paikalta maksamatta. Hän vinkkasi minulle silmää, kun poistuin mustavalkoiselle kadulle. Katsoin taakseni ja näin kahvilan nimen, ennen kuin pistin juoksuksi. Cafe Arco.
... Jatkuu...
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Plagiarismi
Ideat paranevat. Sanojen merkitys osallistuu tähän. Plagiarismi on välttämätöntä. Kehitys edellyttää sitä. Se pysyttelee lähellä kirjoittajan tyyliä, hyödyntää hänen ilmaisujaan, pyyhkii pois väärän ajatuksen ja korvaa sen oikealla.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 4
Näytti pahasti siltä, että tutkimukseni junnasivat paikallaan. Tein sen, mitä teen aina tällaisissa tapauksissa. Hain lastin halpaa votkaa lähikaupasta, vedin verhot kiinni ja aloitin määrittelemättömän pitkän leffasession.
Kolmantena päivänä sain vihdoin inspiraation. Kuten kuka tahansa voi nähdä elokuvasta Zítra vstanu a opařím se čajem, Prahan Ruzynen lentokentällä on salainen terminaali, josta voi tehdä aikamatkoja! Jos olin todellisen pessimistin tavoin polttanut kaikki sillat edestäni, saatoin aina kääntyä taaksepäin. Siispä täyskäännös ja mars menneisyyteen!
Otin taksin lentokentälle ja jouduin lahjomaan pari virkailijaa, ennen kuin sain selville, missä aikamatkaterminaali sijaitsee. Onneksi osasin sujuvaa tsekkiä, sillä ulkomaalaisille tämä graalin malja on tiukasti verboten. Tsekit suunnittelevat korjaavansa tällä ainutlaatuisella keksinnöllä sarjan onnettomia historiallisia tapahtumia alkaen Jan Husin polttamisesta roviolla 1415 Valkoisen vuoren taistelun tappioon 1620 sekä koko kansan edelleen syvästi rakastaman Kaarle neljännen tuomiseen 1300-luvulta koko nykymaailman keisariksi. Sanomattakin on selvää, että suunnitelmaan kuului myös sellaisten pienempien historiallisten vääryyksien korjaamisia, kuten natsi-Saksan miehitys 1938, kommunistien vallankaappaus kymmenen vuotta myöhemmin sekä petollisten slovakkien ero Suur-Tsekkoslovakiasta vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä. Jouduin kuitenkin allekirjoittamaan salassapitosopimuksen, joten en voi kertoa suunnitelmista sen enempää. Kaikki paljastuu kyllä aikanaan. Olen ehkä paljastunut jo liikaakin.
Kentältä olisi juuri lähtenyt lento vuoden 1968 elokuuhun, mutta koska en erityisemmin pitänyt kohtaamisista neuvostoliittolaisten T-62 -panssarivaunujen kanssa Vaclavin aukiolla, päätin odottaa seuraavaa lentoa, joka oli vuoden 1915 Prahaan. Koska tiesin kaupungin säästyneen ensimmäisen maailmansodan taisteluilta, hyppäsin lennolle.
Hyvin ystävälliset lentoemännät tarjoilivat drinkkejä lennon aikana. Minun täytyy erityisesti kiittää Czech Airwaysin suurenmoista ruokaa, laajaa viinilistaa sekä kuninkaallista palvelua lennolla. Ei tarvitse olla tähti tunteakseen itsensä Tärkeäksi Henkilöksi, kun valitsee CSA:n. Kuninkaallisten lentoyhtiö. CSA.
(Valitan, mutta jotta pääsin lennolle, jouduin luvata kynäilemään pikku mainoksen).
Praha vuonna 1915 näytti yhtä mustavalkoiselta kuin novelli tähänkin asti. On hämmästyttävää, miten menneisyys muistuttaa erehdyttävästi rakeista mustavalkoista filmiä, joka pyörii liian nopeasti. Kesti hetken, ennen kuin totuin ihmisten Charlie Chaplin -kävelyyn. Paikansin itseni lopulta keskustan Masarykovo-rautatieaseman lähistöltä Hybernska-kadulta. Koneessa nautitut juomat olivat aiheuttaneet armottoman vessahädän, joten poikkesin kahvilaan. Töykeä baarimikko pakotti minut tilaamaan oluen, jotta sain käyttää toilettia. Istuin helpotuksen jälkeen alas huurteiselle.
Kahvilassa oleskeli varkaiden ja renttujen näköistä sakkia. Rintamapakoilijoita, tuhahdin itsekseni, kun eräs anorektikon näköinen pikku mies nousi seisomaan kädessään paperinippu. Pelkäsin, että hän alkaisi pitää jotain luentoa tai poliittista puhetta, joten yritin ryystää olueni loppuun paetakseni paikalta, kun miekkonen pikkutakissaan jo aloitti.
”Joku oli varmaankin panetellut Marko P:tä, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.”
... Jatkuu...
Kolmantena päivänä sain vihdoin inspiraation. Kuten kuka tahansa voi nähdä elokuvasta Zítra vstanu a opařím se čajem, Prahan Ruzynen lentokentällä on salainen terminaali, josta voi tehdä aikamatkoja! Jos olin todellisen pessimistin tavoin polttanut kaikki sillat edestäni, saatoin aina kääntyä taaksepäin. Siispä täyskäännös ja mars menneisyyteen!
Otin taksin lentokentälle ja jouduin lahjomaan pari virkailijaa, ennen kuin sain selville, missä aikamatkaterminaali sijaitsee. Onneksi osasin sujuvaa tsekkiä, sillä ulkomaalaisille tämä graalin malja on tiukasti verboten. Tsekit suunnittelevat korjaavansa tällä ainutlaatuisella keksinnöllä sarjan onnettomia historiallisia tapahtumia alkaen Jan Husin polttamisesta roviolla 1415 Valkoisen vuoren taistelun tappioon 1620 sekä koko kansan edelleen syvästi rakastaman Kaarle neljännen tuomiseen 1300-luvulta koko nykymaailman keisariksi. Sanomattakin on selvää, että suunnitelmaan kuului myös sellaisten pienempien historiallisten vääryyksien korjaamisia, kuten natsi-Saksan miehitys 1938, kommunistien vallankaappaus kymmenen vuotta myöhemmin sekä petollisten slovakkien ero Suur-Tsekkoslovakiasta vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä. Jouduin kuitenkin allekirjoittamaan salassapitosopimuksen, joten en voi kertoa suunnitelmista sen enempää. Kaikki paljastuu kyllä aikanaan. Olen ehkä paljastunut jo liikaakin.
Kentältä olisi juuri lähtenyt lento vuoden 1968 elokuuhun, mutta koska en erityisemmin pitänyt kohtaamisista neuvostoliittolaisten T-62 -panssarivaunujen kanssa Vaclavin aukiolla, päätin odottaa seuraavaa lentoa, joka oli vuoden 1915 Prahaan. Koska tiesin kaupungin säästyneen ensimmäisen maailmansodan taisteluilta, hyppäsin lennolle.
Hyvin ystävälliset lentoemännät tarjoilivat drinkkejä lennon aikana. Minun täytyy erityisesti kiittää Czech Airwaysin suurenmoista ruokaa, laajaa viinilistaa sekä kuninkaallista palvelua lennolla. Ei tarvitse olla tähti tunteakseen itsensä Tärkeäksi Henkilöksi, kun valitsee CSA:n. Kuninkaallisten lentoyhtiö. CSA.
(Valitan, mutta jotta pääsin lennolle, jouduin luvata kynäilemään pikku mainoksen).
Praha vuonna 1915 näytti yhtä mustavalkoiselta kuin novelli tähänkin asti. On hämmästyttävää, miten menneisyys muistuttaa erehdyttävästi rakeista mustavalkoista filmiä, joka pyörii liian nopeasti. Kesti hetken, ennen kuin totuin ihmisten Charlie Chaplin -kävelyyn. Paikansin itseni lopulta keskustan Masarykovo-rautatieaseman lähistöltä Hybernska-kadulta. Koneessa nautitut juomat olivat aiheuttaneet armottoman vessahädän, joten poikkesin kahvilaan. Töykeä baarimikko pakotti minut tilaamaan oluen, jotta sain käyttää toilettia. Istuin helpotuksen jälkeen alas huurteiselle.
Kahvilassa oleskeli varkaiden ja renttujen näköistä sakkia. Rintamapakoilijoita, tuhahdin itsekseni, kun eräs anorektikon näköinen pikku mies nousi seisomaan kädessään paperinippu. Pelkäsin, että hän alkaisi pitää jotain luentoa tai poliittista puhetta, joten yritin ryystää olueni loppuun paetakseni paikalta, kun miekkonen pikkutakissaan jo aloitti.
”Joku oli varmaankin panetellut Marko P:tä, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.”
... Jatkuu...
torstai 17. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 3
Näin heti, ettei mies ollut psykogeografikko. Hän antoi minulle tekosyyn vaihtaa imperfektiin samalla, kun otin vesipistoolin hänen kädestään. Läiskäytin pyssyllä sivulle ja hämmästyin, kun mies hypähti poispäin.
”Oletko hullu”, hän sanoi suomeksi. ”Siinä on happoa.”
”Happoa, vai”, sanoin ja tunsin vastustamatonta kiusausta ottaa siemauksen nestettä. Kitkerä haju ja suihkun lattiaan tekemä reikä saivat kuitenkin mieleni muuttumaan. ”Alahan laulaa. Kuka olet ja mitä haluat?”
Mies ei halunnut paljastaa mitään. Hän kuitenkin ehdotti, että kuulustelisin häntä hyvä poliisi – paha poliisi -menetelmällä. Suostuin ajatukseen.
”Mitä haluat?” tiuskaisin pahana kyttänä.
”En kerro mitään”, mies vastasi. Läimäytin häntä poskelle; mies tuntui nauttivan siitä.
”Sinun olisi parasta kertoa”, neuvoin samalla kun ojensin miehelle savukkeen hyvänä poliisina. ”Hän on vähän hullu. Ei ole syönyt muuta kuin suklaata koko viikkona, ja juonut aivan liikaa halpaa votkaa.”
”Hyvä on”, mies sanoi lopulta. ”Olen Antti Korpi. Ilkka Remeksen luoma henkilöhahmo. Työskentelen antimateriaan liittyvän tapauksen kimpussa.”
”Valehtelet”, huusin miehelle päin naamaa. ”Mitä romaanihenkilö tekee toisen kirjailijan jatkokertomuksessa, joka on vasta kolmatta liuskaa pitkä?”
”Kerron totuuden. Mitä haluatte tietää?” mies vastasi naama punaisena.
”Minä uskon sinua, mutta sinun täytyy vakuuttaa myös kollegani. Kerro jotain, mitä vain sinä voit tietää”, sanoin miettien sopiva kysymystä. ”Mikä on Ilkka Remeksen oikea nimi?”
”Petri Pykälä”, Antti Korpi vastasi epäröimättä.
”Kuka tahansa tietää tuon”, sähisin pahana poliisina ja olin läimäyttää romaanihenkilöä uudelleen, kun hän jatkoi nopeasti.
”Vaimoni on hiukkasfyysikko ja poikani Aaro on seikkaillut jo kuudessa nuortenkirjassa. Seitsemäs ilmestyy sopivasti joulumarkkinoille.”
”Vielä yksi kysymys. Miksi Remes ei käytä kirjoissaan yhtään huumoria? Edes kevennykseksi?”
”Olet oikeilla jäljillä”, Antti Korpi myönsi yllättäen. ”Jätkä on täysin huumorintajuton. Ja lisäksi työhullu. Saan ravata maailmalla joka vuosi uudessa kirjassa. Paljon mieluummin olisin jokin Hemingwayn henkilöhahmo. Vaikka se tyyppi siinä Vanhus ja meri -kirjassa.”
”Hyvä on”, myönnyin. ”Kukaan ei voi keksiä moista omasta päästään. Mitä haluat?”
”Haluan kertoa vitsin. En halua tulla muistetuksi kirjallisuudenhistoriassa hahmona, joka ei ole koskaan kertonut vitsiä.”
”No, anna tulla”, sanoin vilkaisten kelloani. ”Mutta äkkiä. Olen haaskannut jo tarpeeksi aikaa tähän kirjalliseen keskusteluun.”
”No tuota... Tuota...” romaanihenkilö mietti kuumeisesti. ”Mitä tapahtuu, kun juutalainen, jolla on erektio, törmää seinään?”
”No. Kerro”, sanoin kärsimättömänä.
”Hän lyö nenänsä”, Antti Korpi vastasi ja remahti nauramaan. ”Tai siis satuttaa nenänsä. Hah hah hah!”
Lähdin huoneesta jättäen oven auki ja Korven istumaan tuoliin sidottuna. Tämä huusi jälkeeni.
”Miksi juutalaisilla on niin isot nenät? Koska ilma on ilmaista! Hah hah hah!”
Näytti vahvasti siltä, että Remes oli ollut oikeassa jättäessään romaanihenkilönsä surkeat vitsit pois kirjoistaan.
... jatkuu...
”Oletko hullu”, hän sanoi suomeksi. ”Siinä on happoa.”
”Happoa, vai”, sanoin ja tunsin vastustamatonta kiusausta ottaa siemauksen nestettä. Kitkerä haju ja suihkun lattiaan tekemä reikä saivat kuitenkin mieleni muuttumaan. ”Alahan laulaa. Kuka olet ja mitä haluat?”
Mies ei halunnut paljastaa mitään. Hän kuitenkin ehdotti, että kuulustelisin häntä hyvä poliisi – paha poliisi -menetelmällä. Suostuin ajatukseen.
”Mitä haluat?” tiuskaisin pahana kyttänä.
”En kerro mitään”, mies vastasi. Läimäytin häntä poskelle; mies tuntui nauttivan siitä.
”Sinun olisi parasta kertoa”, neuvoin samalla kun ojensin miehelle savukkeen hyvänä poliisina. ”Hän on vähän hullu. Ei ole syönyt muuta kuin suklaata koko viikkona, ja juonut aivan liikaa halpaa votkaa.”
”Hyvä on”, mies sanoi lopulta. ”Olen Antti Korpi. Ilkka Remeksen luoma henkilöhahmo. Työskentelen antimateriaan liittyvän tapauksen kimpussa.”
”Valehtelet”, huusin miehelle päin naamaa. ”Mitä romaanihenkilö tekee toisen kirjailijan jatkokertomuksessa, joka on vasta kolmatta liuskaa pitkä?”
”Kerron totuuden. Mitä haluatte tietää?” mies vastasi naama punaisena.
”Minä uskon sinua, mutta sinun täytyy vakuuttaa myös kollegani. Kerro jotain, mitä vain sinä voit tietää”, sanoin miettien sopiva kysymystä. ”Mikä on Ilkka Remeksen oikea nimi?”
”Petri Pykälä”, Antti Korpi vastasi epäröimättä.
”Kuka tahansa tietää tuon”, sähisin pahana poliisina ja olin läimäyttää romaanihenkilöä uudelleen, kun hän jatkoi nopeasti.
”Vaimoni on hiukkasfyysikko ja poikani Aaro on seikkaillut jo kuudessa nuortenkirjassa. Seitsemäs ilmestyy sopivasti joulumarkkinoille.”
”Vielä yksi kysymys. Miksi Remes ei käytä kirjoissaan yhtään huumoria? Edes kevennykseksi?”
”Olet oikeilla jäljillä”, Antti Korpi myönsi yllättäen. ”Jätkä on täysin huumorintajuton. Ja lisäksi työhullu. Saan ravata maailmalla joka vuosi uudessa kirjassa. Paljon mieluummin olisin jokin Hemingwayn henkilöhahmo. Vaikka se tyyppi siinä Vanhus ja meri -kirjassa.”
”Hyvä on”, myönnyin. ”Kukaan ei voi keksiä moista omasta päästään. Mitä haluat?”
”Haluan kertoa vitsin. En halua tulla muistetuksi kirjallisuudenhistoriassa hahmona, joka ei ole koskaan kertonut vitsiä.”
”No, anna tulla”, sanoin vilkaisten kelloani. ”Mutta äkkiä. Olen haaskannut jo tarpeeksi aikaa tähän kirjalliseen keskusteluun.”
”No tuota... Tuota...” romaanihenkilö mietti kuumeisesti. ”Mitä tapahtuu, kun juutalainen, jolla on erektio, törmää seinään?”
”No. Kerro”, sanoin kärsimättömänä.
”Hän lyö nenänsä”, Antti Korpi vastasi ja remahti nauramaan. ”Tai siis satuttaa nenänsä. Hah hah hah!”
Lähdin huoneesta jättäen oven auki ja Korven istumaan tuoliin sidottuna. Tämä huusi jälkeeni.
”Miksi juutalaisilla on niin isot nenät? Koska ilma on ilmaista! Hah hah hah!”
Näytti vahvasti siltä, että Remes oli ollut oikeassa jättäessään romaanihenkilönsä surkeat vitsit pois kirjoistaan.
... jatkuu...
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 2
Kun olin masturboinut, päätin käydä käsiksi muihin hommiin. Koska blondi oli maininnut antimaterian, päätin aloittaa etsimällä, mitä aiheesta oli kirjoitettu. Internet-haku paljasti, että kaksi suosituinta antimateriaa käsittelevää kirjaa olivat Dan Brownin Enkelit ja demonit ja Ilkka Remeksen Hiroshiman portti. Onneksi olin imuroinut netistä edellisen elokuvana, joten menin kaupan kautta kotiin ja aloitin taustatutkimuksen.
Ilta meni elokuvan, jäätelön ja votkakolan merkeissä. Jouduin katsomaan lopun uudestaan seuraavana aamulla herättyäni vessan lattialta. Kun olin oppinut kaiken tarpeellisen antimateriasta, päätin aloittaa tutkimukset.
Seuraavat päivät olivat yhtä montaasia (taustamusiikkina Beethovenin yhdeksännen sinfonian Oodi ilolle Rainbow'n versiona): lentoemäntä ojentamassa kahta pikkupussillista konjakkia; näkymä Guinnessin panimoravintolan kattoterassilta Dublinin keskustaan; Bratislavan vanhankaupungin kadulla patsas muuttuu yhtäkkiä eläväksi ja kusen housuuni; kusen housuuni Amsterdamin lentokenttäbaarissa; kusen housuuni Budapestin lentokentän putkassa, jonne minut on teljetty kun olen myöhästynyt en vain yhdestä vaan toisestakin koneesta.
Sanalla sanonen: psykogeografiset tutkimukset ovat täydessä käynnissä. Saan selville, että Vatikaani on jutussa mukana, ja huomaan, että CIA varjostaa minua, Europol kuuntelee puheluitani, FBI nappaa sähköpostini, verottaja rahani ja että poliisiorganisaatioiden synergia on järkyttävän kehittymätöntä. Paljastuu, että Fenderin Squier-kitaraa on saatavana myös pinkkinä, Ikeasta saa salmiakkia, Gdanskista voi lentää Turkuun, puhelinlaskuni on maksamatta ja että olen alkanut käyttää preesensiä.
Mutta tämä on vasta alkua.
Juuri kun en millään keksi, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, huoneeseen astuu mies ase kädessään.
... jatkuu...
Ilta meni elokuvan, jäätelön ja votkakolan merkeissä. Jouduin katsomaan lopun uudestaan seuraavana aamulla herättyäni vessan lattialta. Kun olin oppinut kaiken tarpeellisen antimateriasta, päätin aloittaa tutkimukset.
Seuraavat päivät olivat yhtä montaasia (taustamusiikkina Beethovenin yhdeksännen sinfonian Oodi ilolle Rainbow'n versiona): lentoemäntä ojentamassa kahta pikkupussillista konjakkia; näkymä Guinnessin panimoravintolan kattoterassilta Dublinin keskustaan; Bratislavan vanhankaupungin kadulla patsas muuttuu yhtäkkiä eläväksi ja kusen housuuni; kusen housuuni Amsterdamin lentokenttäbaarissa; kusen housuuni Budapestin lentokentän putkassa, jonne minut on teljetty kun olen myöhästynyt en vain yhdestä vaan toisestakin koneesta.
Sanalla sanonen: psykogeografiset tutkimukset ovat täydessä käynnissä. Saan selville, että Vatikaani on jutussa mukana, ja huomaan, että CIA varjostaa minua, Europol kuuntelee puheluitani, FBI nappaa sähköpostini, verottaja rahani ja että poliisiorganisaatioiden synergia on järkyttävän kehittymätöntä. Paljastuu, että Fenderin Squier-kitaraa on saatavana myös pinkkinä, Ikeasta saa salmiakkia, Gdanskista voi lentää Turkuun, puhelinlaskuni on maksamatta ja että olen alkanut käyttää preesensiä.
Mutta tämä on vasta alkua.
Juuri kun en millään keksi, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, huoneeseen astuu mies ase kädessään.
... jatkuu...
tiistai 15. syyskuuta 2009
Psykogeografisia tutkimuksia, osa 1
Mustavalkoinen novelli. Taustalla jazz-musiikkia.
Toimistoni ovessa lukee: ”Marko Pyhtila. Psykogeografisia tutkimuksia.” Olen vaihtanut sukunimeni ä:n a:ksi, koska se helpottaa paikallisten asiointia kanssani. Ainoa tsekinkielen sana, jossa on ä, on tietääkseni knäckebröd.
Luukkuni sijaitsee Prahan keskustassa sivukadulla, jolla narkomaanit piikittävät avoimesti heroiinia, viidensadan korunan huorat päivystävät illasta aamuun ja sille eksyvä turisti saattaa erkaantua nopeasti vyölaukustaan. Minua nämä elämän äärivasemman tien kulkijat eivät häiritse, sillä he tietävät, että olen pohjimmiltani heidän kaltaisensa.
Olin syventynyt erään shakkia tietokoneeni kanssa, kun oveen koputettiin. Koska olin vuokrannut toimiston vain tätä novellia varten, hätkähdin, sillä en ollut odottanut asiakasta näin pian. Olin valmistautunut pidempään esittelyjaksoon ja ehkä pieneen montaasiin, jonka tarkoituksena olisi ollut korostaa yksinäisyyden ja turhautumisen tunteitani.
”Sisään”, sanoin koettaen saada ääneeni asiaankuuluvaa karheutta ja tylsistymistä.
Huoneeseen astui upea blondi, jonka olisin halunnut asettaa välittömästi jalustalle kyetäkseni ihailemaan tämän sääriä paremmin. Ne olivat, no, pitkät, mutta niiden jatkona oli kapein vyötärö, mitä olin koskaan nähnyt. Tsekkinaisille tyypillisesti blondi oli pitkä ja laiha, mutta maan halpa plastiikkakirurgia oli korjannut tämän rinnat sellaisiksi, joita Hollywoodin pornonäyttelijätkin olisivat kadehtineet. Tunsin, että minulla alkoi seisoa.
”Miten voin auttaa”, kysyin vaaleaveriköltä samalla kun kättelin tätä ojentautuen pöytäni yli. Jos blondi huomasi komean seisokkini, hän ei antanut sen häiritä. Ehkäpä hän oli tottunut aiheuttamaan vastaavia reaktioita miehissä.
”Minulla on ongelma”, nainen vastasi sytyttäen tuollaisen pitkäholkkisen savukkeen, joita kohtalokkailla naisilla on tämänkaltaisissa tarinoissa polttaa. ”Olen kadottanut jotakin.”
”Tulitte oikeaan paikkaan”, vastasin, ”vääriin paikkoihin joutuneet asiat ovat erikoisosaamiseni ydinaluetta.”
Vaaleaverikkö kertoi huolensa. Voitte kuvitella tarinan sarjana 45-astetta kallellaan olevia kuvia, joiden ääniraidalla soi tunnelmallinen blues. Vaaleaverikön mustavalkoisissa kuvissa lähes mustina näkyvät huulet liikkuvat, puhaltavat savua ja lopuksi hymyilevät. Omat huuleni muodostavat yksittäisiä sanoja, kieleni lipoo ohuita viiksiäni ja suuni vääntyy lopuksi tyytyväiseen hymyyn. Muuta teidän ei tarvitse tietää tästä kohtaamisesta; varsinkaan sitä avokämmenen iskua, jonka blondi läiskäisi poskelleni neuvonpitomme loppupuolella.
... jatkuu...
Toimistoni ovessa lukee: ”Marko Pyhtila. Psykogeografisia tutkimuksia.” Olen vaihtanut sukunimeni ä:n a:ksi, koska se helpottaa paikallisten asiointia kanssani. Ainoa tsekinkielen sana, jossa on ä, on tietääkseni knäckebröd.
Luukkuni sijaitsee Prahan keskustassa sivukadulla, jolla narkomaanit piikittävät avoimesti heroiinia, viidensadan korunan huorat päivystävät illasta aamuun ja sille eksyvä turisti saattaa erkaantua nopeasti vyölaukustaan. Minua nämä elämän äärivasemman tien kulkijat eivät häiritse, sillä he tietävät, että olen pohjimmiltani heidän kaltaisensa.
Olin syventynyt erään shakkia tietokoneeni kanssa, kun oveen koputettiin. Koska olin vuokrannut toimiston vain tätä novellia varten, hätkähdin, sillä en ollut odottanut asiakasta näin pian. Olin valmistautunut pidempään esittelyjaksoon ja ehkä pieneen montaasiin, jonka tarkoituksena olisi ollut korostaa yksinäisyyden ja turhautumisen tunteitani.
”Sisään”, sanoin koettaen saada ääneeni asiaankuuluvaa karheutta ja tylsistymistä.
Huoneeseen astui upea blondi, jonka olisin halunnut asettaa välittömästi jalustalle kyetäkseni ihailemaan tämän sääriä paremmin. Ne olivat, no, pitkät, mutta niiden jatkona oli kapein vyötärö, mitä olin koskaan nähnyt. Tsekkinaisille tyypillisesti blondi oli pitkä ja laiha, mutta maan halpa plastiikkakirurgia oli korjannut tämän rinnat sellaisiksi, joita Hollywoodin pornonäyttelijätkin olisivat kadehtineet. Tunsin, että minulla alkoi seisoa.
”Miten voin auttaa”, kysyin vaaleaveriköltä samalla kun kättelin tätä ojentautuen pöytäni yli. Jos blondi huomasi komean seisokkini, hän ei antanut sen häiritä. Ehkäpä hän oli tottunut aiheuttamaan vastaavia reaktioita miehissä.
”Minulla on ongelma”, nainen vastasi sytyttäen tuollaisen pitkäholkkisen savukkeen, joita kohtalokkailla naisilla on tämänkaltaisissa tarinoissa polttaa. ”Olen kadottanut jotakin.”
”Tulitte oikeaan paikkaan”, vastasin, ”vääriin paikkoihin joutuneet asiat ovat erikoisosaamiseni ydinaluetta.”
Vaaleaverikkö kertoi huolensa. Voitte kuvitella tarinan sarjana 45-astetta kallellaan olevia kuvia, joiden ääniraidalla soi tunnelmallinen blues. Vaaleaverikön mustavalkoisissa kuvissa lähes mustina näkyvät huulet liikkuvat, puhaltavat savua ja lopuksi hymyilevät. Omat huuleni muodostavat yksittäisiä sanoja, kieleni lipoo ohuita viiksiäni ja suuni vääntyy lopuksi tyytyväiseen hymyyn. Muuta teidän ei tarvitse tietää tästä kohtaamisesta; varsinkaan sitä avokämmenen iskua, jonka blondi läiskäisi poskelleni neuvonpitomme loppupuolella.
... jatkuu...
lauantai 12. syyskuuta 2009
perjantai 11. syyskuuta 2009
Todellisuus
Ainoa pakopaikka niille, joilla ei ole varaa kovempiin huumeisiin. Näitä vähäosaisia lohdutetaan lauseilla, kuten ”elämä on parasta huumetta” tai ”työ se on terapiaa”. Mielikuvitukselliset ja kekseliäät tavat paeta todellisuutta osoittavat, että köyhinkin kykenee vastustamaan tätä kavalaa addiktiota. Se, että tietyt nykyfilosofit ovat kiivaasti kieltäneet todellisuuden, on todiste siitä, että myös filosofiasta on pyritty jalostamaan kovan luokan huumetta.
torstai 10. syyskuuta 2009
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Keltainen lehdistö
Päivittäiskirjallisuutta, joka perustuu siihen, että Emmin aurinkorasvan käyttö on yhtä merkityksellinen asia kuin miljoonien nälkäkuolema.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Toimintaromaanin vähätapahtumainen luku (poistettu)
Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään erikoista. Bill Brown oli niin väsynyt viime päivien toiminnantäyteisistä tapahtumista, että nukkui epätavallisen pitkään. Mikä parasta, hän ei edes nähnyt unta tohtori Devinistä tai tämän katalasta maailmanvalloitussuunnitelmasta. Herättyään myöhään iltapäivällä Bill söi tavoistaan poiketen jättilautasellisen makkaraa ja ranskanperunoita, ahmi kaksi suklaalevyä ja pussin pikkusuolaista sekä vietti nautinnollisia, kiireettömiä hetkiä vessassa. Menisi ehkä viikkoja, ennen kuin Bill Brown saisi seuraavan kerran istua rauhassa pöntöllä, joten hän otti kaiken irti vapaapäivästään.
Bill selasi pari tuntia nettipornoa ja masturboi neljä kertaa, ennen kuin muisti, että tänään oli hänen vuoronsa tavata poikaansa. Kun Bill junior riensi isänsä syliin, Bill kiitti onneaan, että hänellä oli antaa pojalle Rooman lentokentältä näpistämänsä karkkipussi.
Bill Brown yritti ruinata ex-vaimoltaan säälipanoa, mutta nainen ei lämmennyt ajatukselle. Pettynyt Bill lahjoi makeisilla pojan pesemään pyykkinsä ja alkoi lipittää viskikolaa. Ilta menikin rauhallisten kalsarikännien ja televisionkatselun merkeissä. Välillä poika ruinasi syötävää, ja Bill heitti popcornit mikroon. Jännittävän jalkapallo-ottelun päätyttyä Bill Brown oli jo mukavassa hutikassa. Kun Sarah palasi hakemaan Bill junioria, Bill yritti kouria ex-vaimonsa persettä. Kun nainen läimäytti Billiä poskelle ja haukkui häntä juopoksi, hän antoi horatsun kuulla kunniansa.
Kun poliisit olivat lähteneet, Bill Brown kaatui sänkyyn. Hän kaivoi patjan alta ex-vaimonsa alastonkuvan, jonka oli ottanut heidän häämatkallaan Mallorcalla. Hän yritti masturboida, mutta vaipui lopulta itkuiseen uneen.
Onneksi huomenna on tiedossa töitä ja lisää toimintaa, Bill Brown ajatteli juuri ennen nukahtamistaan.
Bill selasi pari tuntia nettipornoa ja masturboi neljä kertaa, ennen kuin muisti, että tänään oli hänen vuoronsa tavata poikaansa. Kun Bill junior riensi isänsä syliin, Bill kiitti onneaan, että hänellä oli antaa pojalle Rooman lentokentältä näpistämänsä karkkipussi.
Bill Brown yritti ruinata ex-vaimoltaan säälipanoa, mutta nainen ei lämmennyt ajatukselle. Pettynyt Bill lahjoi makeisilla pojan pesemään pyykkinsä ja alkoi lipittää viskikolaa. Ilta menikin rauhallisten kalsarikännien ja televisionkatselun merkeissä. Välillä poika ruinasi syötävää, ja Bill heitti popcornit mikroon. Jännittävän jalkapallo-ottelun päätyttyä Bill Brown oli jo mukavassa hutikassa. Kun Sarah palasi hakemaan Bill junioria, Bill yritti kouria ex-vaimonsa persettä. Kun nainen läimäytti Billiä poskelle ja haukkui häntä juopoksi, hän antoi horatsun kuulla kunniansa.
Kun poliisit olivat lähteneet, Bill Brown kaatui sänkyyn. Hän kaivoi patjan alta ex-vaimonsa alastonkuvan, jonka oli ottanut heidän häämatkallaan Mallorcalla. Hän yritti masturboida, mutta vaipui lopulta itkuiseen uneen.
Onneksi huomenna on tiedossa töitä ja lisää toimintaa, Bill Brown ajatteli juuri ennen nukahtamistaan.
tiistai 1. syyskuuta 2009
Romaanihenkilö tuntee pakottavaa tarvetta puhutella lukijaa kesken kiihkeän rakkauskohtauksen
”Voisiko se lukija, jonka matkapuhelin soi, laittaa ystävällisesti puhelimensa kiinni tai siirtyä muualle puhumaan? On muutenkin vaikea keskittyä tällaiseen kohtaukseen, varsinkin kun kirjailija ei näytä osaavan päättää, kirjoittaako hän herkkää rakkauskohtausta vai sen parodiaa. Minä en halunnut olla ensirakastaja rakkausromaanissa; paljon mieluummin olisin toimintaromaanin sankari, tai edes roisto, mutta kun kortit on näin jaettu, voin tehdä vain parhaani. Ja sinä siellä! Laittaisit edes paidan päälle lukiessasi! Ymmärrän, että Kanarian saarilla voi olla hellettä, mutta joku raja sentään jossain. Ja mitä ihmettä sinä edes luet tällaista nyyhkykirjallisuutta? Sinähän olet mies. Miehet lukevat Remestä tai Dan Brownia (voi luoja miten huono kirjailija). Äijäkirjallisuutta, ärrrrrr. Taidatte olla homo, vai? Olisihan minun pitänyt arvata noista viiksistä. Pitäkää ne kädet poissa sieltä! Voi luoja, älkää nyt herran nimessä ottako sitä housuistanne! Ei, älkää! Apua!!!”
Ja äkkiä Pedro aivan selittämättömästi astui alas jyrkänteeltä, jolla hän oli vain minuutti aikaisemmin suudellut kiihkeästi Tarjaa.
Ja äkkiä Pedro aivan selittämättömästi astui alas jyrkänteeltä, jolla hän oli vain minuutti aikaisemmin suudellut kiihkeästi Tarjaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)