Perhe on paras

Kahden parhaan työkaverin kanssa perhelomalla. Suunnitelma: Aavikkoneekerit kantaa meille drinksuja. Vodkaa aamupäivästä, kaikki kuuluu all inclusive -hintaan. Välillä syödään. Löhötään uima-altaalla. Pelataan korttia jätkien kanssa. Hypitään altaaseen ja röhötetään. Uimavaksi viheltää pilliin ja huutaa jotain. Vlad sanoo sille, että puhu venäjää, ei me ymmärretä. Alex horjahtaa ja sen spermanvärinen homodrinksu kaatuu altaaseen. Me hohotetaan, kun neekeri pudistelee päätään ja kälppii pois.

Voi tätä elämää. Me peuhataan kuin pikkupennut eikä välitetä miten länsituristit katsoo meitä. Ne ei ymmärrä, että me ollaan vapaita sieluja. Pian Nadja sanoo haluavansa vähän laatuaikaa perheen kanssa. Jätän jätkät mesoamaan lastenaltaaseen ja lähden vaimon ja poikani kanssa biitsille. Vastaan tuleva kazakstanilainen äijä vetää paljaan kaljamahansa sisään, kun se huomaa Nadjan. Kaikki huomaa vaimoni. Nadja on Nainen. Sen sääret ulottuu mua, tällaista keskimittaista ukkoa, melkein mun nänneihin asti. Sen rantasandaaleissakin on kymmenen sentin korot. Kun Viktorin imetysaika oli päättynyt, ostin sille silikonit. Olihan se päässyt vähän rupsahtamaan, mutta uudet tissit ja rasvaimu pidensi Nadjan parasta ennen -päiväystä ainakin kymmenen vuotta.

Ja mitkä tissit ne on! Joka jannu ja kaikki muutkin tuijottaa sen rintavarustusta epäuskoisena, kun me marssitaan rannalle. Tänään Nadja on verhonnut ne uimapuvulla, tai pitäisikö sanoa kangassuikaleilla, jotka paljastaa melkein kaiken mutta korostaa samalla tissien painovoimaa uhkaavaa valtavuutta. Meinaan sanoa hengenpelastajanekrulle, että äläpä kuolaa, mutta annan olla. Kai niidenkin pitää kerran elämässä nähdä jotain upeaa. Ja se olen mä, joka pääsen laittamaan kaluni noiden ryntäiden väliin! Repikää siitä, köyhät!

Köyhistä puheen ollen, niitä on täällä ihan liikaa. Lentokentälläkin oli monenlaista ryysypekkaa heti ulkona käsi ojossa. Limusiinissa hotellille näkyi, miten paskaista ja keskeneräistä kaikki täällä on. Joka ikinen rakennus oli keskeneräinen. Joka talon ylin kerros näytti siltä, kuin se olisi aloitettu viisi vuotta sitten, mutta jätetty saman tien kesken. Vlad tiesi kertoa, että se liittyy jotenkin verotusjuttuihin, joten kaipa nämä aavikkoneekerit tietää mitä ne tekee. Onneksi täällä on siistiä, toisin kuin heti hotellikompleksin ulkopuolella. Pelkkää Saharaa ja törkyä. En jaksaisi lähteä täältä minnekään koko loman aikana, mutta Vlad ja Alex sanoi jo ennen reissua, että ne haluaisi mennä aavikkosafarille ja ajaa mönkijällä kamelin yli. Katsotaan jaksaako ne olla sen verran selvin päin, että muistaa koko asiaa. Epäilen.

Me laitetaan rantapyyhkeet auringon puolelle. Länkkäriluuserit nöpöttää kaikki varjossa, mutta me venäläiset löhötään kaikki auringossa. Meikäläisiä onkin täällä tosi paljon. Edelleen jengi tuijottaa mun vaimon herkkutissejä, vaikka suurin osa yrittää olla kuin ei olisi huomaavinaankaan. On ne sellaiset linssiluteet saatana! Poikani Viktor räplää kännykkäänsä ja katsoo siitä jotain piirrettyä. Soitan pomolle, kun Nadja levittää aurinkorasvaa herkkupeppuunsa. Roska-alalla ei voi oikein päästä irti bisneksistä edes lomalla. Tsetseenit on yrittäneet tehdä meille ongelmia, mutta pomolla on onneksi homma hanskassa. Pari alemman tason toimijaa ei tuota meille enää ongelmia ja neuvotteluissa johtoportaan kanssa siirrytään tänä iltana kättä pidempään. No, onpa meillä ainakin alibi, jos joku alkaa tutkia seurauksia, ja ymmärrän rivien välistä, että se taisi olla pomon tarkoituskin. On se sellainen epeli.

Nadja nostaa katseen kännykästään, katsoo minua toruvasti ja sanoo, ettei minun pitäisi vaivata lomalla päätäni työasioilla. Se on tietenkin oikeassa. Puhallan Viktorin valtavan rantalelun täyteen ilmaa ja lähdemme uimaan. Hietikolla vastaan tulee läski sakemanni yhtä läskin vaimon ja kahden läskin lapsen kanssa. Kalju luuseri ei saa Nadjan herkkuvarustusta silmistään, ja myös sen akka tuijottaa vaimoani suu auki.

Lillumme hetken meressä, jonka täytyy olla melkein 40-asteista. Nautimme ja peuhaamme koko perheen voimin. Rutistelen veden alla Nadjan persettä ja otan sen tissin kouraani. Vaikka pystyn melkein kietomaan sormeni Nadjan kapealle vyötärölle, kourani tuntuvat mitättömiltä sen tisseillä. Nadja kikattaa ja hipelöi kulliani. Viktor hyppii vedessä ja hakee uimalasit, että pääsisi sukeltamaan. Voi tätä elämää!

Lounasaikaan menemme vettä tippuvat uimakamppeet päällä syömään. Ravintolan sisäänkäynnillä seisova tarjoilija sanoo jotain, mitä emme ymmärrä. Joku toinenkin arabi sössöttää jotain, ja Nadja sanoo, että minun pitäisi kai laittaa ainakin paita päälle. Buffetissa onkin niin kova ilmastointi, että pakkohan se on tehdä. Hamstraamme lautaset täyteen makkaraa, erilaisia lihoja, riisiä, leipää, leikkeleitä ja kastikkeita. Nadja täyttää yhden lautasen salaattihommillaan ja hakee Viktorin jälkiruokaa varten vielä lautaselliset vesimeloonia ja erilaisia kakkuja. Pöytä on niin täynnä sapuskaa, että hädin tuskin mahdumme syömään. Vlad ja Alex kruisaavat perheineen paikalle ja kohta on ilo ylimmillään. Tarjoilija kysyy, mitä haluamme juoda, ja tilaamme aikuisille oluet ja lapsille kolat, ja vielä aikuisille jotain muuta. Kyyppari ei ole aluksi ymmärtävinään, mutta kun Alex heittää sadan dollarin setelin sen jalkojen juureen, se tajuaa ja palaa pian suu leveänä vodkapullon kanssa.

Istumme lounaalla poikien kanssa ilman kiirettä, kun joku kravattihemmo tulee paikalle. Se sanoo venäjäksi, että henkilökunnan pitäisi alkaa valmistella raflaa illallista varten. Olemme niin vaikuttuneita siitä, että pukuarabi puhuu venäjää, että päätämme jatkaa ilonpitoa altaalla, minne vaimot ja lapset ovatkin häipyneet jo toista tuntia sitten. Herätämme Alexin ja siirrymme vaimojen luo pelaamaan korttia. Vlad äkkää pian hotellin esitteestä, että ihan meidän vieressä on hotellin sikaribaari, missä voi pelata biljardia. Lähdemme poikien kanssa sinne. Paikka on tyhjä, mutta siellä on tarjoilija, jolta tilaamme oluet ja vodkat osoittamalla sormella pulloja. Alex nukahtaa taas tuoliin. Pelaamme hetken bilistä, mutta siitä ei tule mitään. Vlad ei osu palloon sitten millään ja minä en voi muuta kuin hekottaa. Istumme juomaan.

Sitten seuraa pieni muistikatkos. Herään rantatuolilta. Viktor ja Nadja näpräävät luurejaan vieressä. Aurinko on laskemassa. Suuni on kuiva ja pyydän Nadjaa hakemaan meille drinkit. Hän nousee ja palaa pian värikkäiden cocktailien kanssa. Viktorkin saa samanlaisen, alkoholittoman version ja on ihan täpinöissään, kun skoolaamme.

Ajattelen, että kyllä perhe on paras. Ilman sitä en olisi mitään.Katsomme auringonlaskua käsi kädessä. Minä keskellä ja Nadja vasemmalla ja Viktor oikealla puolellani. Nadja kertoo, että Vlad paskansi porealtaaseen ja meni vaihtamaan vaatteita. Auringon painuttua horisonttiin mekin lähdemme vaihtamaan vaatteita. Nadja kertoo, että vaimot ovat varanneet heille ja lapsille a la carte -ravintolan illaksi, jotta me miehet pääsemme viettämään iltaa keskenämme. Nadja on niin huomaavainen. Hän ottaa minulta poskeen suihkussa, kun Viktor katsoo televisiota. Sellainen vaimo hän on.

Menemme poikien kanssa buffettiin, mutta emme jaksa olla siellä kauaa, kun tarjoilija ei suostu tuomaan meille vodkapulloa pöytään tipistä huolimatta. Vedämme lihalautaset naamaan ja kävelemme aulabaariin, missä otamme parit jäykät. Jatkamme siitä sikaribaariin, mutta sen ovella seisoo joku lihaskimppu joka ei meinaa päästää meitä sisälle. Se sanoo venäjäksi, että olemme liian humalassa. Alex vetää sitä lättyyn ja siirrymme biljardipöydän ääreen. Hermostuneen oloinen tarjoilija tuo meille pyytämättä oluet ja vodkat, muttei meinaa suostua tuomaan pulloa. Annan kyypparille viidenkymmenen dollarin setelin ja pullo ilmestyy pöytään alta aikayksikön. Huomaamme pian, että bilis on tylsää ja istumme katsomaan televisiosta Dinamon ja Spartakin jääkiekko-ottelua. Se on virhe, sillä Vlad kannattaa ensimmäistä ja me Alexin kanssa jälkimmäistä joukkuetta.

Herään uima-altaan reunalta poski laatoitusta vasten ja leuka hellänä. Allas on valaistu ja huomaan vedessä jotain punaista. Käännyn ja huomaan Vladin kömpivän puskasta sanoen etsivänsä hammastaan. Se ei ikinä opi. Sillä ei ole mitään tsäänssejä meitä kahta vastaan. Alex seisoo Vladin yläpuolella tasanteella ja kusee tämän päälle.

Parin minuutin päästä istumme sikaribaarissa ja sisäänpääsyämme estämään yrittänyt arabikorsto kömpii ylös uima-altaasta. Nauramme päivän kommelluksille ja vannomme ikuista ystävyyttä lasillisen ääressä. Ystävät ovat tärkeitä, samoin kuin perhe. Ilman niitä emme ole mitään. Vielä viikko tätä ja luulen, että olemme jo valmiit sopimaan, että seuraavalle reissulle otamme vaimojen sijaan tyttöystävät mukaan.

Pornotähti

Pepa kutsui syntymäpäivälounaalle keskustaan. Lounaan jälkeen kävelemme Zuzanan kanssa kahdestaan vanhassakaupungissa. Joka paikka on täynnä itseään kuvaavia ulkomaalaisia, ylihintaista Kiinassa tehtyä rihkamaa ja feikkejä museoautoja. Prahan keskusta on ihan eri maailma kuin Braník, missä asumme, vaikkei sinne ole matkaa edes viittä kilometriä. Oikaisemme sivukujille. Ne ovat täynnä merkkiliikkeitä ja trendikahviloita.

Sitten tapahtuu jotain, mikä kestää vain pari sekuntia, mutta minkä muistan koko loppuikäni.

Yhden kahvilan terassilla istuu pornonäyttelijä Lady Dee. Joku italialaisen näköinen karvainen turistisälli ottaa selfietä sen kanssa. En sano vaimolle mitään eikä se pornotähteä tietysti tunnistaisikaan. Kävelemme terassin ohi vauhtia hidastamatta, ja vilkaisen taakseni, kun Zuzana zoomailee näyteikkunoita. Kundi on saanut selfiensä ja kiittää Lady Deetä. Tämä sanoo jotain ja vilkuilee muualle kuin haluten säilyttää välimatkan faniinsa. Ilmeisesti hän odottaa jotakuta. Turisti tekee high fivet Lady Deen kanssa ja jatkaa matkaansa.

Sitten Lady Dee huomaa minut, jonka pää on vääntynyt yli yhdeksänkymmenen asteen kulmaan samalla kun kävelemme vaimon kanssa poispäin. Hän katsoo minua ja Zuzanaa, iskee silmää ja mutristaa huulet kuuluisaan hymyynsä. Voi jumalauta mikä maaginen hetki! Menee sukkana elämäni top ten -hetkien listan kärkeen. Tunnen heti, miten nuorrun ainakin kymmenen kiloa.

”Mitä sinä tuijotat”, Zuzana kysyy ja tarraa käteeni. Magia katoaa saman tien kuin erotiikka meidän avioliitosta. Olen taas kuusikymppinen papparainen, jolla on kaljamaha ja korkea verenpaine.

”En mitään”, vastaan ja käännyn Zuzanaa kohti. Köhäyttelen kurkkua ja kaivan nenäliinan taskusta. Kun käännymme kadunkulmassa, näen vilaukselta miten Lady Dee istuu edelleen terassilla ja tuijottaa ajatuksissaan eteensä. Tunnen, miten minulla alkaa seistä. Laitan kädet taskuun, ettei stondis näkyisi. Kaivelen muka nenäliinaa taskusta samalla, kun pidän mulkkuani aisoissa.

Zuzana ei tietenkään huomaa mitään.

Kotona koetan ehdottaa vaimolle, että tämä voisi käväistä ruokakaupassa. Että pääsisin runkkaamaan. Tietokoneelta löytyy ainakin kymmenen Lady Deen videoklippiä, ja netistä niitä löytyy vaikka millä mitalla.

Zuzana vaan ei lämpene ajatukselle. Olen niin kiimainen, että yritän ruinata siltä pillua. Ei se tietenkään onnistu. Ei se anna kuin joskus jos on juonut tarpeeksi punaviiniä. Vienkin sille lasillisen, mutta se sanoo, että sitä väsyttää ja se menee päikkäreille.

Kun vaimo nukahtaa hiivin tietokoneelle. Paha vaan, että pöytäkone on sänkyä vastapäätä. Avaan piilotetun kansion, joka on täynnä sitä itseään ja laitan Lady Deen videon pyörimään ilman ääntä. Kurkkaan monitorin yli ja näen vaimon nukkuvan, mutten uskalla kaivaa kyrpääni esille. Jos se avaisi silmänsä, se näkisi kaiken. Ottaa päähän. Varmaan jossain naistenlehdessä on neuvottu, että tietokone pitää laittaa sängyn viereen, ettei mies pääse katsomaan pornoa yöllä. Videolla Lady Dee ottaa suihin mustalta mieheltä. Sillä on kauhea lerssi. Perse hikoaa ja minulla alkaa seistä, mutten uskalla runkata.

Voi helvetti.

Katson Lady Deetä nussimassa ja mietin, miten ristiriitaista on olla pornotähti. Kaikki tuntee sut, tai no ei nyt sentään kaikki, mutta tosi monet, mutta kukaan ei voi oikein paljastaa tuntevansa sut. Jotku nuoret sällit varmaan, onhan niillä nykyään niitä I love porno -lippiksiäkin, mutta ei tää meikäläisen sukupolvi. Me ollaan totuttu runkkaamaan pornolehtien ja VHS-videoiden kanssa eikä me kerrota siitä kellekään. Ei tasan tarkkaan kenellekään. Jos me joskus Pepan tai Honzan kanssa satuttais näkemään Lady Dee samanlaisessa tilanteessa, kukaan ei sanoisi mitään, vaikka ne ihan takuulla tietää kaikki samat pornomimmit kuin minäkin. Ei me puhuta näistä edes kymmenen kaljan jälkeen. Ei meidän tartte.

Mietin miltä tuntuisi olla Lay Dee ja kävellä kadulla, tsiigata miehiä ja arvailla kuinka moni tuntee sut? Kovin moni ei paljasta tuntevansa sua, ehkä korkeintaan sen karvasällin tapainen turisti, joka oli yksin liikenteessä. Etkä sä puolestasi voi paljastaa, että tiedät niiden tietävän. Etenkään jos äijät on emäntiensä kanssa liikenteessä. Sä vaan katsot vastaantulevia äijiä ja mietit, kuinka moni on runkannut sun videoilla.

Mitä järkeä semmoisessa tähteydessä on? Olet näkymätön julkkis. Siksi varmaan jotkut pornonäyttelijät haluaa niin kipeästi telkkariin ja tavallisiin elokuviin. Että olis okei tuntea ne ”viattomasta” yhteydestä ja ne saisi ansaitsemansa huomion. Mutta kuka tietää yhtään eurooppalaista pornonäyttelijää, jonka ”kaikki” tietäisivät jostain muusta kuin pornosta. Ciccolina, ja sekin oli viime vuosituhannella. Siinä se.

Musta äijä heittää lastinsa Lady Deen naamalle.

Vaimo röhisee sängyllä ja kääntyy tietokonetta päin.

Vittu kun vituttaa.

Taidan avata kaljan.

Fat People

This girl can’t stand fat people. They’re everywhere. The streets are full of barrel-bellies, bouncing jelly-tits and porky legged caricatures of people. Disgusting. Don’t these people have any self-discipline? It’s not that hard to lose weight. Just eat less and do some exercise. I am sick and tired of these visual handicaps. Nowadays you see them even in TV all the time. In the good old times fatsos didn’t have any chance to get to the telly. We live in strange times.

That reminds me. I perhaps should not, but I’ll open a second chocolate bar. To balance that I drink always only sugar free soda. They’ll sort of cancel each other out, don’t they? And I really should eat something proper. Last night I ate only crisps but then again I drank a lot of beer. Beer gives you plenty vitamins and minerals. I kid you not, beer has a lot of vitamin B, sodium, potassium, magnesium, calcium, silicon, phosphorus and sulfur. I got a lot of that stuff last night. I wonder if cocktails have similar good stuff? Don’t know. If I remember correctly I might have had a few gin tonics, margaritas and vodka batteries in the night club. I did ask the bartender to use sugar free sodas. Don’t know if he actually used. Couldn’t see in that crowd and in the heat of the Tuesday night fever.

I throw the plastic wrap away and notice an empty kebab box in the trash can. Oh shit, did I eat junk food after the club? Again? I can’t remember anything, so that treat went totally to waste. I wonder if you should count the calories if you cannot remember eating? Joke, joke. Of course you should. I think one shouldn’t, though. Shit. I really love kebab.

But back to fat people. I really can’t stand them. Why don’t they have some respect for themselves, not to mention others? They should at least think about other people, if they don’t care about their own body or health. Sometimes it’s disgusting to even walk the streets. Last Friday at the pizza buffet there was a family so gross that I almost lost my appetite. Father, mother and two ugly fat kids all from the same mold. Diabetes transferring from one generation to another, not to mention other health hazards. Luckily I managed to maintain myself although they were sitting right next to me. I nibbled pizza slices for over an hour until they finally left. Only after that I moved to the cake and ice cream. I really love cake.

I go to toilet and manage to twist out some huge hangover tarts, a real python among them. I must have lost at least three kilos in the can, so it’s a good time to go to the scale. I wonder how many fatsos have a scale? A little thing like that could help them lose weight.

Shit. There must be something wrong with the scale. It shows over hundred kilos. Again. I should get it fixed. This is not right. It puts my mind low. I should buy a better scale.

I have to think positive. I am an exception. I know that. I have big bones and my tits alone weight at least five kilos a piece. If I were a man or I had small boobs I would be almost normal weight. At least I would have more motivation to lose those 33 or so kilos to reach my ideal weight. And how do you count the IBW anyway? Who decided that I should lose 33 kilos? Some generic calculation that does not understand that I am different from other people?

Believe me, I have tried everything: my fridge is full of light spreads, low fat sausages, light mayonnaise, sugar free coke and low fat cheese. It’s terrifying to think what some people put into their mouths. I eat red meat or pizza max three times a week and fast food only in emergencies. I eat lots of fruits and vegetables and five pieces of dark chocolate every day. Enjoy nut bars and drink green tea. If there is a light option at the supermarket I will buy that. Not all the products are available in healthy versions, of course. There is no point to buy low calorie beer because it has less alcohol so that one should drink double amount to get the same result as with normal beer. This applies in fact to quite many products, and as a side note may I add that I don’t drink beer every day. No sir. But sometimes you have to relax to keep on going, and in any case it’s better to drink booze than to use illegal drugs or pills. They have less calories for sure, but this gal does not touch that stuff. No way. My motto is to keep the Yin and Yang in the balance. You work hard and you play hard. Me being unemployed does not change the fact that life can be shitty sometimes. You can not go on with life if the Cosmos is not in balance.

When nothing works it eats one’s motivation. And I have tried everything. I tried jogging but soon my knees started hurting. My best friend Ann said I should bicycle or swim because of my weak knees, but I don’t own a bike and the swimming pool is so damn far away. So, exercise is sort of out of the question. And what does Ann know? She quit her yearly subscription for her gym only after three days. Paid for the whole year and didn’t get a refund.

Whenever I manage to lose a couple of kilos they come back with revenge the next week. Scale can show two kilos more in the evening than in the morning. If my eating habits and lifestyle are already so super healthy, what more can I do? In some ways I understand those regular fatsos who at least try. Good luck to you all, sincerely. I know what it’s like. If I had not been on a diet all my life I would weight at least fifty kilos more. So, if you think like this my diet has been one of the most successful diets in the world. I should actually congratulate myself. Maybe I’ll treat myself another chocolate bar, or something. But the other people, those who don’t even care. Those actually fat, overweight mockeries of human beings, shame on you all! Besides: in my own mind I am and have always been optimum weight. That’s a huge difference.

And what about women who don’t even use make-up? I use make-up every day. I care about my appearance, unlike some others. Real fatsos have usually ugly hair too. I take care of my beautiful long hair. I am hundred percent sure that when people see me they don’t think that ‘hey, there goes another fatso’. They think, like my boyfriend Pex once so romantically said to me, that there goes a beautiful woman who takes care of herself. She has great big tits and she is round from all the right places. There is something to grab from, she is no skinny bitch. Pex knows. He jokes that at least he owns one thing that goes from zero to hundred and twenty in 10 seconds. That’s his scale.

I think about this kind of stuff every other day. I am not stupid, you know. I know I should get my shit together and try harder. Seriously. That’s why I’ll start a new diet, the mother of all diets, next week. I will eat only one piece of crisp bread a day. Nothing else. Some TV host lost twenty kilos that way. Next week my kilos will go for a ride, literally, because Pex said he will get me an exercise bike from his uncle who died of a heart attack. It’s totally unused.

But next week will be next week and before that we will live normal life and maybe even load the batteries for the coming race. Put some gasoline in the tank, so to speak. After all, weekend is just a few days away and my best friend will have a birthday party on Friday. And Pex will play some records at the The Venue on Saturday and that club doesn’t close until morning.

Now I have to stop, because Pex is ringing the bell. He threatened to bring pizza. I said that he should not. But if he brings, we will of course have to eat it. Otherwise it would go to waste. Mother always said that we should eat everything we are offered. That the children in Africa don’t have food, but we have. That we should sort of eat also for the African children.

I just hope that he will not bring beer. Although he always does.

Läskit

Tämä tyttö ei voi sietää läskejä. Niitä on joka puolella. Kadulla tulee vastaan valtavia tynnyrimahoja, hyllyviä läskitissejä ja paksujalkaisia teinejä. Iljettävää. Eikö näillä ihmisillä ole lainkaan itsekuria? Ei se laihduttaminen niin vaikeaa ole, kunhan vaan syö vähemmän kuin kuluttaa ja harrastaa vähän liikuntaa. Ottaa päähän nämä esteettiset näköhaitat. Telkkarissakin niitä näkee nykyään jatkuvasti. Ennen ei ollut läskeillä asiaa telkkariin tai elokuviin. Ihmeellistä tämä nykymeininki.

Siitä tulikin mieleen. Ei ehkä kannattaisi, mutta avaan toisen suklaapatukan. No, sen vastapainoksi limppari on sokeritonta. Nehän niinkuin kumoaa toisensa. Pitäisi syödä jotain kunnollista. Eilen illallakaan en syönyt kuin sipsejä. Kaljaa tuli kyllä juotua, ja siitähän saa vitamiineja ja hivenaiheita. Ihan totta, oluessa on paljon B-vitamiinia, natriumia, kaliumia, magnesiumia, kalsiumia, piitä, fosforia ja rikkiä. Niitä tuli saatua kyllä eilen tosi reilusti. Onkohan drinksuissa samalla lailla hyviä juttuja? En tiedä. Muistaakseni tuli vedettyä gintoniceja ja vodkabattereita yökerhossa. Pyysin kyllä, että käyttäisi sokerittomia lantrinkeja. En tiedä käyttikö, kun en jaksanut vahdata siinä tungoksessa ja hetken huumassa.

Heitän suklaapatukan käärön keittiön roskapönttöön ja huomaan roskissa muovisen kebablootan. Ei hitto, taasko menin syömään roskaruokaa yökerhon jälkeen? En muista koko asiaa, eli hukkaan meni sekin herkkulautanen. Lasketaankohan kalorit, jos ei muista syöneensä? Vitsi, vitsi, totta kai ne lasketaan. Ei kyllä pitäisi.

Mutta siis ne läskit. En todellakaan voi sietää niitä. Miksi ne ei kunnioita edes itseään, puhumattakaan muista? Ajattelisi edes kanssaihmisiään, jos ei välitä omasta ruumiistaan ja terveydestään. Inhottaa kävellä kadulla, kun vastaan tulee koko ajan sitä osastoa. Viime perjantainakin oli pizzabuffetissa niin järkyttävännäköinen perhe, että meinasi ruokahalu mennä. Onneksi sentään pidin pintani, vaikka ne istui vieressä. Mutustelin pizzaa niin kauan, että ne lähti ja vasta sitten siirryin kakkuun ja jäätelöön. Isä, äiti ja kaksi pullukkalasta oli ihan kuin samasta muotista. Siinä on diabetes siirtymässä sukupolvelta toiselle, puhumattakaan muista terveyshaitoista.

Menen vessaan ja väännän kauheat krapulatortut. Tunnen, miten paino vähenee ainakin kolme kiloa. Sen jälkeen on hyvä mennä vaa’alle. Kuinkahan monella oikeasti läskillä on kotona vaaka? Jo se voisi saada ne pudottamaan vähän painoa.

Ei hitto. Vaa’assa täytyy olla jotain vikaa. Se näyttää yli sata kiloa. Taas. Pitäisi viedä jonnekin korjattavaksi. Ei tämmöinen peli vetele. Pistää mielen matalaksi, ja ihan turhan takia. Sitä paitsi minähän olen poikkeustapaus. Mun tissit painaa ainakin viisi kiloa per kappale. Jos olisin mies tai minulla olisi pienet tissit, niin olisin melkein normaalipainoinen. Ainakin olisi enemmän motivaatiota pudottaa se kaksikymmentäkolme kiloa, mikä muka olisi minun ihannepaino. Miten sekin muka lasketaan, kysyn vaan? Olen kyllä yrittänyt kaikkea: jääkaapista ei löydy muuta kuin kevytlevitettä, kevytmakkaraa ja -juustoa. Jos kaupassa on samasta asiasta kevytversio, niin ostan sen. Kaikista tuotteista ei tietenkään ole. Ihan turha ostaa mitään kevytolutta, kun siinä on alkoholia sen verran vähemmän, että sitä pitäisi vastaavasti juoda sitten enemmän. Tuo pätee tosi moneen tuotteeseen, ja näin sivuhuomiona vaan, etten minä tietenkään juo olutta joka päivä. Mutta ei sitä aina jaksa olla rentoutumattakaan, ja sitäpaitsi parempi juoda ihan rehellisesti viinaa kuin käyttää jotain laittomia huumeita tai pillereitä. Kyllähän niissä on vähemmän kaloreita, mutta tämä tyttö ei semmosiin aineisiin koske. Tasan ei. Mun motto on, että elämässä pitää olla Jing ja Jang tasapainossa. Että raskas työ vaatii raskaat huvit. Ei sitä muuten jaksa, jos kosminen tasapaino ei ole kunnossa.

Mutta kun mikään ei auta painon pudottamisessa, niin se syö motivaatiota. Olen kokeillut ihan kaikkea. Jos saan joskus kaksi kiloa pois, niin kyllä se tulee viimeistään viikon päästä takaisin. Illalla vaaka voi näyttää kolme kiloa enemmän kuin aamulla. Jos syöminen ja muut elämäntavat on jo sairaan terveelliset, niin mitä ihmettä muuta sitä voi tehdä? Tavallaan ymmärrän niitä tavallisia läskejä, jotka ihan tosissaan yrittää. Tsemppiä heille. Minä tiedän, millaista se on. Yritin harrastaa juoksua, mutta polvet ei kestäneet. Annukka sanoi, että kannattaisi pyöräillä tai uida, mutta kun eihän minulla ole pyörää ja uimahallikin on niin kaukana. Ei minulla ole mitään muuta asiaa siihen suuntaan. Joten ei sitä vaan pysty harrastamaan liikuntaa. Jos en olisi ollut aina dieetillä, painaisin varmaan viiskyt kiloo enemmän. Ja sitten on nämä, jotka eivät välitä. Nämä oikeasti lihavat, läskit, ylipainoiset siat. Sitäpaitsi omissa mielikuvissani minä olen aina ollut ihannepainoinen. Siinä on vissi ero.

Ja entä naiset, jotka ei edes meikkaa? Minä meikkaan. Minä välitän ulkonäöstäni, toisin kuin eräät. Läskeillä on yleensä tukkakin miten sattuu. Minä pidän hiuksistani huolta. Olen satavarma, että kun ihmiset katsoo meikäläistä, ne ei ajattele että tuossa menee taas yksi läski. Ne ajattelee, niinkuin Pexi sanoi kerran tosi romanttisesti mulle, että tässä on kaunis nainen, joka pitää itsestään huolta. Sillä on mahtavan isot tissit ja se on sopivasti pyöreä oikeista paikoista. Jotain, mistä ottaa kiinni. Ei mikään ruipelo. Pexi tietää. Se painaa enemmän kuin minä.

Tämmöisiä minä ajattelen vähän joka päivä. Enhän minä tyhmä ole. Tiedän, että pitäisi ottaa itseä vähän niskasta kiinni ja yrittää kovemmin. Ihan tosissaan. Ensi viikolla aloitankin kaikkien aikojen dieetin. Meinaan syödä pelkästään yhden näkkärin päivässä. Yksi julkkis oli sillä tavalla laihtunut kaksikymmentä kiloa. Ensi viikolla saa läskit kyytiä. Mutta sitä ennen eletään normaalia elämää ja voidaan jopa vähän ladata pattereita tulevaan koitokseen. Tarkoitan ihan tätä tavallista dieettiä, mitä olen noudattanut jo yli kymmenen vuotta. Ainahan siinä tulee poikkeuksia, niinkuin eilen kun oli vähän kiireinen päivä, mutta arjessa syön kyllä tosi kevyesti ja terveelisesti. Toisin kuin eräät. Ihan kamalaa katsoa, mitä eräät kanssaihmiset pistää suuhunsa. Minä syön punaista lihaa tai makkaraa korkeintaan kerran parissa viikossa ja eineksistä vain makaronilaatikkoa tai maksalaatikkoa tai muita perinneruokia. Ostan hedelmiä ja vihanneksia ja tummaa suklaata. Syön pähkinöitä ja juon vihreää teetä.

Mutta nyt pitää lopettaa. Pexi soittaa ovikelloa. Se uhkasi tuoda pizzaa. Minä sanoin, että älä tuo. Mutta jos se tuo, niin tietty se pitää syödä. Muutenhan koko pizza menisi hukkaan. Äitikin sanoi, että kaikki pitää syödä. Että Afrikan lapsilla ei ole, mutta meillä on. Siksi meidän täytyy syödä vähän niinkuin heidänkin puolesta.

Great vitun outdoors

Tyttöystävä sai vitun hyvän idean. Lähdetään samoilemaan vuorille. Heikkona hetkenä suostuin. Ei olisi pitänyt.

Mennään junalla Tšekin ja Saksan rajalle. Pitää vaihtaa junaa kolme kertaa, että voidaan käyttää halpaa päivälippua. Paahdetaan nazi-Saksaan. Tullaan Bad Schandau-nimiseen paikkaan, mistä jatketaan vielä jollain paikallisvaunulla jonnekin tuppukylään.

Honza kerto joskus, että toisen maailmansodan jälkeen kaikkien Saksan kaupunkien piti laittaa nimensä eteen tuo ”Bad”. Koska ne oli pahoja, helkutin natseja siis. Ja sitten jos ihmiset niissä kaupungeissa (Bad Berlin, Bad Hampuri ja niin poispäin) käyttäyty hyvin, niin ne sai pointseja, ja lopulta ne sai luvan poistaa ton ”Bad”-sanan nimestään. Mutta edelleen siellä on sikana kaupunkeja, jotka on edelleen pahoja. Vähänkö arveluttais muuttaa sellaseen paikkaan.

No mutta eihän siellä päivänvalossa mitään niin pahaa näkyny. Natsitkin on jo suurimmaksi osaksi kuolleet, ainakin ne alkuperäiset. Me päästiin määränpäähän ja hypättiin junasta ja siellä näky joku vuori joen toisella puolella. Mutta mitä vittua, siellä ei ollu mitään siltaa missään! Vähän siinä harhailtiin huuli pyöreenä ennenku huomattiin, että siitä joen yli meni jonkinlainen lauttasydeemi. Koko joki oli sellanen puro, että sen yli olis voinu kahlata. Se helvetin botski kulki sen parinkymmenen metrin sivuttain sivuttain, kun ei siinä olis ollu mitään järkeä muuton. Jos se olis oikassu suoraan, niin se olis varmaan tukkinu koko puron!

Ja helvetti soikoon, se saatanan kymmenen sekunnin lauttamatka makso euron suuntaansa! Ja sitä piti venata puol tuntia. Mitä vittua? Jos siinä olis ollu silta, niin me oltais oltu jo kotimatkalla. Vaan ei. Vituttaa tommonen homma.

Sitte kun me ollaan päästy sen puron yli, meidän pitäs päästä sinne ylös. Siellä pitäis olla jonkinlainen näköalasilta, joka kieltämättä näyttää ihan makeelta kuvissa. Me tsiigattiin etukäteen nettikartasta, että juna-asemalta sinne olis matkaa jotain 800 metriä. Ja meidän pitäs olla jo puolessa välissä, kun ollaan kävelty asemalta joen rannalle ja päästy siitä yli.

Mua alko vähän epäilyttään koko homma, kun siinä mistä nousu alkaa on kyltti, jossa on näköalasillan kuva, nuoli yläviistoon ja teksti "40 minuuttia". Se 40 minsaa on kylläkin sutattu yli ja jotain siihen on korjattu, mutten ehdi tutkia sitä kummemmin, kun tyttöystävä vipeltää jo menemään. Joten alan nousta sitä polkua ylöspäin.

Minuutin päästä olen ihan puhki ja paita ja kalsarit on ihan märkiä. Tyttöystävä vaan painaa menemään kuin ei mitään. Hyvä kai sen on, kun on puolet vähemmän massaa. Ei auta kuin muu kuin purra hammasta ja jatkaa. Se saa kyllä maksaa tämän. Ehkä jos pelaan korttini oikein, se voisi suostua vihdoin yhteen juttuun, jota olen halunnut ehdottaa sille jo kauan.

Pystyn jatkamaan nousua vain se asia mielessä, kun nousu vaan jatkuu ja jatkuu. Välillä noustaan metsässä ja sitten helvetin isojen kivien keskellä. Ihmisiä on tietty kauhea määrä liikkeellä, sekä paikallisia että turisteja. Jostain syystä helvetisti arabeja, lähinnä nuoria sällejä, joiden pitää kälättää sitä ählämiä niin, ettei mistään luonnonrauhasta ole tietoakaan. Mietin, että meinaako ne räjäyttää sen vitun vuoren ja melkein toivon sitä.

Ei vittu se nousu ei lopu koskaan. Miksei näissä paikoissa ole koskaan hissiä? Tai köysiratassysteemiä? Välillä on pakko pysähtyä vetään henkeä, ja tyttöystävä vaan viittoo että taasko mä viivytän sitä. Mua alkaa tosissaan vituttaa ja kun pääsen sellaseen kohtaan, missä ei ole muita niin päästän kauheen ”tää on ihan perseestä” huudon. Tyttöystävä kääntyy ja meinaa hermostua. Mä olen ihan sipissä. Joka paikka alkaa olla kipsissä, ja sellaisiakin paikkoja jomottaa, joiden olemassaolosta en ole aikaisemmin tienny mitään. Kaikki on märkänä, mutten uskalla riisua takkia, kun saisin takuulla vielä lentsun kaiken muun lisäksi. Välillä näkyy pikku siivu maisemaa, ja me ollaan varmaan jo kilometrin korkeudella, mutta näköalasillasta ei ole tietoakaan. Eteenpäin vaan. Tai pitäis tässä tapauksessa sanoa, että ylöspäin. Välillä mennään ainakin yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Vitun Cliffhanger-meininkiä. En mä tällaseen ole suostunu, en tosiaankaan.

Tuntuu, että on kulunu jo toista tuntia, kun tulee tasaisempi kohta ja pystyn vähän hengähtämään. Mutta sitten tulee taas jyrkkä nousu, jossa polku muuttuu kiviportaiksi, joita mennään kivijärkäleiden keskellä. Pysähdyn läähättämään kääntöpaikalle, kun kolmilapsinen perhe viilettää ylöspäin. Läskillä isällä on nuorin ipana vitun reppuselässä, eikä äijä näytä edes hengästyneeltä! Ihme porukkaa nää arjalaiset, ei voi olla totta saatana! Joku arabiporukka ohittaa mut kanssa ja ne vaan pelleilee ja syö samalla ranskalaisia pahvilautasilta ja heittelee toisilleen limsapulloja. Eihän ne kaljaa juo perhanat. Vittu kun vituttaa tommonen meno. Joku ikäloppu mummo sentään puuskuttaa vähän, kun se ohittaa mut.

Kaheksansataa metriä, helvetti soikoon. Ehkä tää saatto olla kartalla sen 800 metriä, mutta eihän siitä kartasta näe, että samalla mennään yli kilsa ylöspäin! Vitun googlemapsi saatana. Jos oisin tän tienny, niin oisin jäänyt kotia. Voi vittu mitä touhua. Tyttöystävä on jo kadonnut jonnekin yläilmoihin, joten ei auta muu kuin jatkaa.

Menee ainakin kaksi tuntia, ennenku pääsen sille kuuluisalle sillalle. Jengi vaan jököttää siellä, naureskelee ja napsii selfietä itsestään. Tsekkaan maisemia ja muistan sen, mikä oli päässy unohtumaan.

Ei vitun vittu. Mun pää ei kestä korkeita paikkoja. Ei saatana vittu, mä kuolen.

Tyttöystävä viittoilee sillan toisessa päässä, että tulisin sinne. Mä yritän pistää jalkaa toisen eteen, mutta koivet ei suostu tottelemaan. Mä yritän pitää katseen kivisillan lattiassa, mutta aivot ei suostu olemaan tajuamatta, että nyt ollaan tosi korkealla. Vieressä ihmiset tungeksii, tönii toisiaan ja ottaa itestään kuvia. Jotku nousee kaiteen reunalle, mistä on se kilsan pudotus alas. Saatanan pellet ei tajua, että mä taistelen elämästä ja kuolemasta vaan ne sysii mua sillan kaidetta päin. Funtsin, että pitäiskö mennä kontalleen, mutten aio antaa näille luontoidiooteille naurun aihetta. Ehkä mun kohtalo on kuolla täällä natsi-Saksan vuorilla. Ei helvetti. Tässäkö tää elämä oli?

Seison hetken siinä ja pala nousee kurkkuun. Pistän silmät kiinni, mutta se ei auta. Mun lanttu tajuaa edelleen, missä korkeuksissa huidellaan. Meinaan horjahtaa. Tyttöystävä vaan viittoilee toisella puolella siltaa. Se nousee kaiteelle, varmaan siksi, että näkisin sen paremmin. Mä olen ihan varma, että se putoaa. Sekin vittu kuolee. Me kuollaan molemmat!

Mä en pysty tähän. Mun täytyy kääntyä. Saan jotenkin astuttua ne pari askelta, että pääsen pois sillalta ja takaisin kovalle maalle ja turvaan. Siinä on onneksi taas niitä saatananmoisia kiviä ja tasaista maata ja pystyn katsomaan sillasta poispäin ilman, että näen horisonttia. Nojaan hetken yhteen kiveen ja tasaan hengitystä. Tyttöystävä ilmestyy siihen ja kysyy, miksen tullut sillan toiselle puolelle. Sieltä ois kuulemma ollut hienot näkymät. Mutisen vaan, että mulla alkaa olla nälkä ja että tää pelleily saa alkaa riittään. Jos sanoisin sille, että mä pelkään korkeita paikkoja, niin se ei koskaan unohtais sitä vaan käyttäis sitä ihan takuulla lyömäaseena seuraavassa riidassa. Naiset vaan on sellasia, ne ei unohda koskaan mitään, mitä ne voi käyttää sua vastaan.

Me lähdetään takasin alas ja tajuan, että olen tosiaan helvetin nälkäinen. Koko päivänä ei olla syöty mitään ja kello on varmaan jotain kolme-neljä. Vilkaisen kännykän kelloa ja se väittää, että se olis vasta vähän vaille yksi. Sekin on menny täällä korkeuksissa epäkuntoon, koska mä olen valmis vannomaan, että me ollaan kiivetty tätä mount everestiä ainakin kolme tuntia.

Tyttöystävä on yhtäkkiä aika hyvällä tuulella, ja mä annan ymmärtää aika selkeesti, ettei tää oikein ollu mun juttu. Valitan, miten mun jalat on ihan muusina. Varsinkin pohkeet joutuu koville vielä siinä laskussa. Saan kiristettyä siltä lupauksen, että huomenna tehdään ihan vaan sitä, mitä MINÄ haluan. On vähintään oikeus ja kohtuus, että pääsen toteuttamaan välillä itseäni kaiken kärsimyksen jälkeen. Olen ajatellut sitä yhtä juttua siitä lähtien kun alettiin styylata. Ja kännit aion joka tapauksessa heittää, jos tästä hengissä selvitään.

Eikä se tietenkään seuraavana päivänä suostu mihinkään. Vaikka lupas, että tehdään mitä ikinä haluan. Lähtee ovet paukkuen pois muka loukkaantuneena, että olen pervo sika. Munhan tässä pitäs olla loukkaantunu, saatana. Ei noihin tyttölapsiin voi tosiaankaan luottaa. Ei edes noin pienissä jutuissa.

Luupissa

Ai että millasista leffoista mä diggaan? No mä tykkään eniten sellasista, joissa sama päivä toistuu aina vaan uudestaan ja uudestaan. Niiku ”Groundhog Day” tai ”Edge of Tomorrow” tai ruottalainen ”Nakuna”. Missä päähenkilön täytyy tehdä samat asiat yhä uudelleen, kunnes kaikki menee nappiin. Eikö ois jännä, jos elämä vois olla sellasta? Että sais aina uuden tilaisuuden, jos jotain sattus menemään pieleen. Että yksi moka ei veisi kaikkia tsäänssejä. Se ois ihan huippua!

Mäkin voisin vaikka saada sen tipun, joka anto mulle pakit viime perjantaina. Mä tekisin pokauksen täydellisesti, koska mä saisin kokeilla sitä niin kauan että se toimis ihan varmasti. Eikä se vaan vilkaisis mua ja kävelis nenä pystyssä pois, niinku siellä klubilla. Olinhan mä aivan kaameessa jurrissa, mutta silti. Vituttaa semmonen paskapäisyys. Ois meinaan tehny hyvää saada vähän pesää, pitkästä pitkästä aikaa.

No, ei siitä sen enempää.

Tai sitten etten ois alkanu juopottelua jo yläasteella. En ois ikinä jääny siihen niiku vähä koukkuun. Ei tulis näitä tärinäaamuja ja verhot kiinni -päiviä. Tai etten ois mokannu sitä työpaikkaa varastamalla kassasta kolikoita. Typerää paskaa. Tai oisin ollu edes vähän taitavampi siinä hommassa enkä ois jääny kiinni. Ois rahaa johonki muuhunki kun vaan kotona istumiseen.

Joo, mutta nää tällaset leffat. Ne on ihan rautaa. Mä voin tsiikaa niitä yhä uudelleen ja uudelleen. Loppua kohti mä alan vaan olla niin kännissä, etten koskaan muista miten nää leffat päättyy. Siksi mun pitää tsekata ne uudestaan. Ja kun mä en muista, missä kohtaa mun filmi meni poikki, mä joudun alottaan ne aina alusta. Ja loppua kohti mä sit taas olen niin kännissä, etten seuraavana päivänä muista, miten se päättyikään. Ja siksi mun pitää tsekkaa se leffa uudestaan. Joku kerta mä kyllä hiffasin siinä tuubassa, että näinkö tää ”Edge of Tomorrow” oikeesti päättyykin. Ihan mahtava fiilis kun pääsin loppuun ja tajusin sen. Mutta seuraavana päivänä mä en enää millään muistanu että miten se nyt loppuikaan. Piti tsiikaa uudestaan. Ja niin edespäin ja niin poispäin. Itse asiassa tää koskee mun tapauksessa kyllä ihan kaikenlaisia leffoja, että ei siinä mitään.

Tohtori Pyhtilan psykomaantieteellisiä tutkimuksia: Magical Mystery Tour, osa 7

15

Seuraavan päivän ryhmä viettäisi Wienin kaupunkikierroksella ennen paluulentoa Koreaan. Yöpaikkamme oli Marc Aurel -hotellissa, joka sijaitsi viisikymmentä kilometriä Wienistä itään. Seudulta oli löydetty Rooman valtakunnan aikaisia raunioita, ja paikalle oli rakennettu hotelli turistiryntäyksen toivossa. Kaivaukset olivat kesken eikä ryntäystä ollut ainakaan vielä tapahtunut. Tänä iltana hotelli oli tyhjä lukuun ottamatta ryhmäämme.

 

Honza selvitti matkan Wienin keskustan kautta hotellille vauhdikkaan ongelmattomasti, ja sai ryhmältä spontaanit aplodit pysäköidessään hotellin eteen.

”감사합니다", kuski kiitti vaatimattomasti ja kiirehti ulos nostelemaan matkalaukkuja. 

Pyysin opasta selittämään ryhmälle, että koska tämä olisi viimeinen iltamme yhdessä ennen huomista paluulentoa, tarjoaisin pientä purtavaa ja illanviettoa työnantajani kustannuksella. Kerroin tämän olevan kompensaatiota alkumatkan vaikeuksista, ja ehdotus otettiin tyytyväisenä vastaan varsinkin, kun kaikki näkivät, ettei hotellin ympäristö tarjonnut minkäänlaisia virikkeitä. Roomalaisrauniotkin olivat suljetut. 

 

Makasin hetken huoneeni sängyllä, ennen kuin tarkistin seminaarihuoneen, jonka olin varannut ryhmän käyttöön. Pieni sali oli sisustettu asiaankuuluvaan roomalaistyyliin, vaikken ollut aivan varma, oliko antiikissa tunnettu fläppitauluja ja piirtoheittimiä. 

 

Annoin ryhmän kokoontua huoneeseen ja aloittaa tarjolle asetettujen viinien ja pikkunaposteltavan maistelu. Suoritin sisääntuloni pukeutuneena smokkiin, jollaista kollegani Hercule Poirot käytti ratkaistessaan viimeisimmän juttunsa.

Asuni herätti ihastuneita huokauksia valikoiduissa naisihmisissä.

”Hyvät naiset ja herrat”, aloitin sujuvalla koreallani, jolla sain ryhmän jakamattoman huomion. ”On aika paljastaa kortit.”

”Mr. Marko puhuu kieltämme! Mikä yllätys”, silikonirouva huudahti ja taputti käsiään hillitysti. 

 

”Pelaammeko ehkä pokeria?” Samsung-presidentti kysyi ja katsoi nenänsä yli haastavasti LG:n pääjohtajaa.

”Ei, ei. On aika lyödä totuus pöytään. Ratkaista keissi”, vastasin hieman turhautuneena siitä, ettei kielitaitoni tehnyt sen kummempaa vaikutusta. Kun turistit alkoivat taas rupatella keskenään, tajusin, etteivät Philip Marlowelta lainaamani ilmaisut ehkä toimineet kirjaimellisesti koreaksi käännettyinä. ”Paljastaa, kuka on tarinan konna. Mikä on rikoksen motiivi? Selvittää, kuka on murhaaja.”

”Onko tapahtunut murha?” joku kysyi hivenen yllättyneenä.

”Mutta mehän olemme kaikki täällä!” toinen huomautti. 

 

”Paitsi kuski”, kolmas oikaisi ja sai aikaan lievää hämmennystä. Samassa oveen koputettiin, ja kaikki säpsähtivät. Honza astui sisään mutisten itsekseen jotain, käveli tarjoilupöydälle ja kaatoi itselleen reilun mukillisen punaviiniä. Sitten hän vilkaisi meitä, mutisi jotain sänkyyn menosta ja poistui.

”Hyvä on. Yritän puhua yksinkertaisemmin”, sanoin ja katsoin seuruetta. ”On aika paljastaa totuus!”

Tämän sanottuani vedin kasvoiltani David Hasselhoff -naamion, jota olin käyttänyt koko matkan ajan. Kun paljastin todelliset kasvoni, muutama naisihminen yökkäsi kämmeneensä samalla, kun muut vilkuilivat hämmentyneinä toisiinsa.

”Mitä tämä oikein tarkoittaa? Kuka oikein olette?”

”Nimeni on Marko Lee Pyhtila”, aloitin tavanomaisen esittelyfraasini samalla, kun silmäilin ryhmän jäseniä oikea kulmakarva koholla. Odotin, että kuvitteellinen kamera zoomasi kasvoihini ennen kuin jatkoin. ”Olen koulutukseltani filosofian tohtori ja ammatiltani kovaksikeitetty yksityisetsivä. Tehtävänäni oli soluttautua ryhmäänne ja paljastaa, kuka tästä joukosta on fiktiivinen henkilö.”

Ilmoitukseni herätti lievää hämmennystä, ja muutama nimeämätön seurueen jäsen alkoi tuntea kravattien kiristävän kurkkuaan.

”Mistä on oikein kyse? Että joku meistä olisi silkkaa mielikuvitusta?” matkanjohtaja tokaisi ryhmänsä puolesta ja pudisteli päätään. ”Olemme kaikki lihaa ja verta.”

”Ensi silmäyksellä voisi näyttää siltä, että kaikki täällä ovat todellisia persoonia. Mutta asia ei ole niin. Joku täällä on kuvitteellinen henkilö, ja minun tehtävänäni on paljastaa, kuka tämä huijari on.”

”Hävytöntä”, nelihenkisen perheen isä puuhkaisi. ”Jos tämä fiktiivinen henkilö on joku tunnettu rikollishahmo, perheemme on ollut vaarassa koko matkan ajan.”

”Kenen luulette sen olevan?” perheen poika kysyi. ”Kukaan meistä ei muistuta ainakaan pikkupingviini Pororoa, lihavaa jänistä Mashimaroa tai Apinakuningasta tai Street Fighterin Chun Litä.”

”Vai onko syyllinen joku länsimainen henkilöhahmo?” tytär jatkoi innoissaan. ”Batman, Tarzan, Indiana Jones, Gandalf, Tintti tai Harry Potter?”

”Kunhan ei vain Hannibal Lecter tai Amerikan Psyko”, äiti huokaisi katsellen epäluuloisena ympärilleen. ”On parasta, että mr. Marko paljastaa tämän mielikuvitushahmon ennen kuin kenellekään sattuu mitään.”

”Olemme kaikki todellisia henkilöitä, jotka ovat maksaneet tästä matkasta pitkän pennin”, Samsung-presidentti ehti vakuuttelemaan ennen kuin ehdin jatkaa. Sitten mies alkoi vilkuilla muita. ”Tai tietenkin voin puhua vain omasta puolestani.”

”Tip, tip, tip”, keskeytin työjuhdan sormi pystyssä. ”Menitte väitteessänne kaksinkertaisesti metsään. Ensinnäkin joku tästä joukosta on todellakin fiktiivinen henkilö. Toiseksi kukaan ei ole maksanut tästä matkasta woniakaan. Työskentelette kaikki samalle miehelle, joka järjesti teidät tälle 'ilmaiselle palkintomatkalle'. Sama työnantaja palkkasi minut selvittämään fiktiivisen henkilön mysteerin.”

Nyt oli Samsung- ja LG -vaimokkeiden aika reagoida. Molemmat nousivat pystyyn ja täräyttivät litsarit miestensä poskille.

”Huijasit minua”, naiset tiuskivat miehilleen. ”Sanoit vieväsi minut kalliille matkalle Eurooppaan, jonka jälkeen jättäisit vaimosi ja muuttaisimme Floridaan. Sika!”

”Rauhoittukaapa, naiset. Huijareita on huijattu, joten saitte ansionne mukaan. Jos se yhtään lohduttaa, niin 'miehenne' ovat yhtä suuria kihoja kuin te olette siveitä aviovaimoja.”

”Mitä tarkoitatte?”

”Nämä miehet eivät ole minkään Samsungin tai LG:n johtohenkilöitä”, totesin samalla, kun niin kutsutut yritysjohtajat alkoivat kaivautua tuoleihinsa. ”He työskentelevät samalle työnantajalle. Toinen heistä on puutarhuri ja toinen talonmies. Ja te naiset puolestanne; miten ilmaisisin tämän, työskentelette eräänlaisissa, kröhöm, asiakaspalvelutehtävissä.”

”Mitä mr. Marko tarkoittaa?” nelihenkisen perheen tytär kysyi äidiltään, joka hyssytteli teinin hiljaiseksi. 

 

Paljastettu naiskaksikko kiljaisi, ponnahti ylös, tunki yhtä aikaa oviaukkoon ja ryntäsi pienen Laurel & Hardy -hetken jälkeen ulos huoneesta. 

 

”Annatteko heidän mennä?” teinipoika kysyi, kun vaimokkeet olivat kadonneet Itävallan yöhön. ”Entä jos he olivat fiktiota?”

”Annetaan naikkosten mennä. He olivat kyllä kuvitteellisia aviovaimoja, mutta aitoja onnenonkijoita”, vastasin ja jätin mainitsematta, että molemmat tekovaimokkeet olivat entisiä aikuisviihteen ammattilaisia, jotka pyrkivät siirtymään rahakkaille avioliittomarkkinoille korkean kahdenkymmenenviiden vuoden iässä, kun uran ehtoopuoli ihoelokuvissa alkoi jo uhkaavasti häämöttää. 

 

”Emmekö sitten mekin ole epäilysten ulkopuolella?” puutarhuri kysyi talonmiehen peesatessa ajatusta niskanikamiaan verrytellen.

”Ehkä. Saatoitte olla kuvitteellisia teollisuuspamppuja, mutta ette olisi ensimmäisiä. Itsensä ylentäminen on oikeastaan varsin inhimillistä.” 

Miehet alkoivat höllentää kravattejaan ja hörppiä punaviiniä valkoviinilaseista otteella, jota käytettiin yleensä olutkapakoissa. Samalla ex-johtajien ryhti alkoi painua, kunnes heidän olemuksensa alkoivat kohta muistuttaa Prahan puistojen miehiä. 

 

”Seuraava epäiltyni oli tässä ryhmässä”, jatkoin kääntäen katseeni nuorenparin ja anopin pöytään. ”Kenellekään, joka on lukenut Shakespearensa, ei pitäisi olla epäselvää, että joukossamme on ilmielävä lady Macbeth.”

”Se ei ole totta!” anoppi huudahti. 

 

”Ei niin”, vävypoika kiljaisi ja pomppasi pystyyn. ”Hän on varsinainen Archie Bunker.”

”Aivan”, keskeytin nokkapokan ja sytytin piippuni. ”Olisi liian helppoa, että salaperäinen mielikuvitushahmo olisi näin ilmeinen. Dekkarin ensimmäinen sääntö on: mikään ei ole sitä, miltä se näyttää.”

”Mutta hän se on”, aviomies protestoi. ”Hän ei ole todellinen! Hän on itse belsebub. Anoppini on pimeyden ruhtinatar!”

”Mutta hän on myös lihaa ja verta, kuten tyttärensäkin”, totesin ja vastustin kiusausta iskeä silmää naisille, jotka punastuivat vain hieman. Käännyin dramaattisesti vävypojan puoleen. ”Mutta te sen sijaan voisitte olla näiden aistillisten naisten varjossa piileskelevä mielikuvitushahmo!”

”Ei!” mies huusi ja alkoi kiristellä hampaitaan uhkaavasti. ”Älkää leikkikö vakavilla asioilla.”

”Te taidatte olla pelkkää mielikuvitusta”, huusin oikea sormi pystyssä kuin manaajalla. ”Tunnustakaa, että olette fiktiota!”

”Ei, älkää”, tuore vaimo huudahti, kun väri miehen kasvoilla alkoi muuttua sinertäväksi. ”Älkää ärsyttäkö häntä liikaa!”

”Myöhäistä”, anoppi huudahti. Vävypoika alkoi murista uhkaavasti, työnsi pöydän edestään syrjään ja yritti repiä vaatteita yltään. 

 

”Joskus hän luulee olevansa...” vaimo yritti selittää, muttei saanut lausettaan loppuun.

 

Samassa metusalemi nousi tuoliltaan, riisui yllättävän ketterällä liikkeellä takkinsa ja hyppäsi vieläkin ketterämmällä loikalla tarjoilupöydälle.

Talonmies ja puutarhuri kiirehtivät kahmimaan punaviinipurkkeja syleihinsä ennen kuin ne ehtivät kaatua. 

 

Aviomies yritti repiä poolopaitaa yltään, muttei saanut sen saumoja auki. Hän ärisi ja murisi kulmiensa yli kuin Jack Nicholson elokuvassa Hohto. Metusalemi hyppäsi pöydältä miehen eteen, tempaisi tätä kaulasta niin, että paita vihdoin repesi ja suoritti muutaman valikoidun taekwondoliikkeen, joiden seurauksena tuore vaimo sai etsiä miestään huoneen perimmäisestä nurkasta. 

 

”Sanoin sinulle, ettei kannata naida miestä, jolla on diagnosoitu Bruce Lee -syndrooma”, anoppi napautti tyttärelleen, joka älähti ja riensi kokoamaan miehensä palasia lattialta.

”Hän ei siis ollut syyllinen”, totesin rauhallisesti ja käänsin katseeni metusalemiin, joka oli jähmettynyt taekwondosta tuttuun hevosseisonta-asentoon. ”Kiitän teitä nopeasta reagoinnista, vaikka olisin kyllä selvittänyt tilanteen itsekin.”

”Eipä kestä, mr. Marko”, metusalemi vastasi kumartaen.

”Ilo on kokonaan puolellani”, sanoin samalla, kun mielikuvituskamera zoomasi kasvoihini. ”On suuri kunnia tavata arvoisa herra Doknam Ko.”

Ilmoitukseni sai aikaan kohahduksen. Kaikki kääntyivät katsomaan metusalemia, joka hymähti ja otti oikealla kädellään kiinni vasemman korvansa alta. Sitten vanhus kuori varovasti naamion kasvoiltaan.

Tapahtui mitä hämmästyttävin asia. Metusalemin kasvonpiirteet silisivät kuin taikaiskusta. Kasvojen rypyt oikenivat, kurtut katosivat, iho muuttui sileäksi kuin lapsella, nenä ja muut kasvonpiirteet muuttivat muotoaan niin, että kuka tahansa saattoi nähdä miehen viettäneen suuren osan elämästään paitsi jakamassa käskyjä ja neuvomassa kuninkaallisia, myös televisiokameroiden paremmalla puolella muissakin kuin visailuohjelmissa. Korealaisten reaktio ei jättänyt asiasta mitään epäilystä.

Länsimainen olisi käyttäytynyt samalla tavoin, jos mies olisi paljastunut Donald Trumpiksi, Keke Rosberiksi tai Mark Zuckenbergiksi.

”Uncle Ko”, kaikki sanoivat ja alkoivat pokkuroida vanhuksen ympärillä tohkeissaan. 

 

”Olette taitava, mr. Marko”, Ko-setä totesi samalla, kun hätisteli liehittelijöitä ympäriltään. ”On ollut ilo seurata työskentelyänne. Ette ole turhaan kaikkien alojen asiantuntija, vaikka verhoatte työskentelytapanne usein kömpelyydeksi ja silkaksi typeryydeksi.”

Kumarsin arvokkaasti työnantajani kaksimieliselle kohteliaisuudelle. Maksamillaan taksoilla mies saisi kutsua minua vaikka granaattiomenaksi.

”Mutta arvoitus on edelleen selvittämättä”, vanhus lisäsi ja katsoi ympärilleen. ”Osaatteko siis paljastaa, kuka on palkkalistoillani oleva fiktiivinen henkilö?”

Ilmapiiri, joka oli jo sähköistynyt vanhuksen paljastuttua ryhmän legendaariseksi työnantajaksi, tiivistyi entisestään. Hälisevä joukko pälyili epäluuloisena toisiaan, kunnes useimpien huomio alkoi kiinnittyä matkanjohtajaan.

”Hän se on!” kuiskittiin pian.

”Hän ei ole todellinen”, toiset supisivat. ”Hän valittaa aina kaikesta. Hän on prinsessa.” 

 

”Hän on prinsessa!”

”Hyvät naiset ja herrat sekä teinit”, rauhoittelin väkijoukkoa, joka valmistautui lynkkaamaan oppaansa. ”Matkanjohtaja oli alusta alkaen epäiltyjeni kärjessä. Hän on epäilemättä prinsessa. Nainen todellakin valittaa kaikesta eikä halua auttaa ketään ellei siitä ole hänelle itselleen hyötyä.”

”Minä yritän vain tehdä työtäni”, matkanjohtaja selitti nurkkaan ajettuna. ”Mutten ole oikea prinsessa.”

”Valitettavasti hän on oikeassa”, vahvistin. ”Hän on 'prinsessa', muttei fiktiivinen prinsessa.”

”Miten voitte olla varma?”

”Koska epäilin naista prinsessaksi, tein yksinkertaisen prinsessatestin”, totesin äänensävyllä, jota ystäväni Sherlok Holmes käytti paljastaessaan mysteerin. ”Hiivin hänen hotellihuoneeseensa ja asetin sängyn patjan alle pähkinän. Se ei kuitenkaan näyttänyt vaivaavan hänen untaan. Toistin kokeen useampaan kertaan ja sain aina saman tuloksen. Presto!”

Matkanjohtaja hymyili tavalla, joka oli tuttu romanttisista komedioista. Korealaiset kohauttelivat olkapäitään, kunnes olivat vakuuttuneita siitä, että argumenttini oli tieteellisesti pitävä ja vastaansanomaton. 

 

Hämmennys ryhmässä jatkui, kunnes matkanjohtaja sanoi ääneen sen, mitä monet olivat vasta alkaneet pohtia. 

 

”Se on joku heistä”, nainen sähisi ja osoitti sormellaan nelihenkistä perhettä. ”He nuoleskelivat kunnianarvoisaa herra Kota jo siinä vaiheessa, kun hän oli pelkkä säälittävä yksinäinen vanhus.”

”Kuka tahansa olisi tehnyt samoin”, perheen isä yritti vakuutella suoraselkäisenä. ”Meistä oli pöyristyttävää, miten kohtelitte vanhusta ettekä osoittanut tälle iän puolesta kuuluvaa kunnioitusta.”

Kaikki neljä perheen jäsentä nyökyttelivät päitään niin innokkaasti, että kuka tahansa näki välittömästi asiassa olevan jotain vilunkipeliä. 

 

”Niin. Hyvät käytöstavat ovat valitettavan harvassa näinä aikoina”, totesin ja sain vastaukseksi yhä innokkaampaa päännyökyttelyä. ”Tai ehkä vain jotenkin tiesitte, kuka tämä yksinäinen vanhus todella sattui olemaan. Nyt kun totuus on paljastunut, saattaisitte ehkä odottaa jonkinlaista palkintoa tästä 'pyyteettömästä' käytöksestänne.”

Astelin perheenjäsenten edessä ja katsoin jokaista perheenjäsentä tiukasti kulmakarvojen väliin. Lopulta perheen äiti murtui ja osoitti sormellaan miestään. 

 

”Hän ei ole mieheni”, nainen nyyhkytti samalla, kun mies yritti turhaan hyssytellä syyllisyyttä yltään. ”Olemme harrastajanäyttelijöitä Pusanista. Hän palkkasi meidät esittämään perhettään. Hän sai jotenkin tietää, että olisitte mukana tällä matkalla, herra Ko, ja halusi tehdä teihin vaikutuksen. Hän on ehkä kiero, muttei paha mies.”

”Hän on huijari”, monet alkoivat hokea. Mies lysähti tuoliin ja alkoi hikoilla paitaansa märäksi. 

 

”Syyllinen on löytynyt!”

”Hetkinen”, mies selitti kun joukkio alkoi lähestyä häntä uhkaavasti. ”Tunnustan, että olen syyllinen pomoni nuoleskeluun, mutta se ei tee minusta fiktiivistä henkilöhahmoa.”

”Se on totta”, herra Ko huomautti hieman huvittuneena. ”Lipevä käytös ja yritys saavuttaa hyötyä ovat varsin inhimillisiä ominaisuuksia. Fiktiivisellä henkilöllä ei olisi ollut mitään tarvetta käyttäytyä näin.”

”Mutta ellei hän sitten ole etsitty fiktiivinen hahmo, kuka se sitten voisi olla? Ketään ei ole enää jäljellä.”

Kaikki menivät hiljaiseksi. Yritin miettiä kuumeisesti, mitä kollegani neiti Marple olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Astelin edestakaisin huoneessa ja pohdin kaikkia mahdollisuuksia.

Sitten pysähdyin ja näin kaikkien tuijottavan minua.

”Sanokaapa, kunnianarvoisa herra Ko”, puutarhuri kysyi vanhukselta. ”Onko myös mr. Marko palveluksessanne?”

”Kyllä hän periaatteessa on”, herra Ko vastasi. ”Epäilemättä.”

”Siis hänkin voisi olla..?”

”Miksei? Ehdottomasti.”

”Hetkinen”, halusin lopettaa naurettavat vihjailut alkuunsa. ”Minä en ole epäilty.”

”Kertokaapa, arvoisa herra Ko, miten te yrittäisitte paljastaa fiktiivisen henkilöhahmon?” talonmies kysyi oikea kulmakarva koholla esimieheltään. 

 

”Hyvä kysymys”, Doknam Ko pohti. ”Olen miettinyt sitä paljon tämän matkan aikana. Onko kellään ehdotuksia?”

”Minä ottaisin avuksi metafiktiivisen tason”, lady Macbeth ehdotti. ”James Bondin maailmassa James Bond ei ole fiktiivinen vaan todellinen hahmo. James Bond ei tunne James Bond -elokuvia, häntä esittävää näyttelijää tai James Bond -kirjoja.”

”Erinomainen oivallus”, johtaja Ko myönsi. ”Sanokaapa, mr. Marko, kuka on tämän tarinan kertoja?”

”Mitä? Minä tietysti”, vastasin hieman epävarmana. ”Tämän tarinan on kirjoittanut Marko Lee Pyhtila...”

”Joka olette te itse?”

”Niin, minä olen...”

”Kysykää häneltä, keitä hänen kollegansa ovat?” matkanjohtaja ehdotti viekas ilme kasvoillaan.

”Tosiaan. Voitteko mainita joitain samalla alalla työskenteleviä tuttujanne?”

”Minä tunnen, äh, tunnen ainakin”, vastasin ja aloin höllentää rusettiani. Oloni alkoi tuntua sietämättömän keveältä. ”Kollegoitani ovat Sherlok Holmes, Jussi Vares, neiti Marple ja Hercule Poirot. Lisäksi olen hyvänpäiväntuttu ainakin mestarietsivä Kalle Blombqvistin, neiti etsivän ja viisikon kanssa, sekä...”

”Hän se on!” väkijoukko huusi. ”Mr. Marko on fiktiota!”

Ja niin ratkaisin viimeisimmän arvoitukseni.